KAVERIA EI JÄTETÄ

Helsingin Sanomissa pohdittiin saako/voiko omaishoitaja luopua omaishoitajuudesta ja jättää hoidettavan? Vastaus oli, että saa ja voi, koska omaishoitajuus on vapaaehtoisuuden pohjalla toimitettavaa työtä.

Tuli mieleen oma kaksitoista vuotta kestänyt puolison omaishoitajana oloni. En olisi pystynyt luopumaan, en häntä jättämään. Aika ajoin oli vaikeaa, raskasta ja mahdottomalta tuntuvaa, teki mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä. Mieheni sairaus muutti hänet. Hän oli aggressiivinen ja ilkeä. Käytti rumaa kieltä, oli väkivaltainen. Hän puri, löi ja sylki päin kasvoja, haukkui huoraksi ja kelvottomaksi vaimoksi. Alussa pelästyin, masennuin ja kauhistuin. Keskustelin asiasta lääkäreiden kanssa ja aloin lopulta ymmärtää. Kaikki johtui hänen sairaudestaan, nielin loukkaukset ja otin vastaan saamani kohtelut.

Toisinaan oli pakko käyttää voimaa saadakseni hänet talttumaan, mutta koskaan en häntä sitonut, kuten joskus hänet pantiin sairaalassa intervallihoidossa lepositeisiin. Muutaman kerran vuosien aikana soitin ambulanssin, kun en saanut tilannetta hallintaan. Pyysin puhelimessa ensihoitajan, joka antaa rauhoittavan ruiskeen. Viimeisenä vuotena tämäkin asia helpottui, kun olimme kotisairaalan piirissä ja sain sieltä apua.

Hän oli kuitenkin hyvinä aikoina herttainen hoidettava, helppo ja rakastettava. Joskus hän kysyi, onko häntä raskasta hoitaa? Joskus hän sanoi rakastavansa minua ja kysyi, tunnenko samoin häntä kohtaan? Silloin hän oli taas se mies, jonka kanssa olin mennyt naimisiin.

Milloinkaan en vakavasti ajatellut luopuvani hänen hoitamisestaan. Ajattelin aina hänen parastaan ja paras paikka oli oma koti oman vaimon luona. Minulla oli vahvasti mielessä vanha sanonta " tee toiselle niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän". Hänen sairautensa ei vaatinut sairaalahoitoa ja meillähän oli lopuksi kotisairaala.

Totta kai olin sidottu häneen ja kotiin. Piti luopua omasta elämästä, harrastuksista ja ystävien tapaamisista. Kaupungin järjestämä parituntinen vapaa viikossa meni asioimisissa kaupungilla. Meillä oli oikeus lyhytaikaiseen intervallihoitoon laitoksessa, mutta olin huono sitä käyttämään. Mieheni ei viihtynyt näissä paikoissa ja hänellä oli luulo, ettei pääse enää kotiin koskaan. En myöskään aina luottanut laitosten hoitotapoihin, en nauttinut vapaudestani.

Alkuvuosina mieheni pystyessä istumaan pyörätuolissa, oli meillä mahdollisuus liikkua yhdessä ja sen me teimme. Taidenäyttelyitä, pitkiä ulkoiluretkiä Kaivopuistossa tai Katajanokan rannoilla, kahviloissa istuskelua ja pari laivamatkaa hotelleineen Tukholmaan ja Tallinnaan. Hän alkoi tulla väsyneemmäksi ja huonommaksi, kunnes jäi kokonaan vuoteeseen. Kaupunki pesi hänet kerran viikossa, nosturilla suihkutuoliin. Muu hoito kotona oli minun kontollani. Tutustuin enemmän ihmisen täydelliseen avuttomuuteen, ulostuksiin, syöttämisiin, vaipan vaihtoihin, alituiseen pyykin pesuun ja  lisääntyvään aggressiivisuuteen.

Tuli aika, kun loppu alkoi lähestyä. Hän kuoli levollisesti yöllä vieressäni nukkuessaan. Lakkasi vain hengittämästä. Omaishoitajuuteni oli päättynyt.