Tänään piti olla puolison pesupäivä. Ei ollut. Puoliso ei yhteistyöhaluinen ja heittäytyi erittäin aggressiiviseksi. Osasyynä se, että joka viikko pesunaiset ovat eri ihmisiä, jotka käyvät "käsiksi". Lisäksi toinen hoitajista hyvin epäammattimaisesti huusi "tämä riittää minulle, ei enää koskaan tänne". Näinkö käyttäytyy hoitaja työtä tehdessään,olkoonkin se hankalaa ja vaikeaa? No, pesemisestä ei tullut mitään ja pyysin hoitajia poistumaan. Vein itse miehen pesulle ja se sujui ilman vaikeuksia. Tästäkin huomaa, että tuttu jokaviikkoinen pesijä olisi parempi vaihtoehto kuin aina uudet kasvot ja kädet. Tulee mieleen ne erään hoitopaikan hoitajat, jotka päivittäin siunailivat "onpas hän aggressiivinen, voi kamala, miten aggressiivinen". Luulisi hoitajien työssään tapaavan ja tavanneen kaikenlaisia sairaita ja pitävän omat mielipiteensä hoidettavasta sisällään.
E-laskujen kanssa jälleen eilen puuhastelua. Minulle pitäisi tulla sähköpostiin ilmoitus laskuista. Ei tullut. Piti alkaa kaivaa itse ja löytyiväthän ne. Soitin kyllä pankkiinkin ihmetelläkseni asiaa. Sanoivat seuraavan kerran onnistuvan. Ja taas tuli ikävä vanhanaikaisia paperilaskuja, yleensä kynää ja paperia. No, helppoa ei ole pankkilaisillakaan näitten uusien mullistusten ja muutosten kanssa kamppaillessa. Ajan kuluessa helpottuu ja rutinoituu.
Nivelrikko ruumiissani siirtynyt jonnekin häntäluun seutuville ja sekös on hankala asia. Ei voi enää tuolille tömähtää istumaan, vaan pitää asetella takapuolensa varovaisesti ja pehmeästi. Toivottavasti vähän hellittää, että pääsen jotenkuten kaupungille tuuraajapäivänä torstaina. Pakko hoidella asioita. Herkku toi kyllä ruuat ja meillä onkin tänään kuhafileitä. Aion aamuisen harmistumiseni peittämiseksi avata valkoviinipullon itselleni.
Syksyinen aurinko kumminkin paistaa meille kaikille, mutta lämpöasteissa ei ole hurraamista.Roskiksellekaan ei tarkene enää ilman takkia.Alkaa armoton pukemisen ja riisumisen aika kuin myös pianaikaa lumessa kahlaamisen. Talvi pakkasineen ei ole mun juttu. Siitä on melkein kokonainen ihmisikä, kun kiljuin riemusta ensimmäisten hiutaleiden putoillessa maahan. Vänkäsin isää hakemaan kelkan ja nuken reen vintistä.
Niinkuin pienen pieni
lintu,siivin aroin,
hiutale putoaa,
hiljaa,hellävaroin
hiusta leikkivän lapsen
hyväillen ruskeaa.
(Lumisateella, Dagmar Klami, toinen säkeistö)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti