Linkutin eilen Stockmannilla ja apteekissa.Kipuja oli, mutta minkäs teet. Asiat hoidettava, lääkkeet haettava jne. En istuutunut lepäämään minnekään kertaakaan. Olisi pitänyt. Mutta kun ne tuuraajatunnit ovat niin lyhykäisiä ja minulla vauhti hidas. Ennen pinkaisin hissiin vaivattomasti, jos se oli juuri lähdössä. Nyt rollaattorin kahvoissa ajattelen: menen seuraavalla. Tuuraaja, tuo ihana ihminen, tietää vyöhyketerapiasta paljon ja hieroi sääriäni ja toista pakaraa kotiin tultuani. Meidän kummankin diagnoosi oli nimittäin, että nivelrikon lisäksi olen taas vanhan tutun ishiaksenkin kourissa. Hierominen auttoi hiukan ja olin kiitollinen tuuraajalle ja hänen viitseliäisyydelleen. Purin ostokset paikoilleen, kyöräsin puolison syömään ja otin itse pari kipupilleriä. Puolison ollessa jo taas takaisin vuoteessa, nukahdin itsekin toviksi ja se teki hyvää. Kyllä tämä tästä.
Palaan vielä päivittäisiin sairaalamatkoihini Haartmaniin. Jokaisena päivänä Töölön läpi. Tuli mieleen, että Töölöä ei juurikaan sitten lapsuuteni ole muutettu rakentamalla lisää. Jokunen asuintalo vuosikymmenten aikana, muuten on kuin joskus muinoin.Tuttuja paikkoja, rakennuksia, sitä samaa avaruutta kuin silloin enen.Puistot puineen tuovat mieleen lapsuuden leikit, pallopelit ja naatat. No, toki Kelan rakennus muutti Taka-Töölön maiseman. Sehän pystytettiin juuri niille kallioille, joita katselimme kotimme ikkunoista, töölöläisten lujasta vastustuksesta huolimatta. Siinä se on ja pysyy. Me lapset jätimme lapsuuden taaksemme, muutimmekin kuka minnekin, lähdimme opiskelemaan, naimisiin. Aina ohittaessani Kelan massiivisen talon näen vain kaksi kalliota, ison kaltsin ja pikkukaltsin. Tunnen jaloissani pehmeän ruohon juostessani ison kallion poikki ostamaan salmiakkia apteekista. Tai oikaisen kallion yli Axa-elokuvateatteriin. Sitten palaan tähän päivään.Töölö on kuitenkin minun kaupunginosani ja nykyisestä asuinpaikastani huolimatta pysyn ikuisesti töölöläisenä.
Ei Katajanokassa mitään vikaa ole. Nautin ydinkeskustan läheisyydestä ja Skattan "pikkukaupunkimaisuudesta". Ei läpikulkuliikennettä, ei ralliajeluita öiseen aikaan, meri silmien edessä, puistoja ja upeita kävelyteitä vaikka ympäri Nokan. Kesällä horsmat ja ruusut kukkivat kilvan rantaraitilla, penkit kutsuvat istumaan, lokit kirkuvat, tuuli viilentää helteellä. Laivat tuovat ja vievät väkeä, isot ja pienet. Tullin veneen kokassa kohisee sen viilettäessä tehtäviinsä. Kustaanmiekan salmesta työntyy matkustajalaiva kohti "Pohjolan valkeaa kaupunkia". Suomenlinnan vallit tervehtivät kertoen Viaporin historiaa. Nuorihan on tämä kaupunkimme. Ei muureja, ei kapeita kujia, ei edes keskiajasta kertovaa. Arkkitehtonisesti uutta, suoraviivaisuutta, puhdasta matalaa rakentamista, neutraalia. Ei ehkä mitään tarinoitavaa menneisyydestä aikojen takaa. Jokin tänne kuitenkin turistejakin vetää. No, rehellisesti ajatellen, jos Pietari ja Tallinna eivät olisi täällä päin Itämerta, eivät risteilyalukset kaijoihimme kiinnittyisi. Tämä "Itämeren tytär" uinailisi huomattavasti sikeämpää unta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti