Herkuttelua elokuvien katsojille televisioruudun ääressä! YLE Teema tuo nautinnonhetkiä klassikkoelokuvien ystäville.Sarjan aloitti Chaplinin Kaupungin valot,jota jaksan uudestaan ja uudestaan katsoa.Herkkää ja ilmavaa,vaikka tiedän ohjaajan puskeneen töitä viikkojenkin ajan saadakseen jonkun pienen ohimenevän kohtauksen mieleisekseen.Eikä loppukohtauksen aikana välty taaskaan silmänurkkani kostumiselta kukkaistytön nähtyä viimeinkin hyväntekijänsä,hyväsydämisen kulkurin.
Elokuvan juhlaviikkojen avauselokuvan oli valinnut Aki Kaurismäki.
Saman sunnuntain illalla seuraavana klassikkona oli Julian Schnabelin ohjaama ja kirjailija-tv-juontaja Arno Kotron valitsema ranskalaiselokuva Perhonen lasikuvussa.En katsonut.En siksi,etteikö olisi ehkä kannattanut,mutta oli jotain muuta tekemistä.Eilen oli kovaa yritystä puoleltani seurata Stanley Kubrickin Avaruusseikkailua,mutta elokuva meni minulla -kuten sitä sanotaan- yli hilseen.En muutenkaan ole mikään tieteiselokuvien ystävä saati sitten tämmöisen,jonka pitäisi hiipiä katsojan alitajunnan syöväreihin ja muodostua ymmärrettäväksi.Minun alitajuntani ei pystynyt elokuvan hienouksia vastaanottamaan ja muovaamaan niistä nautittavaa esitystä.Värit,joita oli paljon,ymmärsin.Leffan oli valinnut katsottavaksi tähtitieteilijä Esko Valtaoja. Kaikella kunnioituksella tämmöistä suurta tuntemattomuutta jossain tähtien takana kohtaan,en jaksanut loppuun asti katsella kuitenkaan.
Mutta tänään jaksan.Ja vakuutan jo etukäteen edellisten katsomiskertojen perusteella ymmärtäväni viimeistä piirtoa myöten pianisti Iiro Rantalan valitseman Komisario Palmun erehdys-elokuvan.Ohjaaja Matti Kassila teki hienon työn Mika Waltarin tekstistä,näyttelijöiden roolisuorituksista puhumattakaan.Odotan iltaa ja pääsyä Bruno Rygseckin kotiin.
Viikolla nähtäviin seuraaviin elokuvaklassikoihin palaan,jos aihetta on.
Pitkästä aikaa eilen sain tuta tunteettomuutta äheltäessäni pyörätuolin kanssa kotiin tullessamme.Kotikadun jalkakäytävä oli möyritty ylös ja valtavat asfalttikimpaleet olivat rekan lavalla.Pehmeä maa ja korkeat reunat olivat alustanamme yrittäessäni saada puolisoa säällisesti eteenpäin.Tuttu postinjakaja näki tilanteen ja riensi ystävällisesti apuun.Yhteisvoimin saimme työn tehdyksi ja pääsin kotirapun eteen.Asfalttikoneen ohjaamossa parin metrin päässä istui mies näytöstä katselemassa.Hänellä olisi ollut tilaisuus tulla jo aiemmin auttamaan,jos halua olisi ollut.Ei ollut.Jos postimiestä ei olisi ollut,en tiedä,miten olisimme selviytyneet.
Harvoin olen pyörätuolin kanssa näinä kahdeksana vuotena tämmöisen välinpitämättömyyden kanssa joutunut tekemisiin.Mielessä kävi,että jos tämä asfalttikoneen kuljettaja itse joskus joutuu pyörätuolin kuljettamaksi,mitä silloin mielessään hankalassa tilanteessa liikkuu,kun kukaan ei apuun tule?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti