UUSAVUTTOMUUTTA

Tänään pihan täydeltä syksyä. Koivut keltaisia. Tuuli temmeltää niiden lehvästössä heitellen mielinmäärin lehtiä maahan. Ulos ei tee mieli. Eilen olimme. Samat pukeutumis- ja riisuutumisrituaalit kuin edellisinä päivinä, sama iatumapaikkakin pihalla.Olen onnellinen luiskasta. Sitä ilman olisimme vankeina sisällä.

Aamulla keittiön ikkunan takana oli pieni vieras kurkkimassa sisälle. Ehkä tätä pientä talitinttiä houkutti lähempään tarkastelemiseen koukeroinen oksa maljakossa ikkunan sisäpuolella.Sadepisarat valuivat pitkin ruutua ja tintti katsoi parhaakseen kadota muualle etsimään syötävää. Hakevat jo syyshorroksessa olevia hyönteisiä tai kasvien siemeniä. Lämpömittari näyttää jälleen reiluja plusasteita. Myös pohjoiselle Pohjanmaalle, josta Eevi-ystäväni eilen soitteli. Tyttärensä purjevene on jo nostettu maihin. Merelle vasta seitsemän kuukauden kuluttua.Näin se menee näillä leveysasteilla.

Tilasto kertoo suomalaisaikuisten olevan erinomaisen hyviä kirjoitus- ja laskutaidossa. Liekö aivan näin? Jostain luin kerran, että sähköposti- ja tekstiviestinäprääminen on vienyt taidon kirjoittaa kunnollisia lauseita. Lähetellään lyhyttä ja tiivistä tekstiä. Sanallinen ilmaisu on supistunut värittömään tiedottamiseen. Laskutaidosta olen omakohtaisesti toista mieltä kuin äsken mainittu tilasto. Torilla sen huomaa, kun ei olekaan kassakonetta, joka kertoo vaihtorahan suuruuden. Sormi menee suuhun myyjältä ja vielä enemmän, jos asiakas antaa sentit summasta saadakseen isompia kolikoita tai seteleitä takaisin. Taksinkuljettajien kanssa on joskus sama pulma. Minun kouluaikojeni yhteen- ja vähennyslasku olisi poikaa, kertomataulun osaaminen ja mitä kaikkea tämmöiseen alkeelliseen matematiikkaan kuuluukaan. Nykyajan tekniikka osin meitä tyhmistää ja jos tulee jokin katkos koneitten käytössä, silloin olemme pulassa. Tämän näkee liikenteessä, jos valot ovat poissa, autoilijat eivät osaa ajaa. Olemme tottuneita ohjaukseen ja jos sitä ei ole, olemme tyhjän päällä. Se on kai sitä uusavuttomuutta.

Valmiista eineksistä tupsahti maailmalle tieto, että meille on syötetty kaikenmaailman teurasjätteitä ujutettuina kauppojen laatikkoruokiin ja muihin valmistuotteisiin. Mitä kaikkea olemmekaan työntäneet ensin mikroon ja sitten maaruun. Uusavuttomuus kun yltää myös ruuanvalmistuksen puolelle, vaikka televisioruutu suoltaa kaikilla kanavilla ohjeita ja vannoo omaan tekemiseen kyökin puolella.Osittain varmaankin tämmöinen valmiitten ruokien lämmittäminen johtuu siitä, että perheet eivät enää aterioi yhdessä. Kukin syö, milloin ehtii ja kotiin tulee. Tämmöisestä nykyajasta en pidä. Onneksi kuulun siihen sukupolveen, joka on saanut nauttia kotiruuasta katetun pöydän ääressä, ruokahetket perheen keskeisiä. Vieläkin silmieni eteen tulee näky, kun äitini survoi puunuijalla perunoita muusiksi, eikä siihen saanut jäädä kokkareen kokkaretta. Maito lisättiin kuumennettuna, suolaa ja nokare voita, viimeinen sekoitus. Ei edes Herkun gourmet-muusi maistu niin hyvältä. Minä jouduin joskus pitelemään survomisastian reunoista kiinni, ettei se luiskahda nuijan alta pois. Siihen aikaan ei ollut helsinkiläisissäkään kotikeittiöissä yleiskoneita. Tai oli: perheen äiti.