ONNI ON "HEI MURU"

Kirjamessuilta palaava kirjailija oli hakattu junassa, eikä kukaan yrittänyt edes tulla apuun. Vain töllistelivät. No, kirjailija selvisi hengissä, mutta ihmetteli varmaankin kanssaihmistensä käytöstä. Mikä hitto meihin on mennyt? Mitä on tapahtunut? Onko pieninkin välittäminen heitetty roskakoppaan? Toivon aina tämmöisestä luettuani, että näille töllistelijöille kävisi samoin eli joutuisivat pahoinpitelyn kohteeksi ja heillä olisi sitten omat töllistelijät. Muinoin joitakin vuosikymmeniä sitten  elettiin vielä  aikaa, kun toisista välittäminen oli kunniassaan. Ei kadulle jätetty ketään makaamaan ottamatta selvää, mitä oli tapahtunut. Me olimme kaikki silloin vielä inhimillisiä. Kerron tässä vielä senkin jutun, kun kummityttö kerran näki bussipysäkillä joukon isompia poikia hakkaamassa yhtä pientä poikaa. Aikuiset vain katselivat, vaikka pojalta valui verta nenästä. Kummityttö meni väliin, piti saarnan hakkaajille  sekä vielä bussia odottaville aikuisille. Osasivatkohan edes hävetä? Joku on joskus sanonut raukkamaisuuden olevan julmuuden äiti.

Eilen tuuraaja meillä ja minä kaupungilla. Väsyin. Tai oikeammin lonkka. Loppumetrit kotiin olivat yhtä tuskaa, mutta ähelsin kuitenkin itseni suhteellisen kunniakkaasti perille asti. Sitten huoahdin. Tuuraaja lähti ja kehui oloaan täällä mukavaksi ja helpoksi. Ei tarvitse muuta kuin katsoa, että kaikki puolisolla hyvin. Yleensä on, kun nukkuu sen parituntisen. Levättyäni hetken, laitoin meille lounaan ja sen jälkeen muut huusholli- ja hoitotyöt. Tänään luin Timo Mikkosen puolison Nina Mikkosen vierailusta Jari Sarasvuon televisio-ohjelmassa. Kertoi omaishoitajuudestaan. Ohjelmaa en nähnyt. Tietämykseni vain netistä. Suurin osa meistä omaishoitajista ei ole julkkiksia tai sellaisten puolisoita. Meistä ei julkisuudessa puhuta. Ei valvotuista öistä, ulostuksista ja virtsasta vuoteessa, vaippojen vaihtamisista,hoitokielteisyydestä, nostamisista ja muusta päivittäisistä auttamisista liikuntakyvyttömän tai - rajoitteisen hoidokin kanssa. Henkisen puolen väsyminen saattaa fyysisen väsymyksen lisäksi olla hyvinkin iso asia omaishoitajalla. Joissakin tapauksissa on sairaus  voinut viedä esimerkiksi halvauksen tapahduttua hoidettavan aivoista sen osan, joka kontrolloi sanomisia. Rumia sanoja, rivouksia, yleistä tyytymättömyyttä, jopa fyysistä väkivaltaa. Tätä kaikkea on omaishoito. Oli hyvä, että rouva Mikkonen oli omia kokemuksiaan omaishoitajuudesta kertomassa. Ehkä se avaa niidenkin ihmisten silmät, jotka tätä työtä väheksyvät ollen täysin tietämättömiä työn laajuudesta ja sen sisällöstä.

No, vaikka tässä jälleen kerran asiasta puhuin ja tulen taas joskus puhumaan, olen kuitenkin aika optimistinen omaishoitaja, enkä koe kymmenen vuoden aikaani tässä työssä yksinomaan raskaaksi. Yksi hyvä päivä korvaa monta huonoa. Minä pääsen ihmisten ilmoille tuuraajapäivinä, meillä käy silloin tällöin vieraita, parannan maailmaa puhelimessa ystävien kanssa ja tapaan naapureita roskiskäynnillä. Ulos mennään molemmat niinä päivinä kun lonkka minulla antaa myöten. Pihaa pitemmälle en pyörätuolia saa, mutta hyvä niinkin. Tietysti joskus vaivun hillittömään itsesääliin ja murehdin kohtaloani, mutta nousen siitä suosta entistä vahvempana ja henkisesti ehyempänä. Yksi asia saa hymyn aivan varmasti huulilleni ja se on, kun lakanoiden välistä kuuluu selvästi lausuttuna "hei muru".