PRENIKASTA RUNEBERGIN TORTTUUN

Hienoja retkiä tänään, kun tässä taas tietokoneen ääressä olen, CurryKanelin mukana kaukana Kreikassa ja Tuulia vei Turun kirjastoon kiinnostavalle retkelle. Yritin kommentoida, mutta en tiedä, onnistuiko edes toisella yrittämällä. Nautin suunnattomasti näistä matkakertomuksista, kertovat sitten lähempää tai kauempaa. Kyprosta lähempänä Kreikkaa en itse ole ollut. Turussa taas useastikin. Kirjastossa en kertaakaan.Turku onkin semmoinen paikka, että jos en olisi helsinkiläinen, voisin mieluusti olla turkulainen.

Pysytelläkseni edelleen muualla kuin kotikaupungissani, sain Wienistä kortin. Kuvapuolella kukas muu kuin Johann Strauss viuluineen komean monumentin ympäröimänä. Wienissä olen ollut muutaman kerran minäkin.Kaikesta matkailemisestani on vaan niin kamalan kauan, että alkaa muisti jo olla vähän kuin sinne päin, jos pitäisi antaa tarkka kuvaus käynneistään.Tällä nyt saamani kortin lähettäjällä on elefantin muisti. Kertoo kortissa, mitenkä hurjasti satoi ja tuuli Wienissä edelliskerralla vuonna 1974. Minä en säitä muista sitten millään kuin erään kaatosateen Marbellassa, jossa Esteri heitti vettä niin että vaikutti vesiseinältä ja sitä se olikin. Suomessa en moiseen ole joutunutkaan, joskus jossain ulkomailla autoa ajaessa ja piti pysähtyä. Ajamisesta ei tullut mitään. Ajankohtia en näistä muista, mutta kauan sitten oli kumminkin.Wienistä muistan hyvin kahvilat ja ne ihanat leivonnaiset, joita ei meillä edes Kluuvikadun Fazerilla ollut. Nyttemmin alkaa tämäkin puoli kansainvälistyä ja on muutakin kuin sitä pakkopullaa.

Rakas satusetämme Topelius kertoo ostaneensa vuonna 1832 venäläistä kakkua Helsingissä. Narinkka-sarjan kirja täsmentää lisää venäläisestä leivonnaiskulttuurista, että "prenikka" (prjanik) on ollut mahdollisesti tuttu juttu jo 1600-1700-luvuilla, koska silloin oli venäläisiä kaupungissa. Kirja jatkaa, ettei prenikka oikeastaan leivos ollutkaan, vaan samaa sarjaa kuin Berliner Pfannkuchen (berliininmunkki, joita oli tarjolla herkkusuille  Catanilla vuonna 1851). Topelius mainitsee myös Porvoon tipat. Vielä markkinoilta niitä sai 1900-luvullakin. Tämä tarkoittaa, että itsekin olen niitä ostanut  ollessani Porvoossa, vaan en markkinoilla. Tippa on pullamainen leivonnainen, oikeastaan tavallinen vehnänen.

Kulosaaren kartanon vapaaherratar  Louise Jägerhorn mainitsee ostaneensa lokakuussa 1818 Aleksanterin leivoksen. Eipä ollut ennen yhdistetty henkilön nimeä leivokseen. Oli ulkonäkö ollut samanlainen kuin tämän päivän Aleksanterit. Kaksi murotaikinalevyä, hilloa välissä ja kuorrutus vaaleanpunainen. Kuulemma tyypillinen sveitsiläinen. Ilmeisesti Aleksanterin leivos on saanut nimensä Aleksanteri I:ltä, joka oli tehnyt Suomeen vierailun. Aikaisemmin mainitun mazariinileivoksen nimikin on saatu henkilöltä. Olisiko tuo kardinaali Jules Mazarin, joka joutui antamaan nimensä tälle herkulle? Napoleonin leivoksella ei ole kuulemma mitään tekemistä samannimisen herran kanssa tai sitten on. Kuka tätä tietämään? Mutta Sacher-leivoksen historia on tuttua. Nuori leipurioppipoika 16v Franz Sacher kehitti 1832 ruhtinas Klemens Wenzel von Metternichille leivonnaisen ja antoi sille oman nimensä.

Minun mielileivonnaisiini kuuluu eclair-leivos Ekbergin samppanjakorkin ohella. Kumpaakaan ei tällä hetkellä ole Herkussa myynnissä. Mitähän varten? Nykyisin mutustelen mielelläni italialaisia makeita canapee-leivonnaisia (muistuttavat maultaan hiukan tippaleipiä). Mistä sitten ranskalainen sana "canapé"? Sohvaa se tarkoittaa alunalkaen ja rokokoota, joka on kiemuraisen koristeellinen tyyli. Semmoinen on canapékin. Niitä on suolaisiakin olemassa eli voileivän tapaisia. Minä syön makeita ja ovat hyviä, vaikka ovat ei-ranskalaisia. Palataan takaisin Suomeen.Kotoinen Runebergin torttumme ei olekaan yllätys yllätys Fredrika-rouvan keittiöstä, vaan sen synnytti porvoolainen sokerileipuri Lars Henrik Astenius 1840-luvulla. Kerrotaan Ekbergin tuoneen sen aikoinaan Porvoosta Helsinkiin meidän herkuteltavaksemme. Elanto vuorostaan aloitti tippaleipien myynnin vuonna 1907 ja ne kuuluvat yhä mukaan vappumeininkeihin.

Jätän tähän tämän makean tarinoimisen, vaikka aiheesta riittäisi pitemmästikin. Joskus toisen kerran sitten.Tämmöisiä asioita löysin Narinkka-sarjan kirjasta vuodelta 1986. Helsinki-rakastajille oivallinen sarja, muillekin kuin makeannälkäisille ja leivonnaisten historiasta kiinnostuneille.