Huilaan tässä hetken ennen lounaan laittoa. Olen mahdottomasti ahkeroinut aamusta lähtien. Pakko on, on nivelrikko tahi ei. Muuten ei tule huushollin pidosta mitään, kun ei ole piikapikkaraistakaan avittamassa. Pyykkikone jyskää omiaan kylpyhuoneessa ja edellisen koneen tuotto on jo kuivumassa.
Nyt kun rentoudun toviksi pöytäni ääressä, niin edessäni on Entisaikain Helsinki VII vuodelta 1963. Runoja Helsingistä. Niitä ei runsainmitoin ole, joitakin kuitenkin. Kerimäellä 1905 syntynyt Iris Uurto ( kuoli 1994) otti ja rakastui Helsinkiin. Tästä tunteesta seuraavasti:
Rakastan Helsinkiä.
Sen katuja ja kahviloita.
Sen iltaa ja aamua.
Erikoisesti noita uusia taloja kulmissa:
Suorat huikeat viivat.
Kapea fasadi, joka kuvaa
korkeuden ikävää, ilmojen ikävää,
sitä, mitä goottilaiset kirkot.
---
Helsinkiä minä rakastan.
Näistä ihmisistä en pidä,
mutta tahtoisin istua kaduilla
ja silitellä kiviä sormillani
---
(ote novelli- ja runokokoelmasta Tulta ja tuhkaa,1930)
Miksi ei meistä ihmisistä tykännyt? Moni muukin täällä asunut tai käynyt kirjailija teilasi helsinkiläiset, muun muassa Ilmari Kianto. Kuulee nykyisinkin, että olemme kuulemma koppavia. Kuka tänä päivänä tietää, onko "koppava" paljasjalkainen vai jokin aika takaperin tänne muuttanut? Jospa hän onkin ylpistynyt helsinkiläisyydestään hetkeksi ja antaa meistä kaikista väärän kuvan. Sitä paitsi Kalle Päätalo moitti oululaisia käytyään Oulussa ensimmäisen kerran. Ylpeitä, sanoi. Olisikohan tuo niin, että miten kukin käymisensä/olemisensa isommassa kaupungissa kokee? Ennakkoluulot? Huono päivä matkustaessa? Pakko kaupunkiin tulla syystä tai toisesta? No, tervehtiminen on niukkaa, jos ei tunneta. Maalla on ollut toisin. Kyllä minäkin muistan eteläisen Pohjanmaan silloisella kylän raitilla, että aina päivää sanottiin, vaikka tuikituntemattomia oltiin. Minua opastettiin tervehtimään, vaikka en ollut moiseen tuttavallisuuteen Helsingissä tottunutkaan. Minä niiasin ja sanoin kuuliaisesti päivää kaikille. Se oli sitä aikaa. Onneksi Helsingissä ei sitten tarvinnutkaan. Olisikin ollut aikamoinen homma.Nyt tämäkin silloinen tuttu kylä on jo kerrostaloilla täytetty paikkakunta ja tuskin kaikkia tuhansia kuntalaisia enää tervehditään.
Kerimäeltä Helsinkiin tullut Iris Uurto koki varmaankin kaupungin ihmiset tylyiksi. Olihan tämä jo Tulen ja tuhkan aikoihin iso kaupunki, jolloin rakennustaiteessa satsattiin käytännöllisyyteen. Funkkis-tyyli oli yleistynyt. Alvar Aalto, J.S. Sirén ym. piirtelivät kaupungille uusia kasvoja., "suoria huikeita viivoja", joita kerimäkeläinen tyttö niin kovasti rakasti. Ihmisissä vain oli puutteita.
Laitanpa tähän sitaatin lempikirjalijaltani: "Tulin tänne, ettei kukaan puhuisi bussissa mulle. Ja sitten joku alkaa inistä, että on se kumma kun kaupungissa ei tervehditä. Sen takia just tänne tullaan." (Kari Hotakainen)
VastaaPoistaKun asuin muutaman vuoden pois Helsingistä, olin palattuani ihan ällikällä lyöty, kun ihmiset täällä alkavat helposti jutella ja ovat avuliaita. Minuunkin oli jostain tarttunut sellainen käsitys, että Helsingissä ollaan tylyjä ja koppavia. Oli hyvä, että palasin ja tämä käsitys korjaantui. Isommassa paikassa vaan on vähän erilaista kuin pienessä, kaikkia ei voi millään tuntea eikä jokaista vastaantulijaa pysty tervehtimään saati sitten kuulumisia kuunnella.
Kivaa Hotakaisen hiljaista huumoria, Mymskä.
VastaaPoista