MIHIN SUOMEN KIELI ON KATOAMASSA?

Heräsin ja nousin ylös kuten muinakin aamuina. Eteisen matto näkyi ja eilisestä tiesin sen päällä nyt ovien liukuvan esteettä. Kiitos J:n ja kiitos myös P-D:lle. Eilen höylättiin. Kahviteltiin ja päästettiin mehiläinen ulos. Oli lentänyt avoimena olleesta ikkunasta. Se oli isokokoinen ja pehmeän pörröinen. Varsinainen kesän airut.

Keskustelu viipyi kanoissa, joita J:llä on yhden kanalan verran. Minullakin ollut kesäisin mökillä. Syksyllä annoimme ne napureille ja keväällä taas uudet. Kanoilla eri nimet vuosittain, mutta kukko oli aina Jallu. Puhuimme kanoista kuin kollegat ikään, J ja minä. Kana ei olekaan mikä tahansa eläin, vaan on luonne kanallakin. Me vertaamme muistia kanan huonoon muistiin. Puhumme myös päättömästä kanasta. Me keskustelimme eilen kanoista yleensä ja niiden tuottamista munista. J:n kanat eivät olekaan mitään maatiaiskanoja kuten minulla oli. Näin kuvia. Tuuheasulkaisia, isot pensaita muistuttavat jalat höyhenineen, suurikokoisia ja värikkäitä. Munat isompia kuin vapaan kanan kaupoissa. Kana on hyvä keskustelun aihe, mutta vieraitteni piti lähteä.

YLE.fi kijoittaa netissä Aleksis Kiven elämäkerran kirjoittaja Teemu Keskisarjarjasta. Historioitsija on perinpohjin tutustunut Alksis Kiveen ihmisenä sekä hänen tuotantoonsa. Sen me kaikki olemme todenneet, että Kiven teksti on kaunista ja elävää. Vielä tänäänkin. Keskisarjaa "sapettaa suomalaisen kulttuurin tietyt piirteet. Äidinkielen halveksunta monissa instituuteissa. Yliopistojen kansainvälistymiskiima ja englannin kielen valta kaikissa tiedotusvälineissä". Minäkin joskus täällä blogissa kirjoittanut kritisoiden suomalaisten liikkeiden, jotka palvelevat meitä suomalaisia Suomessa, englannin kielisistä nimistä. Keskisarja ihmettelee samaa. Miksi suomi ei enää kelpaa meille? Monet aikuiset ystävänikin käyttävät suomea puhuessaan kesken kaiken englannin kielisiä ilmaisuja. Meillähän on vastaavat omatkin sanat. Onko niiden käyttäminen hienostelua? Vai tehdäänkö muille tiettäväksi vieraan kielen osaaminen?

Teemu Keskisarja viimeistelee Aleksis Kivi-kirjaansa yhä ihaillen Kiven kaunista omaa kieltämme. Meidän kuuluisi vaalia suomen kieltä. Sehän on ainutlaatuinen kieli, vain Suomessa käytettävä. Miksi annamme sen kadota?

MENETÄMMEKÖ STOCKMANNIN?

Tänäänkään ei pitänyt kirjoittamani, mutta tässä olen koneen ääressä lattemuki pöydällä edessäni. Sallittehan, muutama sana?

Heräsin varhain ja valmistaudun vähitellen vieraitten tuloon keskipäivän tietämillä. Toinen vieraistani höylää kahta ovea lyhyemmäksi, että saan maton eteisen lattialle. Toinen vieras auttaa läppärin kanssa. Ovat P-D ja J. Sitten kahvitellaan. Olin eilen kaupassa hankkimassa tarvikkeet. Ihmisiä ja ilmapalloja liikkeellä. Aivan kuin Vappu lähestyisi.

HS kertoi ettei Stockmannilla vieläkään mene hyvin. Nyt lopetetaan Stockmannin omistamia Lindex-myymälöitä, mutta lehden mukaan enemmän Suomen ulkopuolisia. Miksikö kauppajätissä menee päin seiniä? Verkkokauppa lisääntynyt, Lindexin tappiollisuus ja aikoinaan sen ostaminen Stockmannille, Venäjällä ei ole onnistuttu, kilpailu kiristynyt maailmalla. Onko mikään hyvin? Hulluihin Päiviin oltiin tyytyväisiä sekä verkkokaupan lisääntymiseen (joka juuri jarruttaa fyysistä kaupankäyntiä tavarataloissa).

Minä olen aivan oikeasti huolissani Stockmannin tulevaisuudesta. Miksikö? No, se on kuulunut elämääni koko ikäni sekä äitini, että isoäitini elämään. Saksasta tuli herra Franz Georg Stockmann vuonna 1852 Helsinkiin ja perusti Stockmannin. Kauppa kukoisti, laajeni, kaikki kävivät siellä ostoksilla, jokainen helsinkiläinen ainakin tiesi Stockmannin. Tuntui kuin se olisi ollut ikuinen, suurin ja kaunein. Maailma muuttui. Kauppajättien alkoi käydä huonosti. Stockmann pyristeli ja sinnitteli, kunnes ei enää jaksanut. Nyt se on jo pirstaloitunut vuokraamalla tilojaan ulkopuolisille, luopumalla monista artikkeleistaan kirjoista ja elektroniikasta lähtien. Myy omaisuuttaan. Miten sen käy? Joku voi ajatella, mitä hittoa se minulle kuuluu? Kyllä se kuuluu. Olen stadilainen ja minun kauppani on aina ollut Stockmann. Toivon "minun kaupalleni" parempia aikoja, kannattavaa tulevaisuutta. Sisimmässäni on kuitenkin pelko, että me menetämme Stockmannin.

Nyt päivän alkuun, viimeinen hörppäys kahvia, suihkuun ja oma ulkonäkö vieraskuntoon.

PABLO PICASSO, TAITEILIJA

Huomenta, päivä. Uusi taas alullaan. Olen tutkiskellut Helsingin taideantia. Kaupungintalossa kamarimusiikkikonsertti toukokuussa. Muun muassa Brahmsia. Mentävä ovelle jonottamaan ja 300 ensimmäistä pääsee sisälle. Minulla tässä kohdin mietintämyssy päässä. Samassa talossa avautuu seuraavassa kuussa Filmitähtien jäljillä-näyttely. Valokuvia ja pukuja. Myssy taas päässä.

Ateneumiin menen aivan varmasti. Italialaistaiteilijoiden teoksia 1920-1930-luvuilta. Näitä voi ihailla aina elokuuhun asti. Grazie Italia! Ja sitten jossain välissä HAMiin: Air de Paris. Suomalaisten ja ranskalaisten Pariisissa asuneiden taiteilijoiden teoksia 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Syyskuuhun asti aikaa. Mukava kesä tiedossa. Helsinki-päivä 12.6. Muutamaan vuoteen en ole ollut. Tekosyitä: ensin puolison sairaus, sitten sadeilma, laiska, haluton...  Jos tänä vuonna kuitenkin.

Olen kovasti odottanut sarjaa Picassosta tv:stä ja eilen se alkoi. Minulla on kirja Picassosta ja joskus sen hätäisesti lukenutkin. Ilmestynyt Kirjayhtymältä vuonna 1975, toimittaneet Domenico Porzio ja Marco Valsecchi, ruotsinkielisestä teoksesta suomentanut  Kyllikki Villa. Nyt luen kirjan uudestaan, katselen kuvia ja ehkä annan itselleni luvan alkaa jollain lailla pitää Picasson töistä. Nuoren Picasson teokset menevät ymmärryksen puolelle. Ovat sitä, miltä näyttävät. Ei tarvitse pohtia. Sitten tämän jälkeen hän maalasi mitä ja miten taiteilijana näki. Eikä aina nähnyt samaa kuin muut. Iän myötä olen alkanut hyväksyä kaikenlaista taidetta ja siihen kategoriaan olen nyttemmin päästänyt myös Picasson maalaukset. Se että teoksessa ei aina silmät ole kohdillaan, ei enää häiritse.

Espanjalainen runoilija Rafael Alberti (1902-1999) kirjoitti runon Picasson Avignonin naiset-maalauksesta.

BALLADI TAULUSTA "LES DEMOISELLES D´AVIGNON"

Venus mädännyt. Ylevä
ikuinen kauneus museoon pantu.
Esiin astuu hurjamurhamies.
Les demoiselles d´Avignon.

Tyrmistys. Ilotalossa uudet asiakkaat.
Koko vuosisata järkkyy.
Kulmat kaatuvat vimmaan
Les demoiselles d´Avignon.

Haavoittavat kyynärpäitä,lanteita, neniä,
rintaa,hirveä hyökkäys.
Rangaistuksena särkyvät muodot.
Les demoiselles d´Avignon.

Huudan tilaa ilman avaruutta.
Vapautta. Hajoamista.
Sisälmykset kouristuvat, eivät kestä.
Les demiselles d´Avignon.

Viehätyksen hautausmaa.
Hyvä maku, halu
rakastella maalatun kanssa.
Les demoiselles d´Avignon.

Portti avoinna yötä päivää.
Tänään vieraita rajoittamatta.
Varoitus. Vielä voivat purra.
Les demoiselles d´Avignon.

(kirjasta Picasso, elämä ja teokset)

STORYVILLE HOUKUTTAA

Idioottimaista luetella menopaikkoja, joihin ei osallistu. Luettelen silti. Storyvillessä 27.4. musaa ja paljon. Juho Pitkänen on ensin Jimi Hendrix-tuulella. Witchita Blues Woman ja Jimmie "Bluesman" Lawson & The Sepia Rhythm´s Blues. Jälkimmäinen musiikkielämys klo 23. Suomi-Amerikka Yhdistys tahtoo jäseniä ja heidän ystäviään kuuntelemaan. Jos asuisin vielä Helsingissä, olisi helppoa hypätä ratikkaan ja ajaa Storyvilleen. Täältä en lähde, mutta olen hengessä mukana. Olen muutaman kerran ollut Storyvillessä puolison ja ystävien kanssa. Kyllä tämmöinen musiikki vetää mukaansa epämusikaalisenkin ihmisen. Ja se tunnelma!! Siinähän jaloilla minäkin lattiaan rytmittelin.

Kerran surin lokittomuutta täällä sisämaassa. Näkyy niitä lentelevän näilläkin nurkilla. Nyt niitä kaipaan, mutta Katajanokalla olivat aikamoinen riesa. Pesivät roskisvajan katolla ja roskien vieminen oli yhtä venäläistä rulettia. Nuoriso vielä edesauttoi lokkivanhempien aggressiivisuutta heittelemällä kiviä pesään. Yhden poikasen onnistuivat tappamaan. Lokkiemo syötti sen sitten muille poikasilleen mallikkaasti. No, luonnossa näkee kaikenlaista draamaa kannibalisminkin nimissä. Ei sen julmempaa kuin urosleijonan savannilla siivoaminen reviirillään  pienistä pennuista saadakseen  naaraan kanssaan parittelemaan.

Olen tänään lähdössä ihmisten ilmoille. Hedelmiä, kahvikapseleita, vaahdotusmaitoa... Ja sitten istuudun johonkin vain katselemaan ohikulkijoita. Kaikilla on muuten jalassaan vapaa-ajan jalkineet, semmoiset mukavalta näyttävät tossukaiset. Minä kopistelen epämukavasti korkkareissa! Ulkona viileää ja se tarkoittaa, että vanha kunnon ulsteri päälle. Kivat hellivät kevätpäivät ovat menneisyyttä. Vappunakaan emme hurraa keväisemmissä merkeissä sään puolesta. Eikä Manta-parka saa ylleen muuta kuin pelkän lakin päähänsä.

Marimekko-kirja kertoo jo, että alkuvaikeudet yrityksessä ohi. Unikkoa levitetään maailmalle rautarouva Armi Ratian ohjauksessa. Kirsti Paakkasen tuleminen on vasta tulevaisuudessa. Luen vuorotellen Roomaa ja Marimekkoa, myös Rehn on yöpöydällä. Kirjat hyvin erilaisia, että tarkasti tiedän, missä mennään.

KIRJA MARIMEKOSTA

En ole koskaan ollut mikään Marimekko-fani. Joitakin mekkoja, pari kosmetiikkalaukkua, paitoja ja muuta pientä. Enää vuosiin en ole ostanut mitään Marimekkoa. "Unikolla" ehkä syynsä. Sitä näki ja näkee kaikkialla, verhoissa, mekoissa, pöytäliinoissa, laukuissa...  Kyllästytti. Silti olen ylpeä siitä, että meillä on Marimekko ja nyt luen Marimekosta kirjaa.

Melkein jokainen suomalainen tietää, että kaikki alkoi pienestä ja eri nimellä. Hyvin pienestä. Armi ja Viljo Ratia puursivat kotonaan, kun muuta tilaa ei ollut. Perhe oli kasvanut ja ahdasta oli. Välillä saatiin vuokrattua joku huone painokoneitakin varten. Tuli konkursseja ja taas aloitettiin alusta. Oli velkaa ja huolia, mutta into ja optimistisuus eivät hellittäneet. Pestattiin henkilökuntaa, suunnittelijoita, kauppa alkoi käydä. Armi Ratia julisti "meillä ei makseta kikkelipalkkaa". Se tarkoitti, että miehet eivät saaneet suurempaa palkkaa kuin naiset. Naisen markka oli sama kuin miehen. Marimekko levittäytyi Suureen Maailmaan ja USAn presidentti Kennedyn puoliso käytti Marimekko-vaatteita. Se oli mainosta jos mikä! Tässä kohdin suunnilleen keskeytin lukemisen. Jatkan myöhemmin.

Viikonloppu meni tyystin laiskoissa merkeissä. Puhelimessa oloa, lukemista ja television katselemista. Oli liian viileää istuksia parvekkeella. Kokeilin. Mihin se lämmin kevään alku katosi?

"Jäät ovat lähteneet,
veden yllä oksa kuin atrain.
Himmeät, keltaiset lyhdyt palaen
paju tuulastaa".

(Risto Rasa)

Hyvänen aika, pian on Valpurin päivä. Huomisesta viikko. Ostanko simaa? No en. Ostanko tippaleivän? No en. Jos olisi rosetteja, ostaisin. Itse en enää niitä tee. Rosettirautakin annettu pois. Hyvä niin. Olihan se semmoista öljyn kanssa läträämistä, kuten tippaleipienkin teossa. Miksi muuten rosetteja ei saa kaupoista? Olisivat pienempiäkin rasvapommeja kuin tippaleivät.

Tänään ajattelin sen verran poistua kotoa, että hiippailen roskikselle. Biojätepussi on minulla usein suurempi kuin muu jätepussi. Hedelmistä, vihanneksista ja juureksista tulee aina ylijäämää, kuoria ja siemeniä.

TÄSSÄ KUULUISI OLLA OTSIKKO

Otsikko on tärkeä. Minä en ole hyvä otsikoissa. Heti, kun otsikko liippaa jotain arkista tekemistä, blogin lukijamäärä on pieni. Kukaan ei halua tietää, olenko saanut parvekkeeni kevät- vai kesäkuntoon. Otsikon kuuluu olla myös kiinnostavuuden lisäksi hiukan raflaava.Tässä  asiassa jos missä on karvoihin katsominen. Kirjoittaja saattaa ensin kirjoittaa ja sitten laatia otsikon. Joku toinen kirjoittaa otsikon mukaan. Alitajunnassa on tietysti tekstin teema. Minä yleensä kirjoitan ensin ja sitten mietin kuumeisesti otsikkoa.

Kirjailijalla on apuna kustantajan henkilökuntaa kirjan nimen laadinnassa. Yhdessä pohditaan. Ehkä joku kirjailija pitää tiukasti omasta ehdotuksestaan kiinni ja kustantajan on pitkin hampain tehtävä kirjailijansa tahdon mukaan, muuten kirjailija voi siirtää kirjansa kilpailijalle. Ja jos on tarpeeksi myyntiä lisäävä kirjailija, kustantajan vaihdos aiheuttaisi hallaa joulumyynnille. Koska minä ainakin uskon vakaasti siihen, että kirja kädessä on se ainoa oikea tapa kirjaa lukea. Eikä kökkiä ruudun ääressä tai kuulokkeet korvilla. Tätä viimeksi mainittua olen minäkin kokeillut, eikä se aivan turha keksintö ole loppujen lopuksi. Kuulokkeita mainostavat kertovat, kuinka mahdottoman mukavaa on iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja esimerkiksi imuroida ja kuunnella kirjaa samanaikaisesti. Siinäkin on oma hankaluutensa. Jos on oikein sydäntä raastava kyyneleet silmiin nostattava kirja, miten tämä taivaita hipova elämys sopii yhteen noin arkisen tapahtuman kanssa kuin pölyimuroiminen? Tässä tapauksessa pitäisi saada riutua sohvalla eläytymässä.

Ihan vielä en ala pohtia tämän sepustuksen otsikkoa, vaan siirryn parastaikaa lukemaani kirjaan, jossa ainakin tuhat tietä vie Roomaan. Antiikinkin aikana matkailtiin ja se tehtiin jalan. Se oli halvin ja yleisin keino matkustaa. Marcus Tullius Cicero (106-43 eKr.) piti tärkeänä sitä, miten ihminen kävelee. Siitä näkee henkilön statuksen. Kävely piti suorittaa arvokkaasti, ei löntystellen veltosti eikä orjien tapaan juosten. "Mutta on varottava, ettemme astele veltostuneesti viivytellen, niin, että muistutamme kulkueiden patsaaankantajia, tai ettemme kiireessä kulje liian rivakasti, koska kun niin käy, me hengästymme, ilmeemme muuttuu ja kasvomme vääristyvät; tämä osoittaa selvästi, että meiltä puuttuu maltti".

Nyt se otsikko...

KOKO MAAILMA MAJATALONA

Minulla on nk. pakenevat suonet. Eilen jälleen labrassa leikittiin hippaa suonien kanssa. Lopulta vanhaan tapaan verta saatiin kämmenselästä. Postittavat tulokset ja sitten varaan ajan tohtorilta.

Aina olen sitä mieltä, että tämmöisen rääkin jälkeen ansaitsen palkinnon. Menin  Kustantajien ystävämyynnistä, Into Kustannus, ostamaan kirjoja. Harmikseni ystävällinen kirjanmyyjä kertoi heidän toimintansa päättyvän kuuden viikon kuluttua. Kauppa on kauppakeskuksessa ja olen siellä usein Suomalaisen Kirjakaupan ohella asioinut.

Ostin kaksi kirjaa. Ari Saastamoinen Tuhat tietä Roomaan (Gaudeamus) ja Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen, Annina Vainio Marimekko (Into). Jälkimmäinen varsin muhkea teos. Muhkea on Marimekkokin. Yhteensä kirjoissa sivuja 798. Elisabeth Rehn on vielä kesken.

Ryhdyin illalla lukemaan matkakirjaa Roomasta. Se ei suinkaan ole tämän ajan matkakirja, vaan kertoo ajasta kauan ennen meitä. Esipuheeseen kirjailija Saastamoinen on pannut runoilija Maniliuksen ajatuksen "Vaan aina heitä haluttaa vieraissa kaupungeissa vaeltaa tutkia tuntematonta merta ja pitää koko maailmaa majatalonaan." Marcus Manilius eli ennen ajanlaskumme alkua. Kirja kertoo antiikin matkustamisista, kauppa-, sota- ja jopa huvimatkustamisesta vesitse ja maitse Tiet huonoja, jos oli ollenkaan. Kävellen aivan alussa. Via Appia rakennettiin. Sitä pitkin yhä kuljetaan.  Rooman valtakunta alkoi olla laaja, matkustuskohteita riitti. Hevosilla, muuleilla ja aaseillakin kuljettiin. Laivoja rakennettiin enemmän ja enemmän, meri urkeni pitkälle. Mielenkiintoinen kirja. Etusivulla muuten kirjailija Ari Saastamoisen nimikirjoitus 7.10.2017!

Poikkesin myös entiseen lähikauppaan. Laatikollinen mansikoita, hedelmiä ja valmis Tex mex kanasalaatti. Vaikka en ollut saanut aamukahvia, söin ensin salaatin ja sitten ison lasillisen lattea perään. Nyt en enää liiku mihinkään. Ruokaa on ja mansikoita. Mitäpä sitä muuta! Viikonloppu saa tulla.

OSAAN SITTENKIN HÄMMÄSTYÄ

Eilen ihmettelin, mistä voisin hämmästyä. No, taannoin ihan oikeasti sen tein. Olin saanut yllättäen uuden lukijan blogilleni. Niin että kyllä osaankin hämmästyä! Kirjoittajan sydän aina sykähtää ilosta, kun huomaa, että joku on kiinnostunut. Ehkä kerran ehkä kaksikin.

Kun puoliso vielä oli olemassa, sain Stockmannilta kuukausittain etuseteleitä. Olihan keskustan tavaratalo lähikauppa ja jokaviikkoinen käyntikohde. Nyt olen muutaman kerran saanut yhden etusetelin kannettuani yhden naisen talouteni ropoja Herkkuun muuttoni jälkeen ja päästyäni Stockmannia taas lähemmäksi. Tämä kuuluu kanta-asiakkaan etuihin. Kyllä Stockmann pitää omistaan hyvää huolta. Tosin se edellyttää uskollisuutta ja etuun kuuluu tietysti, että rahaa kertyy tavaratalon kassaan tietyn summan edestä. Mikään ei ole aivan ilmaista

Vesikallion Rehn-kirjassa olen jo niin pitkällä, että rouva Rehn on jättänyt taakseen puolustusministerin viran ja on nyt henkeen ja vereen puolustamassa Balkanilla rauhaa ja ihmisoikeuksia. Mitä hän tuli näkemään kentällä, oli sellaista, mitä ei koko maailmassa olisi pitänyt tapahtua. Ruumiita ja ruumiin osia. Puhuttiin kuolleiden ihmisoikeuksista. Rouva Rehn ei kaihtanut mitään, työskenteli tunnollisesti kaiken kauheuden keskellä uhrintunnistajien kanssa. Hän kuuli tarinoita ihmisiltä, jotka olivat kadottaneet läheisensä. Niissä tilanteissa ei rouva Rehnin kasvoilla näkynyt kertaakaan sitä kuuluisaa hymyä, jonka koko maailma tunsi. Hän koki vain syvää vihaa kaikesta tapahtuneesta.

Sitten soitti YK:n pääsihteeri Kofi Annan, joka tahtoi rouva Rehnin erityisedustajakseen entisen Jugoslavian alueelle. Rouva Rehn oli jälleen uuden tehtävän edessä. Piti lähteä New Yorkiin saamaan lähemmät ohjeet. Tässä kohdin kirjaa nyt olen.

Olen saanut itseni jo ihmisten-ilmoille-meno-kuntoon ja kohtapuoliin lähdössä laboratorioon. Maaruni kaipaa kahvia, mutta ei ennen verikokeita.

UUSIA SALAATTINAUTINTOJA

Muistin ykskaks minulla olevan vaalean ulsterin. Miltähän se näyttää?  Kaivoin sen kaapista. Vähän pitkä. Pesun tarpeessa sekin. Mittasin helmaa ja vein pesulaan. Lyhentävät ja pesevät. Mutta mitat helmassa päin seiniä. Kerroin mittaustalkoistani ja pesularouvaa nauratti jostain syystä. Hän korjasi helman tasaiseksi, 12 cm otetaan pois. Ilmoittavat tekstiviestillä kun takki on valmis. Ehkä en sitä enää nyt ehdi käyttää, mutta onpahan otettavaksi, kun tarvitsen.

Olin oikein freesi ja virkeä kauppakeskuksessa ja olisin ollut valmis keskustelemaankin jonkun kanssa, mutta ehdokkaita ei ilmaantunut. Oli aamupäivä ja väkeä vähän. Menin Herkkuun, jossa myyjä hehkutti Hullujen Päivien hienoa onnistumista. Hullaannuin taannoin  Mimis salaattiin ja Mimis versoseokseen. Ostin taas. Ensin mainitussa Tatsoita, Rucolan versoja ja Punamangoldia. Jälkimmäinen koostuu Paksoista, Japanin sinapista ja Sangosta. Nousiaisissa viljelijä, joka näitä herkkuja kasvattaa. Ihan ovat oman Suomen tuotantoa!

Kökötin eilen parvekkeella ja luin Elisabeth Rehnin vaiherikkaasta elämästä ja join suklaista espressoa. Jalat nostin rahille ja nautin. Hiukan oli viileää, että parinkymmenen sivun jälkeen tulin sisälle. No, olisi ollut torkkupeitto lämmikkeenä, mutta en siihen kääriytynyt.

Huomenaamulla labraan. Muistuttivat, että ravinnotta. Sen tiesin jo. En ole taaskaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Oikeastaan aika kamalaa, että tähän ikään on jo kaikenlaista, siis melkein kaiken, kokenut. Ei todellakaan mitään uutta auringon alla, noin laajasti ajatellen. Voisinko edes mistään enää hämmästyä?

SAASTEAJATUKSIA

Puhelinkumppanini eilen ei muistanut mitä tanssikoulua kävi aikoinaan. Ehdotti sitä, mitä minä kävin. Vänkäsin vastaan. Osoitekaan ei täsmännyt, eikä opettaja. Ehdotin muita kouluja, kunnes osuin oikeaan Therpsikore! Åke Blomqvistinkaan ei ollut se tanssin opinahjo, jossa oppi valssin askeleet.  Siirryimme keskustelussa lähemmäksi tätä päivää.

HS kertoo, ettemme vieläkään kierrätä roskiamme tarpeeksi. Nuoret ovat laiskimpia. Myönnän, että ennen oli helpompaa, kun kaiken sai paiskata samaan. Nyt on erikseen lasille, kartongille, paperille, sekaroskille, metallille ja biojätteillekin oma paikkansa. Muovista myös puhuttu, mutta ei kai ainakaan vielä sille omaa jätelaatikkoa. Roskiskeikka on venynyt pitkäksi. Espressokauppias jo aikoinaan valisti, että käytetyt kahvikapselit kuuluvat metallin joukkoon. Minä olen neuvosta ottanut vaarin. Tyhjennän kiltisti pussukkani ja kapselit kilisevät iloisesti omaan paikkaansa.

Näin me maissa, mutta mitenkäs sitten se roina, joka kelluu vetten päällä maailman merillä? Eikä jätelautta mikään pieni ole. Kilometreittäin ihmisten heittämää roskaa. Ajelehtii aikansa, kunnes saa rannasta kiinni. Kauniista rannasta tuli ruma saasteranta. Ennen merillä lillui laivojen ruokajätteet, kun kapyysihenkilökunta heitti reelingin yli kaiken tarpeettoman. Taisi olla melkein ainoa vesiä kuormittava vaiva noihin aikoihin. Nyttemmin onkin sitten toisin. Maista käsin, laivoista ja veneistä heitellään ja päästetään veteen vaikka mitä. Kuljeksii, ajelehtii, kokoontuu yhteen tämän sinisen planeettamme pinnalla. Jo vuosia sitten kirjoitin tänne blogiinikin, että me hukumme jätteisiin. Onko ihmiskunnan loppu saastekasassa?

TEKSTIÄ TÄMÄKIN

Silloin tällöin tyhjä näytön neliö pelottaa, kun ei ole mitään kirjoitettavaa. Pitäisikö panna läppärin kansi kiinni? Onko oikeilla kirjailijoilla aina inspiraatio aloittaessaan päivittäistä kirjoittamista? Tietysti ammattimaisuus auttaa ja voi pakottaa itsensä suoltamaan tekstiä. Kirjoitetaanhan myös tilauksesta. Amatööri on vaikeuksissa. Blogeja lopetetaankin sen takia, kun asiaa ei enää tunnu olevan. Viisas ratkaisu. Luovuutta ei voi pakottaa. Amatööri ei ainakaan.

Joskus aloitettua alkaa asiaa tulla. Kirjoittaminen viekin mennessään ja lopputulos tyydyttää. Tänään minun pitäisi olla kirjoittamatta. Mutta odotellaan, jos jotain syntyy. Omista tekemisistähän on helppoa kertoa. Kiinnostaako ketään, jos blogin kirjoittaja käy tai aikoo käydä kaupassa, vie roskansa, istuu parvekkeella ja lukee? Tämän kaltainen teksti kuuluisi päiväkirjaan. Onko blogi päiväkirja? On ja ei. Syvällisiä ajatuksia en tänne kirjoita, en inise turhista, en voivottele vaivojani, en pohdi perimmäisiä kysymyksiä ja niihin vastauksia. Heppoista on teksti. Silti riittää jokunen lukija, vaikka laskuri joskus puijaa.

Sitten "päiväkirjan" kimppuun. Lähetin illalla A:lle pitkän meilin. Hänhän ei tiedä elämästäni juuri mitään. Olemme tavanneet kerran Horstin ja hänen kodissaan Saksassa, kun heidän esikoisensa oli vastasyntynyt. Horstin olen tuntenut paljon kauemmin, olimme kerran rakastuneita. Ensirakkautta ei kai unohda koskaan. Se voi olla ihmisen elämässä puhtainta ja kauneinta, viattominta ja aidointa tunnetta. Luulin saatuani yhteyden A:han, että tapaisin Horstin ja hänet taas. Sitten sain kuulla Horstin kuolleen. A:n tapaaminen olisi toki mahdollista, jos matkustaisin hänen luokseen Espanjaan. Kerran hän esitti kutsun. Sen jälkeen siitä ei ole puhuttu. Eilisessä meilissä kerroin itsestäni ja tekemisistäni enemmän, ajatuksistani... Nykyisin sitä sanotaan avautumiseksi.

En pidä kovin pitkistä blogiteksteistä itselläni. Lopetan tänään tähän, aloitan sunnuntaipäivän vieton.

JOSTAIN AINA SYNTYISIN

Piti panemani kevyempi takki eilen. Tunnollinen ihminen olisi sen tarkistanut hiukan aikaisemmin ja huomannut pesun tarpeen. Vein takin nyt pesulaan. Sitten ostamaan hedelmiä. Vati on keittiössä pullollaan kaikenlaista hedelmäherkkua. Oli muuten hienoa tepsutella kuivilla ja sorattomilla jalkakäytävillä ja vielä korkkarikävelykengissä. Jippii, on kevät!!

Istuin kauppakeskuksen lepopaikalla ja kuuntelin keskustelua vieressä, kuka on syntyisin stadilainen. Minulta ei kysytty, mutta kaksi herraa oli syntyisin helsinkiläisiä. Toinen ensimmäisen polven. Toinen ihmetteli, onko se nyt niin tärkeää, kuka on stadilainen ja kuka ei.  Ajattelin mielessäni, ettei tietenkään, mutta se on kivaa kuitenkin. Jokainen on ylpeä juuristaan. On sitten täältä tai muualta.

Herään aamuisin auringon paistaessa kasvoille. En ole moiseen tottunut. Verhoja ei vielä ole, enkä edes laita koko ikkunan peittäviä, Niin on mukavat maisemat juuri makuuhuoneesta. Ikkuna on iso, seinästä seinään. Arkkitehti on tykännyt valosta. Kehuin H:lle Turkkiin eilen asumistani. Lyhyttä matkaa lähes minne vaan. Eilenkin pesula tupsahti vastaan. Meinasin kävellä ohi. Ennen on täytynyt pasteerailla pitkä tovi. H muuten tulossa jo tässä kuussa kotiin Suomeen. Tervetuloa Suomen viileämpään kevääseen Alanyan viime päivien 29-30 plusasteen helteistä.

Syyriaan risteilivät ohjukset. Toivottavasti siitä ei synny mitään suurempaa. Olen hiukan vauhkona, kun isoiset mahtailevat. Seuraan uutisia.

Tänään kotona ja myöhemmin kampean itseni parvekkeelle. Eilen jo nautin siellä ja söin hallaimia. Olen aina partsilla lukenut ja aivan varmasti sen teen täälläkin. Edessä toisista asuintaloistani poiketen toinen talo aika lähellä. Jokunen puu välissä. Onneksi olen ikäni kaupungissa asunut ja tottunut likiasumiseenkin. Mutta yöpaidassa en partsille täällä mene.

PARTSI KESÄKUNTOON

Parveke huomattavasti pienempi kuin edellisen asunnon. Piti käyttää mielikuvitusta ja tehdä kompromisseja. Lopulta sain partsin kutakuinkin valmiiksi. Istahdin korituoliin ja hymähdin: tämä nyt on tällainen, mutta kelpaa. Olin imuroinut ja pyyhkinyt lattian, siivonnut linnun kakat (joku pitänyt oikein urakalla ikkunoita auki) ja kuolleet kärpäset ja niiden näköiset, puhdistanut vähän sieltä ja täältä. Enempää en voi. Se on siinä.

Isot lattiamatot odottavat kuljetusta kellariin muutaman muun tavaran sekä pienempien mattojen kanssa. Kellarikin ensin pantava vastaan ottavaan kuntoon, litistettävä kymmenet pahvilaatikot pienempään tilaan. Ei tänään. Jonain päivänä.

Sitten lepäsin. Koko loppupäivän. Tein salaatin ja rouskutin pari lehtisellerin vartta. Imuri on vielä eteisen lattialla. Piti koko huusholli siistiä. Jätin. Vielä nostettava imuri kaappiin. Sitä en jätä.

Kun en nukkunut yöllä, mietin, lähteäkö tänään ulos. Olisi roskiskeikka ja hedelmäkauppa. Syön paljon hedelmiä. Liian paljon. Mietin yhä, lähdenkö? Mutta minkä tein, oli se, että peruutin ensiviikoisen laboratorioajan ja varasin uuden. En lähdekään käppäilemään aikomaani labraan, vaan tänne lähemmäksi. Jääköön Helsinki tuonnemmaksi.

Nyt olen miettinyt: lähden ulos.

SIMPSONIEN SPRINGFIELD?

Ennenkin on mennyt niin. Siis että lukijoita blogissani yhden päivän aikana yli kolme sataa. Niin hullu en ole, että uskoisin, vaikka kivalta näyttääkin. Joku vika laskurissa. Filuria koko juttu.

Nyt olen lukenut Viikilän uusimman ja jatkan Elisabeth Rehnin kanssa. Eilen tuli Tsilari ja se piti tarkasti lukea. Lehti on nykyisin hyvästä paperista ja edelleen ihan oikean lehden näköinen. Asiaakin aina vielä kannesta kanteen.

Tykästynyt olen Simpsoneihin jo kauan sitten. Katselen sarjaa eri silmällä kuin ennen. Hahmojen ilmeitä, ruumiin kieltä ja ihastelen sitä, miten pelkillä kulmakarvojen liikkeillä saadaan esille hahmon mieliala. Varsinkin Bart, 10v, minua suuresti viehättää. Lisa, 8v, on perheen älykkö. Maggie ja tutti  lyömätön pari. Homer rakastettava isä, tykkää Duff-oluesta. Ahkera sinitukkainen Marge-äiti pitää miehensä aisoissa. Jos mahdollista suinkin, asettaudun tv:n ääreen katselemaan Simpsonien perhe-elämää Springfieldissa. Onko Simpsonien Springfield  Massachusetts´issa? On tai ei. Perheen kuvitteellisen kaupungin voi paikallistaa mihin tahansa USAssa. Springfieldejä on pitkin maata. Minusta se voisi olla juuri Massachusetts´issa.

Hieno päivä taas tänäänkin. Taidan käydä parvekkeen kimppuun. Kunhan ensin olen saanut maaruuni aamulatten ja kropalleni suihkun ja vaatteet. Siitä se päivä urkenee.

PIENI STADILAINEN RUNO

Mietin hetken, lainaanko tähän Jukka Viikilän vai Arvo Pohjolan runon. Pikaisen ajattelutyön tulokseksi sain että Pohjolan panen.

Tunnen tänään itseni vahvasti stadilaiseksi. Miksikö? Semmoinen tunto vain tulee silloin tällöin.  Voi johtua siitä, että olen stadilainen. Kaipaan Stadiin. Haluan katsella ratikkaa ja Aleksanterinkatua. Kävellä siellä tai Bulevardilla. Voi johtua siitäkin, että juon parastaikaa aamulattea Helsinki-aiheisesta mukista. Siinä on kuva entisajan Espasta joskus 1800-luvulla.

Panin päähäni eilen vaaleamman baskerin oman kevääni iloksi. Pelkin hiuksin en vielä kulje. Sitä paitsi oli auringonpaisteesta huolimatta viileä päivä. Tuulinenkin. Menin täkäläiselle Stockmannille. Valmistautuivat Hulluille Päiville. Levitettiin keltaisia muoveja, eikä kenelläkään ollut oikein aikaa myydä. Hedelmiäkin oli valju valikoima. Ostin hapankorppuja ja Halloumi-juustoa. Menin toiseen kauppaan ostamaan hedelmiä ja hallaimia. Kysyttiin S-korttia.

Jätin loton. Kysyttiin veikkauskorttia. Menin apteekkiin. Kysyttiin S-korttia. Stockmannilla ei kysytty mitään korttia. Tarjosin kanta-asiakaskortin itse.

Tulin kotiin ja soitin Huoltoon. Luvattiin taas kerran selvittää ovien höyläys ja soittaa minulle takaisin. Ei soitettu koko päivänä. Olin vähän pettynyt. En muuten meinaa antaa periksi! Jollain lailla höyläys järjestyy.

SLANGIA

Huulta
voi heittää kenen kanssa vaan.
Mut slangia. Soon outoo.
Olit sitten Valkassa,
Rööperissä, Krunassa,
Tölikassa, Sörkassa.
Ihan missä vaan.
Aina sä törmäät junttiin.
Mut joskus. Onneks.
Treffaa staran,
kun heittää slangia.
Saa hiffata, ettei Stadi
ihan umpijunttikylä ookaan.
Ihan vielä.

(Arvo Pohjola, kirjasta Himaföneri)

ULOS AURINKOON

Varasin laboratorioajan ensi viikoksi. Sitten saatuani postissa tulokset, lääkäriin. Kuusi kuukautta kulunut edellisestä käynnistä. Meillä on diili: puolen vuoden välein.

Yllättävän nopeasti A lähetti meilin minulta saatuun. Olin kysynyt, miten Espanjassa ja Saksassa suhtaudutaan metoo-juttuun?  Samoin kuin muuallakin, puolihysteerisesti. Aion kysyä lääkäriltäkin, onko hänen kimppuunsa  sanoin tai teoin käyty häirinnän merkeissä?  Onhan lääkäri aika suojaton omalla reviirillään vastaanottohuoneessaan. No, valkoinen takki on tietysti ehkä esteenä. Onhan se kuin vallihauta linnoituksen ympärillä, eikä aina helposti yli pulikoitava. Minä pulikoin jo heti alussa, mutta en häiritsevässä tarkoituksessa. Rakentelin teollani mukavaa potilas-lääkärisuhdetta ja onnistuin.

Tänään olen lähdössä asioille. Hedelmäkato kotona. Vetelin illalla viimeiset hallaimet ja mustikat. Kuvittelin saavani tepsutella jo kevyemmissä jalkineissa, mutta näkyy lunta sataneen. Pilviverho kyllä katosi jo aiemmin taivaalta ja kuusen lomasta paistaa aurinko. Muutama lämpöaste luvattu myöhemmin. Nilkkurit? Haikailen jo pikkukenkien perään. Ei vielä. Juodaan nyt ensin kahvi loppuun ja sitten mietitään, millä vermeellä lähden.

Kevät
toi oksanhankaan
talven
auringon,
lämpö aukaisi
silmunnokan.
Ja se punarinta
lauloi.

(Risto Rasa)

KAUPPAKESKUSKOKEMUS

Uusi peili kotonani on aika kiva. Pääsin L:lle kehuskelemaan urheuttani raahata se seuraavaksi lähimmästä kauppakeskuksesta kotiin rollaattorin päällä. P-D olisi kantanut, mutta tahdoin itse häntä vaivaamatta. Käveli sitten rinnallani, että minä ja peili pysymme oikeassa asennossa.

Seuraavaksi lähin kauppakeskus osoittautui aikamoisen kulahtaneeksi, likaiseksi ja ikävän näköiseksi. Ei hissejä, vaan kolkkoja betoniluiskia käytävissä. Kulkuväylillä roskaa ja muuta moskaa. Muutama ihminen. Kadun toisella puolella Itiksen kauppakeskus, jonne ovi näkyy suoraan Puhoksesta. Totta kai Puhoksen kauppakeskus oli uusi, moderni ja hieno 1960-luvulla. Mutta miksi se on jätetty näin huonoon kuntoon? Itis vienyt aivan varmasti asiakkaat. Jysk, josta peilin haimme, sinnittelee ja muutama muukin myymälä, joista osa ulkomaalaistaustaisten maahanmuuttajien omistuksessa. Oli minun ensimmäinen tutustumiseni Puhokseen ja ainakin toistaiseksi viimeinen. Itäkeskuksen kulttuurishokki!

Seuraavaksi 3-askelmaiset tikkaat. Nyt lähimpään ostariin Clas & Ohlsonille. Se minun on saatava kuljetetuksi ilman apujoukkoa. Peili oli yli 170cm sentään, niin kyllä minä tikkaistakin selviydyn. Jos en, mietintä uusiksi.

Täytyy tunnustaa rollaattorin kelpoisuus monessa asiassa. Mihinkään en ole ollut menemättä sen takia. Painaa noin kuusi kiloa ja kanniskelen sen pahimmissa paikoissa kokoon taitettuna käsissä. Koneportaat alaspäin on semmoinen paikka esimerkiksi. Usein tarjotaan apuakin. Nykyisin otan hymyillen vastaan. Alussa olin ylpeä, itsellinen selviytyjä. Pärjään toki yhä, mutta on kohteliasta ottaa apu vastaan.

Nyt  menen laittamaan suklaan makuisen espresson.

PEILI ETSI PAIKKAANSA

Nyt on kokovartalopeili tai oikeammin "pukeutumispeili". Tungin sen reippaasti makuu-työhuoneessa yöpöydän ja mahalipaston väliin, johon se kooltaan sopi vaan ei väriltään ja tyyliltään. Olen jo katsellut siitä itseäni. Siitä näkyy vastaseinän kirjahylly. Olen aina pitänyt kirjahyllyistä ja eritoten siinä kirjoista. Tyhjä kirjahylly on kauhistus ja vielä kauhistuttavampi, jos siinä on kirjoja sekä koriste-esineitä.  Ja kaikista kauhistuttavin, jos siinä ei ole mitään muuta kuin koriste-esineitä.

Söin eilen mahdottoman tuhdisti. P-D oli ateriakaverina. Jälkiruoaksi erilaisia jäätelöitä. Aikoihin en ole jätskiä syönyt. Ei tehnyt yskälle hyvää. Urheasti yskin ja söin. Yskin vielä illallakin, vaikka en enää syönyt jäätelöä.

Katselin tv:stä Egyptin historiasta tarinointia pari-kolme tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua. Viisi tuhatta vuotta sitten! Kaikenlaista kaivettu esille. Ensimmäinen pyramidikin oli näytillä. Kaivauksilla väki ahkeroi, sudit heiluivat ja sihdillä etsittiin aarteita pikkukivien joukosta. Ruukun sirpaleita, jippii! Maakerrostumat kertoivat säästä ja luonnon tapahtumista. Hiekka peittänyt jotain tärkeää alleen. Menneisyydestä ammennetaan arvokasta tietoa. Nykyihminen haluaa tietää. Minäkin jo lapsena kiinnostuin juuri Egyptistä. Pyysin isää kertomaan aina uudestaan ja uudestaan Tutankhamonin haudan löydöstä. Se oli jännittävimpiä juttuja, jonka tiesin. Voitti reippaasti senkin, miten ihmeessä suukolla saatiin sammakosta prinssi?

Illalla luin Viikilän kirjaa vuoteessa. Sitten nukahdin. Heräsin aamuyöllä ja luin taas. Nukahdin jälleen. Eikä se ole Viikilän vika.

KARTAN ULKOPUOLELLA

Luen Jukka Viikilän uutta kirjaa Suomalainen vuosi. Tykästyin Viikilään lukiessani Akvarelleja Engelin kaupungista. Siitä hän sai Finlandia-palkinnon ja minä nautinnon. Hyllyssäni on myös Viikilän runokokoelma. Viikilä sanoo jäiden lähtöajasta "Kokemus talven ja kevään rajasta ei voisi olla selvempi kuin sillä, joka putoaa jäihin. Talvi lakkaa äkkiä kantamasta..." Onko nyt talven ja kevään raja?

Minua alkoi kauppakeskuksessa vieras mies puhutella. Kertoi olevansa orpo ja velikin meni hirvikolarissa. Otin osaa. Kertoi myös saaneensa hyvän kasvatuksen ja eläneensä onnellisen lapsuuden. Minä en kertonut mitään. Sitten hän lähti ja jätti jälkeensä vanhan alkoholin tuoksun. Minäkin olen orpo, ajattelin.

Kirjoituspöydällä on hiirimatto, jossa Helsingin kartta. Jos asuisin vielä Katajanokalla, olisi kotipaikkani kartalla. Nyt ei ole. Asun kartan ulkopuolella. Maaseudulla ei edes tiedetä, mikä ja missä on se osa kaupunkia, jossa asun. Maaseutua tämäkin oli vielä 1960-luvulla, kun Nymanin lehmät laidunsivat kauppakeskuksen kohdalla. Olen murheellinen, koska asun kartan ulkopuolella. Täällä ei aja nelosen ratikka eikä bussi 14. Täältä on pitkä matka kaikkialle. Stadiinkin. 20 minuuttia metrossa, jossa vältellään katsekontakteja. Tuijotetaan oranssisia penkkejä tai ikkunasta ulos, kun juna hetkeksi vilahtaa maan päälle tai tuijotetaan matkapuhelinta. Ihmisiä ei katsella. Kukin on yksin omalla reviirillään, jonne ei ole muilla tulemista. Minun reviiriini saa katseilla tulla. Joku joskus tuleekin.

On lauantai ja lauantain puuhat. Osa ihmisistä kerää yhteen sukulaisia ja lähtee kauppakeskukseen. Jotkut lähtevät mökille haravoimaan ja katsomaan krookusten kasvamista. Jotkut taas ovat kaveriporukassa kulkemassa ties minne. Lauantai kuuluu viikonloppuun ja asiaan kuuluu toivottaa hyvää viikonloppua. Minä olen ystävän kanssa osan päivää ja illalla luen Viikilää.

PEILI

Olen hankkimassa peilin. Lattialla jaloillaan seisovan. En näe mistään kokonaisuuttani ja ovatko hameen helmat tasan, sukan saumat suorassa tai takiainen tarttunut selkään. Kerran oli tarttunut, mutta siitä on monta vuotta. Saumojakaan ei enää ole, mutta jos olisi, olisi peili hyvä olemassa. Ostan siis peilin. Sukkien saumat voivat koska tahansa olla taas muodissa. Olen soitellut kauppoihin peileistä ja katsellut kuvia netistä. Ikean peili pitää koota. En luvannut ryhtyä kokoamaan, vaikka itse peiliosa on valmiina. Tausta jalkoineen ja yläosan koristeet pitää koota, ruuvata, liimata, askarrella. Toinen kauppa vaatii henkilökohtaista käyntiä myymälässä. Puhelimessa ei voi ostaa, vaikka vakuutin olevani maksukykyinen. Kuljetuspalvelu on ulkoistettu, eivätkä paketin tuojat rahasta oven raossa. Kaikki on tehty hämmästyttävän vaikeaksi. Rullaudun lauantaina tähän kauppaan, joka vaatii henkilökohtaisen käynnin. Varasin peilin. Sen ottivat puhelimessa vastaan. Kinusin vielä pitemmän varausajan kuin kaksi arkipäivää. Viittasin liikuntarajoitteisuuteeni, vaikka sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sen asian kanssa. Nyt oli. Minun on saatava peili.

L soitti ja kysyi, jos Afrikan kortti on tullut. Ei ole tullut. Eivätkä muutkaan ole saaneet. Mikä maailman postilaitoksia vaivaa? Saamani kortti Meksikostakin teki matkaa toista kuukautta. Italiasta on joskus jäänyt tulematta kokonaan. Korttien lähettely vähentynyt. Posti ei enää viitsi sitäkään vähää. Postitoimistoja Suomessa jatkuvalla syötöllä karsitaan. Kuitenkin esimerkiksi verkkokaupan ostokset on haettava useimmiten postista. Minä en käytä verkkokauppoja, mutta postia tarvitsen. Moni muukin tarvitsee. Postissa on aina jonoa.

Vetisestä kelistä huolimatta tänään aion asioille. Nautin siitä, kun matka ei ole tästä asunnosta pitkä oikeastaan mihinkään. Postiin ehkä pisin, mutta sinne ei tänään ole asiaakaan. Metro, pankit, kaupat, koko kauppakeskus palveluineen pienen kävelymatkan päässä. Alanpa valmistautua ja sitten menoksi.

SUMUA

Lähdin eilen kauppaan. Kaksi kertaa yskin, ei enempää. Voiton puolella siis! On taas hedelmiä ja marjoja monen sortin. Hienoa, kun niitä saa ympäri vuoden.

Tuli kortti pitkän matkan takaa Cozumelin saaresta. Teki matkaa toista kuukautta. Kortti kahdelta luksusmatkailijalta R:ltä ja R:ltä. Meksiko on niitä maita, joka on minua aina kiinnostanut. Jäänyt sekin seuraavan elämän kontolle.

Saan veronpalautusta, jippii!! Muutaman kympin. Ei tarvitse miettiä, mitä sillä tekee. Kotiin päin kuitenkin. Kun tässä samalla katselen ikkunasta ulos, paksu sumuvaippa peittää tienoot. Katu hävinnyt sumuun. Vesisateesta pidän, mutta en sumusta. Sumu on monen elokuvan aihe tavalla tai toisella. Sumu voi kätkeä pahuutta ja kauhua. Askeleet sumussa! "Lentävä hollantilainen" merellä sumussa! Sumujen silta-leffa! Siinä olikin rakkautta valkokankaan täydeltä aikojen takaa! Semmoisia elokuvia ei enää tehdä. Mutta sumua piisaa. Nytkin. Minun askeleeni eivät tänään tässä sumussa kuulu, pysyn kotona.

Olen miettinyt, miten heinäkuussa uskaltaa tilata taksin? Kun autona saa olla vaikka minkälainen kulkuväline, jossa on muutama pyörä. Ulkomailla matkaillessa olen tottunut keskustelemaan etukäteen hinnasta, jos taksamittaria ei ole. Onnistuuko tämä meidän kulttuurissamme? Onko pakko ottaa ajokiksi, joka tilattuna tulee, vaikka golfauto? Moni nykyinen taksiyrittäjä on jo nyt pannut lapun luukulle protestina asioitten muuttumiseen. Nämä minkä-tahansa-auton-taksikuljettajat käyvät kuulemma jonkunlaisen pikakurssin ennen ammattiin astumistaan. Kuuluuko siihen esimerkiksi ainakin Helsingin kantakaupungin katutietämys? Entäs kielitaito, kun aivan varmasti maahan muuttaneet ryhtyvät myös taksiyrittäjiksi? Voiko asiakas astua luottavaisesti kaikkiin autoihin, joiden katolla lukee "taksi"?  Uber niin ikään uudestaan tunkeutuu kuulemma mukaan tähän rumbaan. Katsokaamme, miten kaikki alkaa lutviutua. Ehkä en koskaan enää edes tarvitse taksia. No tarvitsen!

EN MENE LÄÄKÄRIIN

"Kuule, kyllä sun pitää mennä lääkäriin tuosta yskästä", soitti K eilen aamulla. En luvannut mennä, kun yskin jo vähemmän. "Mutta kun se rohisee".  Rohiskoon! "Sulla voi olla keuhkoputken tulehdus".  Ei ole, sanoin minä. Mutta ihanaa, kun joku huolehtii!!

Illalla vielä P-D tarjosi apuaan, jos tarvitsen flunssan takia avittamista. Kiitos mutta ei kiitos. Pärjään! Taas ihanaa,  kun joku huolehtii!

Vaihdoin lakanat ja pesin ne koneessa, pesin hiukset ja föönasin, söin lounaan hyvällä halulla. Ei voi olla kovin huono kunto, kun kaikkea tämmöistä tekee.

Tänään menen ulos. Roskat ja sitten kauppaan. Haluan hallaimia. Jätän loton, vaikka ei sieltä mitään tule. Kympin ajat ovat kaukana takana päin. Yrittänyttä ei laiteta. Jaajo Linnonmaakin kysyy aina tietokilpailuosallistujalta, mitä tekisi voittamallaan miljoonalla. Minäkin leikin mitä tekisin suurella lottovoitolla aina viikon ajan. Lauantaina en enää leiki tarkistettuani tulokset. Aloitan taas loton jätettyäni.

"Suomenruotsalainen helmikana" toimi puolustusministerinä vuosina 1990-1995 ja tämä "helmikana" oli Elisabeth Rehn. Olen jo melkein puolessa välissä Johanna Vesikallion kirjassa Lillan. Aikamoinen puolustusministeri! Poikkeava muista! Häkellyttävä! Rohkea! Itse ajatteleva! Nainen miesten maailmassa! Ministeriyttä edelsi työ eduskunnassa RKP:n riveissä, joka myös maailmana miehinen, kertoo kirja. Mutta Rehn piti pintansa sielläkin. Mielenkiintoinen elämäkerta ja Rehnin elämähän vielä jatkuu.

A:lta meili. Harmittaa, kun paikassa, jossa asuu ei ole mahdollisuutta käydä konserteissa. Minä kun kehuin käyneeni! Mallorcan matkalla oli ollut lämmintä ja aurinkoista. Costa Blancalla vielä himpun verran lämpimämpää. Olisipa meilläkin jo!

SIGNEN KUVAT MUSIIKKITALOSSA

K soitti. Hänelle piti kertoa, montako ikkunalasia minulla on parvekkeella. Menin oikein laskemaan. On kuulemma yksi enemmän kuin hänellä. Sitten pohdimme, onko ihmisillä yleisemmin lyhyt vai pitkä selkä. Pitkäselkäisellä on K:n mukaan lyhyet jalat. Tunsin olevani aika ääliö, kun en ole selkiä tutkiskellut sen tarkemmin, vaikka niitä näkee mennen tullen. Pitkäselkäisiä ei aina huomaa, kun osaavat vaatteilla peitellä, kertoi K. En viitsinyt muistuttaa, että jalat näkyvät kuitenkin, ja niistä tietää hänen omistavan pitkän selän. Tunti meni jutellessa (muustakin) ja sitten alkoi ykskaks armoton yskiminen. Piti lopettaa. 

Lumisade loppui joskus illalla. Maisema täysin valkoinen. Jopa kuusien oksat piilossa lumen alla. Huomiseen tai ylihuomiseen mennessä saadaan varmasti jo aurattua. Pääsen liikkeelle. Loskaako? No aivan takuulla. Päivällä nollan yläpuolella.

Musiikkitalon päälämpiössä avataan Signen kuvat-näyttely. Stadin Slangi toimii järjestäjänä. Kuvia  myös Stadin slangilaisten ottamina. Ne kiinnostavat minua myös. Tekstit slangiksi. Näyttelyn avaa pormestari Jan Vapaavuori 4.4.2018. Vapaa pääsy. Kuvat nähtävillä aina toukokuun kolmanteen päivään asti. Menen joskus, vaikka Signen kuvia nähty eri yhteyksissä vuosien varrella ja on minulla kirjakin Signe Brander (1869-1942) Helsingin Kaupunginmuseon julkaisema 2008. Ahkera nainen valokuvaamaan, alan ainoita naisia noihin aikoihin. Hän kutsui itseään "kulttuurihistorialliseksi valokuvaajaksi". Signe sairastui ja joutui Kivelän sairaalaan 1941, josta potilaat evakuoitiin pommitusten takia Nikkilän sairaalaan.

Branderin epäillään muiden potilaiden lailla menehtyneen Nikkilässä aliravitsemukseen 17.5.1942. Hänet haudattiin joukkohautaan. Hän elää yhä keskuudessamme kuviensa kautta.

IHAN KAPUT

Sen kun pahenee. Tämä flunssa. Nyt on selkäkin kipeä. Minkälainen tämä tämmöinen flunssa on? Nenä kyllä vuotaa, kuten flunssaan kuuluu ja yskiminen on lohkeavaa ja voimallista. Kuuluu asiaan sekin. Mutta selkä? Pilleriä vaan maaruun. Eiköhän se siitä.

Lähetin A:lle meilin, jossa myös kerroin kehnosta olostani. Isoin osa oli kuitenkin Richard Strauss ja Antonin Dvorak- konsertin ylistämistä, jossa olin Musiikkitalossa taannoin. Onneksi oli, koska valitusjuttuja ei mielellään lueta.

Eilen söin vain näkkileipää ja join kuumaa teetä. Muu ei maistunut. Enkä olisi jaksanut väsätä. Tuijotin vetisin silmin tv:tä, kuuntelin radiota ja pelasin mahjongia läppärillä. Ei yhtään hohdokasta. Puhelin ei soinut, enkä vastaan ottanut yhtäkään aprillipilaa. Kaksi tekstiviestiä tuli. Olin hyvin pitkästynyt koko päivän. Tänä aamuna teki kahvia mieli kuten ennenkin ja minähän heti laten tekoon. Gustav Klimtin muki esille pyhän kunniaksi ja se täyteen kahvia ja maitovaahtoa. Luulen lounaankin jo maistuvan tänään.

Lunta tupruttaa reilusti. Osa maahan ja osa pysähtyy ikkunani edessä olevien suurten kuusien oksille. Että tämmöinen pääsiäissää. Kesärenkailla liukastellaan paluumatkalla pyhien vietosta. Minäkin puolison kanssa useina vuosina jonon jatkona ajellessamme mökiltä Hämeestä Helsinkiin. Aina ei tokikaan lunta satanut. Kauan siitäkin hommasta.

Ei kuin päivän alkuun tästä. Hyvää huomenta.

YSKITTÄÄ, NIISTÄTTÄÄ, HARMITTAA

Flunssa kaikista vastaan tappeluistani huolimatta minuun iskeytyi. Eilispäivä kului yskien ja teetä juoden, maaten ja syvässä itsesäälissä. Minä, yksin, sairastan, kukaan ei passaa!  Tänäänkin yskin, mutta vähemmän, sairaus siirtynyt niistämiseen. Lämpöä ei tunnu olevan, en ole mitannutkaan. Ruokahalua ei ole, juon mielelläni nesteitä, lukeminen ei kiinnosta, olen kurjista kurjin. Noooo, kyllä tämä tästä.

Jaksoin sentään parin ystävän kanssa puhua puhelimessa, etupäässä olla kuuntelevana osapuolena. Toiselta vastikään nukkunut miesystävä pois ja toinen hehkutti Karita Mattilan konserttia, jossa oli ollut. "Mattila on upea diiva!!"  Ääni hiukan mataloitunut sitten ajasta, kun hän aloitteli olemistaan kuuluisana. Vielä ei kuitenkaan mezzosopraanon äänilajiksi. Ystäväni tietää, koska itsekin ollut nuorempana laulaja.

Tänään sitten pääsiäinen ja aprillipäivä. Miten ne sopivat yhteen? Hiljaiseloa ulkona. Isot kuusetkin ikkunan ulkopuolella roikottavat oksiaan alakuloisesti alaspäin. Sympatiseeraavat minun olotilaani. Kiitos. Meteorologit varoittavat huomenna paluuliikenteen kelistä. Povataan sankkaa lumipyryä ensi yöksi. "Huhtikuusta puoli suksin, puoli venehin". Huhtikuu on kuukausista oikuttelevin. Kuitenkin kevään airueena toimii.

KEVÄTLAULU

Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä huomen!
Pitkä, pitkä on Pohjan yö,
kolkko on talvi Suomen.
Kauan kattanut maata on
hallan ja hämärän vyö,
kauan on kuura peittänyt maan,
kauan on huura
huokunut mielihin hallaa vaan -
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä pouta,
jotta lähtisi sydänten jää
ja sulais rintojen routa.

(Eino Leino)