Kysyin kerran taksinkuljettajalta, pyytääkö kukaan koskaan kuljettajaa ajamaan esimerkiksi Seepra-kortteliin Helsingissä? Ei ollut pyytänyt, vastasi, mutta tiesi joidenkin korttelien olevan eläinten mukaan nimettyjä. Nimitys on alkanut joskus 1840-luvulla. Seeprassa on Helsingin yliopiston kirjasto. Jos kävellessä nostaa katseen talojen kulmiin, on niissä usein eläimen kuva ja nimi pienessä kyltissä. Leijona näkyy komeasti merelle laivan saapuessa Helsingin satamaan. Presidentin linna on Leijonassa.Siitä kun jatkaa eteenpäin Pohjoisespaa pitkin, tulee Yksisarvisen kohdalle. Eläinten nimiä riittää kuin myös kasvisto on otettu huomioon. Esimerkiksi Katajanokalla on Kastanja-kortteli ja niinikään Kataja tietysti.
Ei ollut minulta niin kaukaa haettu kysymys taksinkuljettajalle, sillä ennen muinoin, kun ei tässäkään kaupungissa ainakaan kaikilla kaduilla ollut nimiä, niin osoitteeksi annettiin talon omistajan nimi. No, asukkaita oli vähän, taloja vähän. Perille löysi näinkin. Hevosajuri tiesi. Kaupunki laajeni, kadut risteilivät jo sinne ja tänne. Tarvittiin nimiä ja numeroita.Hevosrattaat vaihtuivat autoihin, eivätkä ratikatkaan enää kulkeneet kiskoilla hevosten vetäminä. Kotieläimet katosivat talojen takapihoilta. Kilke ja kalke kuului uuden luomisessa. Arkkitehdit piirsivät ja rakennusmestarit rakensivat. Mukulakivet ja sorat muuttuivat asfaltiksi katujen pinnoilla. Tosin nupukivikatuja on Helsingissä vielä runsaastikin ja ne saavat taksinkuljettajat takajaloilleen. Moni kutsuu niitä erheellisesti mukulakiviksi. Niitä ne eivät ole tokikaan. Olen aikaisemminkin kertonut erot ja nyt taas. Mukulakivi on se epämääräisen pyöreä perunaa muistuttava luonnonkivi. Nupukivi tasaisempi,suurempi ja yleensä suorakaiteen muotoinen. Kummatkin päällysteet tärittävät ajoneuvoja. Mukulakivet raivon partaalle asti. Todettu muun muassa Porvoossa. Sofiankatu Helsingissä Espan ja Aleksin välissä on mukulakivistä, mutta sinne ei ole ajoneuvoilla sallittua ajaa. Kuuluu Torikortteleihin ollen näyte siitä Helsingistä, jota ei enää ole.Meillähän ei varsinaista "vanhaa kaupunkia" ole. Riemusta kippurassa sitten vaeltelen niissä kaupungeissa, joissa semmoinen on. Olen aina pitänyt historiasta ja kun melkein, ainakin mielikuvituksen siivin, sinne pääsee kurkistamaan, niin ei voi muuta kuin nöyrästi kumartaa.
Näin on käynyt Turun Aboe Vetus-museossa, Raumalla, Tallinnassa, Tukholmassa... monissa, monissa pienemmissä tai suuremmissa kaupungeissa, joissa on älytty vanhaa säilyttää ja sitä huoltaa tulevienkin polvien nähtäväksi, muistutukseksi ajasta, joka kerran on ollut meitä ennen.
Näissä merkeissä minä tätä uutta tiistaipäivää olen aloitellut, istahtanut koneen ääreen ja hetkeksi paennut 2000-lukua aikojen taakse. Olen aivan varma, että olen joskus jossakin aikaisemmassa elämässäni asunut 1800-luvun Helsingissä ja nähnyt sen kasvua ja kehittymistä kohti tätä päivää ja minua tässä elämässä.
Kiitos näistä historia katsauksista. Niitä on aina mielenkiintoista lukea. Minusta tuntuu, että mukulakivi ja nupukivikatuja oli vielä 70-luvulla enemmän. Olin silloin nuori ja muistan kuinka vaikea niillä kaduilla oli kävellä paksupohjaiset kengät jalassa. Sellaiset kengät oli silloin ensimmäistä kertaa muotia. Tyttöjen kanssa kilpailtiin kenellä oli korkeimmat pohjat, minulla korkeimmat olivat muistaakseni 14cm. Niillä sai lyhyt tyttö mukavasti pituutta lisää.
VastaaPoistaMinäkin muistan,Sari, nuo kengät. Minusta ne muistuttivat enemmän jonkunlaisia kavioita.Mutta muodissa oli mukana oltava. Mukulakiviä en niinkään muista enää 1970-luvulta Helsingissä, mutta taatusti nupukivikatuja oli ja, kuten sanottu,yhä on. Eikä niitä noin vaan saa poistaakaan, sanoo Museovirasto.
VastaaPoista