Tuskin uskaltaa lehtien otsikoita lukea, kun iho nousee kananlihalle Euroopan poliittisen tilanteen vuoksi. Niin se on noussut Eino Leinollakin muinoin runossa Helsinki sumussa.
Sumu Suomenlahden päältä hiipii,
peittää kaupungin ja kadut, kirkot
ilma myrkyllinen maata myöten
kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee,
kansa astuu katuvieriänsä,
astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii:
tullut turman on ja taudin aika.
Yhä paisuu paksut myrkkypilvet,
rintaa outo paino ahdistaapi,
usmaan uppos Nikolain jo kirkko,
sumu Säätytalon ukset sulki,
harja uljas Ritarihuoneen peittyi
Senaatinkin seinät harmenevat
Yliopisto vain yksin enää
sekä Suomen pankki paikoillaan on.
Aleksanteri II:n patsas "ympärillään oikeuden jalopeura, rauhan palmulehvä, runouden lyyra sekä työn sirppi antamassa kansalle toivoa ja uskoa. Venäläisen joukko-osaston ilmestyminen rikkoo kuitenkin tunnelman".
Silloin torin halki askel kaikuu,
askel marssivaisen asejoukon,
tyyni, säännöllinen, raudanraskas,
huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat
hetken häilähtää ja sumuun häipyy -
sitten kaikki taas on ennallansa.
Kansa äänetönnä tuijottaapi,
peittyy patsas Aleksander toisen.
( Pentti Liuttu, Entisaikain Helsinki VII 1963)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti