Muistan kun äitini toisesta silmästä näkö heikkeni, mitenkä hän otti vastaan tapahtuman. "Mä olen maailman sokein ihminen, elämä loppuu..." Minulla oli monen vuoden ajan ollessani nuori, yksisilmäinen hammaslääkäri. Vasta vuosien kuluttua selvisi, että hän oli suukalustoani katsellut yhdellä näkevällä silmällä ja yhdellä lasisilmällä. Oli hyvä hammaslääkäri vammastaan huolimatta. Pohjoinen ystäväni E on nyt menettämässä näkönsä toisesta silmästä. Elää normaalia elämää, ajaa pyörällä, käy konserteissa ja teattereissa, kerää metsästä marjoja, on melkein kuin ennenkin. Päätä pitää aikaisempaa enemmän kääntää, ja sekin sujuu.Ihminen tottuu vajavaisuuteensa, toinen aisti korvaa toisen, elämä jatkuu. Ehkä näkökyvyn kokonaan menettäminen aikuisiässä olisi ainakin minulle aisteista suurin menetys.
Yhdysvalloissa syntyi 1800-luvulla Helen Keller-niminen (1880-1968) tyttö. Hän sairastui noin puolitoista vuotiaana tautiin , joka vei näkö- sekä kuulokyvyn. Hän ei lannistunut. Hänestä tuli elämää rakastava, aktiivinen nainen, kirjailija, luennoitsija ja ennen kaikkea esimerkki muille, jotka ovat menettäneet kyvyn nähdä ja kuulla. Hänen elämästään on tehty kirja ja elokuva. Tähän kaikkeen päästäkseen tarvitsi Helen opettajan. Hän oli Anne Sullivan (1866-1936), joka opetti hänelle käsi kädessä puhumisen ja oli Helenin ystävä kuolemaansa asti. Helen Keller on sanonut Keep your face to the sushine and you cannot see the shadow.
Äitini ei siis ollutkaan "maailman sokein ihminen" ja olisi saanut hävetä puheitaan. Hänellä todettiin myöhemmin myös tuo nykyisin niin yleinen aikuisiän diabetes, joka tieto oli niinikään viedä hänet hulluuden partaalle "ikinä en enää saa syödä leivoksia, en keksejä, en panna suklaata suuhuni, elämä päättyy tähän". Siihen aikaan ei suuremmin ollut sokerittomia tuotteita, keinosokerista puhumattakaan. Sen enempää toisen silmän huono näkö kuin kakkostyypin sokeritautikaan ei vienyt äitiäni hautaan.Vähitellen hän tyytyi vaivoihinsa ja lakkasi jopa vaikeroimasta. Eli kaikinpuolin originellin naisen roolissaan elämänsä säälliseen loppuun jättäen jälkeensä muistot perheelleen ja ystävilleen, jotka vielä vuosienkin kuluttua muistelivat värikästä äitiäni, joka teki melkein mitä vaan saadakseen huomiota. Hän sai.
Olen joskus muinoin lukenut Helen Kelleristä kertovan kirjan. Se kuului nuorten naisten lukemistoon kuten Anne Frankin päiväkirjakin. Kumpikin kirja osoittaa, että ihminen näkee tahtoessaan iloa ja valoa hankalassakin elämän vaiheessa, eikä milloinkaan pidä menettää toivoaan. Pitää todellakin kääntää kasvonsa kohti auringonvaloa ja olla näkemättä tummia varjoja.
Asiaa.
VastaaPoista