"TAIDE PITKÄ, ELÄMÄ LYHYT"

Virolaistaiteilija Karel Koplimets teki oluttölkeistä lautan ja purjehti Tallinnaan Suomesta. Tölkit  niitä, joita suomalaiset olivat Tallinnasta ostaneet. Lautta vaati 5000 purkkia pysyäkseen pinnalla. On näytillä Kiasmassa Meno-Paluu-osastolla.

Viides kerros esitteli  englantilaisen Grayson Perryn taidetta.  Tauluja, maljakoita, valurautaa, pronssia. kuvakudoksia... K kulki hiukan pöllömystyneenä ja väitti, että tämä ei ole taidetta. Minä puolestani olin ihastunut suurimpaan osaan.

Valoefektejä, robotiikkaa, musiikkia, huumoria...  Taiteilijoita, joiden töitä ollut Venetsian biennaalissa, kolmiulotteisia installaatioita, erotiikkaa. Vanhempani olisivat pyörtyneet. K meinasi. Minä kuljeskelin avoimin mielin. Esimakua ennen Amos Rexiin menoa.

Mentiin kahville Kiasman kahvilaan. Cappuccinot ja kroisantit. Kaupasta ostin muutaman kolmiulotteisen postikortin ja jääkaapin oveen Kiasmaa esittävän kuvan magneettina sekä ostoskassin.

Sitten lähdimme uimapukukierrokselle. No, eihän tähän aikaan vuodesta enää. Ei varsinkaan niitä, joissa on hameosa. Kävimme useassa kaupassa Sokosta ja Stockmannia myöten. K ei anna periksi, jatkamme joskus myöhemmin.

Ennen metroon menoa käväisimme vielä Keskuskadun Nespresso-kaupassa. Vaarallinen kauppa. Tuli taas ostettua. K maisteli hedelmille maistuvan espresson.

Päivä oli pulkassa.

VESIJUMPPAA

Frank Sinatra laulaa väkevästi taustalla. Yksi mieleisistäni laulajista. Luin jo Hamsterit. Alkaa tehdä mieli säilöä minkä tahansa varalle. Kaukana, kaukana ovat ajat, kun ihailin Hamsterin ja Rurikin tapaan purkkirivistöjä kylmiössä. Ihan vaan menin minäkin katselemaan suurella mielihyvällä ja ylpeydellä etiketein varustettua suoraa riviä. Pikkelsiä, hilloja, soseita, mehuja... Annoin käden viilettää hellästi hyväillen pitkin purkkeja ja pulloja. Luin etiketit, vaikka hyvin tiesin, mitä missäkin on.

Seuraavaksi kipaisen ajassa eteen päin ja kerron suunnitelmista. K ehdotti meille vesijumppaa, vesikävelyä, vesijuoksua ja vaikka mitä. Pitää kuulemma ostaa minulle uimapuku! Siitäpäs on jokunen aika, kun olen viimeksi vetänyt tämän hepeneen ylleni. Olen kauhistunut tämän kaltaisista harrastuksista, joissa kastuu. On olemassa jonkunlainen vesijumpan vyö, joka pitää ihmisen vedessä pystyasennossa irti pohjasta, että voi polkea kuin pyörällä ajaisi. Vyön pitäminen on myös kuulemani mukaan vaikeaa että siitä saisi kaiken hyödyn irti. Mammaraisia muksahtelee vedessä ja sitten ollaan vaakasuorassa tai ainakin nurin. Se ei ole tarkoitus. K on sitä mieltä, että menemme läheiseen uimahalliin katselemaan ensin ja sitten, jos suorastaan ihastumme ajatukseen, niin uimapukukauppaan. Haluan semmosen, jossa on pieni hamonen!!

Kuunaan en ole vesijumppaa harrastanut tai edes uimahallissa ollut. Vesi sinänsä on rauhoittava elementti ja siinä on hyvä olla. Odotan paljon tältä uudelta K:n keksimältä viihdykkeeltä. Vai onko minulle joku aikaisemmin sitä jo ehdottanut? Tulee olemaan viihtymisen lisäksi muitakin positiivisia esteettisessä mielessä olevia vaikutuksia.

Ateneum vaihtuikin Kiasmaksi. Alanpa valmistautua lähtöön.

VAIKEASTI SAATAVILLA

Helpommin sanottu kuin tehty tämä silmälääkärille ajan varaus. Ei noin vaan. Ensinnäkään täällä päin ei ole silmälääkäreitä pilvin pimein ja niillä vähillä niin kiirettä, että olisi mennyt muutama viikko ennen kuin ajan saa. Istuuduin oikein pohtimaan asiaa. Ei edes täkäläisessä Mehiläisessä ole silmälääkärin vastaanottoa. Ensi viikolla pääsen kuitenkin erään tohtorin pakeille. Ehkä kestän nokihiutaleet silmissä siihen asti ja jos en, niin sitten teen itsestäni hätätapauksen ja menen Silmäklinikalle.

Tänään luppopäivä. Huomenna liikkeelle. Toivottavasti emme joudu Ateneumin matkalla Ranskan presidentin jalkoihin. Pitäisikö varmuuden vuoksi ottaa Ranskan pieni Trikolori kuitenkin mukaan?  En missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka käyvät heiluttamassa sen maan pienoislippua, josta kulloinkin on pressa kyläilemässä. Gregory Peckiä ajelin kerran ollessani tyttönen fillarilla varta vasten katsomaan hotelli Vaakunan eteen. Oli kymmeniä muitakin tyttöjä ja me huusimme rytmikkäästi "Gregory, Gregory". Oi onnea, Tähti tuli ikkunaan! Se on ollut ainoa kerta, kun olen vaivautunut. Olihan se nyt aivan toista kuin tuijottaa lehdestä leikattua kuvaa vihossa, joihin filmitähtien kuvia keräsimme. Ulkomaisista leikatut olivat ehdottomasti parhaita. Olimme jo silloin ohittaneet kiiltokuvaiän. Rafaelin enkeli pilvipatjallaan oli jonkun laatikon pohjalla unohdettuna muitten kiiltokuvien seurassa.

Hammaslääkäristä en päässytkään vielä eroon. Ensi viikollakin käynti. Sitten ohi. Syyskuu jo menossa. Joulu, talvi. K puhui jo partsin jouluvaloista. En syttynyt. Vielähän tässä on lehti puussa ja päivät kesäiset, pikkukengät ja kretonkimekko. Kunnes:

"Maa halusi antaa taivaalle
jotakin, mitä se oli itse tehnyt.
Lahja olisi pieni järvi, rikkumaton.
Mutta oli kesä ja paljon tekemistä,
maa myöhästyi ja oli tullut syksy,
rannan puut olivat mustia rankoja
järven reuna säröillä."

(Risto Rasa)

NOKIHIUTALEITA

Istun jälleen tässä pöytäni ääressä ja tuijotan tyhjää ruutua, johon haluaisin sanoja. Cappuccinokuppi edessä, herätty mukavan aikaisin, hienosti aamu valjennut. Iltapäivällä hammaslääkäri. No, ja yllättäen pitää varata silmälääkäriltä aika. Joskus vuosia, vuosia sitten leijui silmissäni  jonkunlaisia nokihiutaleita hyvin hitaasti. Leijuu taas. Osa aamusta tänään menikin siihen, kun etsin silmälääkäriä varatakseni ajan. Asumani seutu on minulle yhä vieras ja nyt en tiedä täkäläisistä silmälääkäreistä mitään. Toki hoituu tämäkin.

Moitiskelin taannoin saaneeni vääriä värikasetteja tulostimeen. Kun asiantuntija, ystäväni, taitava ja kaikin puolin osaava P-D tuli, niin kasetit paukahtivat kauniisti paikoilleen. Vähän nolotti. Olin kuulemma yrittänyt tunkea värillistä kasettia mustan paikkaan tai päin vastoin. Koska asia hoitui näin näppärästi, jäi meille rupatteluaikaa enemmän ja otimmekin siitä kaiken irti. Maailma on taas järjestyksessä. Kun vaan maailmakin huomaisi kuinka yksinkertaista se on.

HS kertoo, kuinka ulkomailla kehutaan meidän Amos Rexiämme. Emme me mitään Guggenheimia täällä tarvita! Amos Rexissä on alkajaisiksi immersiivistä taidetta. Piti katsoa mitä sana merkitsee. Nyt tiedän. On kuin katsoja olisi itse seassa. Sitä se meinaa. Menenpä joskus kokeilemaan.

Nämä minun "nokihiutaleeni"! Luulen koko ajan, että kärpäsarmeija lentelee silmieni edessä. Tekee mieli huitaista. Toivottavasti pääsen niistä eroon.

HERNEITÄ NENÄÄN

Yllättäen minut eilen kutsuttiin lounaalle ja minä menin. Ei nyt suorastaan mikään dieettijuttu, kun porkkanasosekeitossakin oli kermaa. Korjaan asian myöhemmin. Juttelua ja naurua ja taas juttelua. Kuten aina. "Hauska tappa vanha tuttu".

Nyt lepuuttaessani aivojani Veikko Huovisen Hamstereissa, huomaan, että vuonna 1957, jolloin kirja ensimmäisen kerran ilmestyi, ei tiedetty vielä EU-komission europarlamentaarikko Claude Moraesin aloitteesta mitään, että Fazerin lakupoika on loukkaava, eikä sitä saisi missään tapauksessa käyttää tuotemerkkinä. Näistä ei Huovinen tiennyt ja  herra Hamsterin naapurin Rurikin lapset Raisa ja Naku huutavat kuorossa Tellu-äidilleen "anna neekerikaramellia, anna". Naku paijaa vielä varmemmaksi vakuudeksi äitinsä poskea ja pyytää kauniisti "lakritsaa,lakritsaa". Lapsille jaetaan neekerikaramellejä ja lisäksi vielä taaempana seisovalle Nikullekin.

Tämä oli sitä vanhaa hyvää aikaa, kun ei kaikesta loukkaannuttu. Nykyisin loukkaannutaan milloin mistäkin, otetaan nokkiin, pannaan herneitä nenään, suututaan. EU pureutuu asioihin, muinoin jopa mansikan kokoon, kurkun käyryyteen, Geisha-patukan geisha-neitiin, joka myös on loukkaava tuotemerkkinä ja herra ties mihin kaikkeen EU:ssa onkaan ollut/on aikaa paneutua.

Olen ennenkin puuttunut tähän loukkaantumisongelmaan. Se alkoi kohdallani siitä, kun kuuntelin ja katselin netin kautta suorana Kansallisteatterista Finlandia-palkintojen jakotilaisuuden vuonna 2017, jolloin Juha Hurme sai palkinnon kirjallaan Niemi (olen lukenut). Hurme piti leppoisan hauskan kiitospuheen, jonka päätti näin "opetelkaa ruotsia, juntit, maailmankuvanne avautuu kummasti". Tästäkös äläkkä nousi. Ensin suivaantui arvovaltainen yleisö ja sitten muu kansa. Lehdet kirjoittelivat ja nurkissa jupistiin. Hurmetta riepoteltiin tovi. Mutta kansa luki Niemen ja antoi lopulta kirjailijalle anteeksi. Tämän jälkeen on kuohahdettu yhdestä sun toisesta ja ärsyyntymisestä tuli lopulta muoti-ilmiö. Sanoihin hyökätään, vedotaan JSN:toon ja ties mihin. Sananvapaudesta on kai vain kaunis muisto.

KUULUN STADIIN

Eilispäivän vetelehtiminen on historiaa. Tänään puhkun energiaa. Vielä en ole päättänyt, mihin sitä alan käyttää.  Huomenna tulee P-D. Pohdimme tulostimen kohtaloa. Tiistaina tapaan hammaslääkärin. Ateneumiin torstaina. Ihanaa päästä Helsinkiin! Vedän keuhkot täyteen ratikoiden ja Stadin tuoksua. Olen taas kotona!!

Lotto ei ollut taaskaan suosiollinen minulle. Asuttava yhä täällä  kaikesta kaukana. Kymmenen kilometriä on pitkä matka elämän ytimeen. Hylätty tunne, syrjässä, olen kuin kadoksissa, tapahtumien ulkopuolella. No, onhan täällä kulttuurikeskus Stoa, pankki, posti, Mehiläinen, kauppakeskus, tuleva elokuvateatteri, hammaslääkäreitä, apteekki, ravintoloita ja kahviloita, Kimmo Schroderuksen Kuru-veistos, Kelan toimisto, Alko, metroasema ja muutama torikauppias. Ehkä tämä joillekin riittää. Minulle ei. Kaipaan muuta ja joskus tulen melkein hulluksi paitsiossa olemisesta.

Miksikö en sitten lähde Helsinkiin nauttimaan siitä mitä kaipaan? Tapahtumat ovat usein iltaisin ja metro lakkaa kulkemasta liian aikaisin. Joku yöbussi kuulemma ajaa ja sen arvaa, minkälaista sakkia se ehtooaikaan kuljettaa. Taksi maksaa maltaita. On koettu ja maksettu. Uusien sääntöjen mukaan matkasta voi ottaa mielivaltaisen summan maksuksi. Tulee mieleen Sakari Topeliuksen pradajerskatar, joka "petkuttaa ja peijaa, veijaa". Olen kirjoittanut hänestä Helsingin torielämää-tekstissä. Taksinkuljettajilla ja näillä pradajerskattarilla ei ole muuta yhteistä kuin vapaa hinnoittelu. Ehkä taksit pyrkivät asialliseenkin hinnoitteluun ja ehkä joissakin takseissa on vielä taksamittari. Ennen oli jämptimpää.

Elokuun viimeinen viikko alkaa huomenna ja kesä virallisesti päättynyt. Mökkiaikana seuraava tuttu näky.

KOTTARAISET

Sähkölankojen
päällä rivit kummat,
pikkulinnut tummat,
istuu kaihoten.

Ilta haikenee.
Loppui suvipäivät,
pesäpöntöt jäivät,
laulu vaikenee.

Saapui syksyn kuu.
Kottaraisten suku
yllään murhepuku
lähtöön valmistuu.

(Einari Vuorela)

VERI KONDIKSESSA

Laiskanpullea viikonloppu menossa. Jo iltapäivä ja minä yöpaita-aamutakkiyhdistelmässä. Tokko viitsin pukeutuakaan. Olkoon näin.

Herra tohtori oli kaiketi verikokeen tuloksiin tyytyväinen. Veri siis kondiksessa. Seuraava audienssi tohtorin luo lienee reseptien uusimisen merkeissä ensi vuonna. Ihannepainoon on minulla vielä matkaa ja aion näyttää siihen pystyväni.Sen verran vielä kunnianhimoa varastossa.

Selvittelen yhä Haruki Murakamin aiheuttamaa kaaosta. Kaivoin hyllystä takuulla ymmärrettävän kirjan. Veikko Huovinen Hamsterit. Joskus hutaisten luettu. Komisario Morse vieläkin kesken. Odottaa yöpöydällä. Tämä kaikki tietää, että alkaa taas olla asiaa kirjakauppaan. Siihen mennessä voinen naulata vaikka tauluja seinille. Olenhan sentään asunut täällä pian seitsemän kuukautta. On aika tauluille. Se onkin kinkkinen homma. Taulujen alareuna yleensä samalle tasolle. Jonkunlainen teemakin on paikallaan. Ruokokoski ei sovi Blomqvistin viereen. Tästä tulikin mieleen, että ensi viikolla menen K:n kanssa katsomaan presidentti Niinistön muotokuvaa. Sitä mosaiiikkilajitelmaa. On näytillä Ateneumissa syyskuun alkuun ja sitten siirretään valtioneuvoston linnan seinälle. Muutakin kultturellia on keksittävä. Ai niin, Amos Rex!

Minulla on ongelma tulostimen kanssa. Mustetta tuntuu olevan vaikeaa saada. Ajat sitten siirtyi nettiostettavaksi. P-D auttoi tässä asiassa ja minä hain paketin postista. Vääriä! Saa palauttaa ja taas P-D avuksi. Jos ei tulostimeeni enää saa väriä, on hankittava uusi tulostin. Tämä lienee näissä hommissa tarkoituskin.

UUSIA MENOPAIKKOJA

Niin kutvahti eilinen päivä hyvän ystävän seurassa. Läppäri päivitettiin, syötiin, juotiin ja rupateltiin. Illemmalla P-D:n lähdettyä katselin elokuvaa, joka kertoi hurjasta sankarimiehestä Rambo nimeltään.  Kaikki sujuu tältä kaverilta, vahva kuin härkä, eikä kuole millään, vaikka ympärillä kuukahtaa äijiä kuin kärpäsiä. En jaksanut katsella tätä menoa loppuun asti, vaan kömmin vuoteeseen Morsen kanssa.

Ensi viikon torstaina avautuu Amos Rex. Museokorttiasiakkaille lähetettiin ennakkotietoja tästä uutuudesta. Yli 2000 neliötä näyttelytilaa. Kokeilevaa nykytaidetta, 1900-luvun modernia taidetta ja muinaistakin kulttuuria. Ei kuin sinne, kun ensin on päästy alkuryntäyksestä. Jännittävää. Tänä vuonna muutakin mielenkiintoista. Joulukuussa valmistunee Oodi. Keskuskirjasto. Kolmikerroksinen puurunkoinen rakennus. Sinnekin aikanaan. Ruotsinkielinen nimi tällä kirjastolla on Ode. Kyllä nyt kelpaa olla helsinkiläinen kaiken tämän henkisen ravinnon keskellä.

HS kertoo, että herra Hakkarainen ei saakaan asua saunassa. Jos hän olisi saunatonttu, asia olisi vallan toinen. Herra Hakkaraisen korotettu kulukorvaus on pantu toistaiseksi jäihin. Herra Hakkaraista potuttaa. Hän tuntee olevansa vääryyden uhri ja aprikoitsee muuttamista saunasta pois. Toivon hänen löytävän asunnon, jossa asuminen edellyttää korotettua kulukorvausta.

Eilisestä pieni ruokaosio. Avasin purkin. Peltisen ja vaikean. Tuli haava sormeen. Purkki Ranskasta ja sisältö ankan koipia. Tiesin entuudestaan että rasvaista. Mietin, mitä ankkaan pantu, kun olisi huoneen lämmössä purkissaan säilynyt vuoteen 2021? Ankka oli hyvää lisukkeineen ja juomineen. Jean Larnaudie vuodesta 1951 pakertanut ankkojen ja hanhien kanssa gastronomian kultamaassa. Ja Herkun aktiivinen myyjä sai minut kerran ylipuhuttua, kun tuoretta ankkaa ei ollut.

MIKA WALTARIN TOIVE

Tänään asioille, joka tarkoittaa etupäässä ruokakaupassa käyntiä. P-D tulee huomenna. Päivittää läppärin toimintoja ja minä katselen vieressä. Sitten syömme ja juomme. Niin, ja koko ajan juttelemme. Herra tohtorin tapaan loppuviikolla. Labratuloksia. Risto Vilhusen taidetta ympätty myös lähitapahtumien joukkoon ja suunnittelimme K:n kanssa niin ikään Kiasmaan menoa. K ei tunne sympatiaa Kiasmaa eikä sen antia kohtaan. Pitkin hampain lupasi lähteä kokeilemaan vastaanottokykynsä tämän hetkistä sietokykyä. Edellisellä kerralla vuosia sitten oli kuulemma syvästi järkyttynyt, kun Kiasmassa väitettiin wc-istuimen olevan suurta taidetta.

Tästä tulikin mieleeni, että kerrotaan Mika Waltarin tahtoneen jonkunlaiseksi muistomerkikseen kuolemansa jälkeen Helsingissä yleisen ulkoilmapisuaarin herroille. Tätä toivetta ei kunnioitettu toteuttamalla. Pariisissa pisuaareja on. Joku feministi oli heti ärsyyntynyt. Mitenkäs naiset saavat helpotusta kadulla kulkiessaan hädän tullen??

Hupsu kömmähdys A:lle lähettämässäni meilissä. Häneltä olin saanut valokuvan, jossa muutama ihminen. Luulin tietysti kuvassa olevaa naista A:ksi ja kehuin nuorekkuutta muun muassa. Vastaus tuli: nainen on miniä, vanhimman pojan vaimo. No, sivuprofiilista en tuntenut, tummia naisia ja jotenkin samanoloisia. Pyytelin lapsusta anteeksi, mutta A otti virheeni kohteliaisuutena. Totesi kuitenkin "I´m sooooooo much older".

Valvoskelin viime yönä. Olisin mielelläni siinä joutessani kuunnellut sateen ropinaa ikkunaräystääseen. Ei satanut. Luin Morsea ja yritin kuluttaa aikaa kaikin tavoin. Kuuntelin radiotakin. Olohuoneeseen en sentään viitsinyt käppäillä television ääreen. Olin lopulta niin epätoivoinen, että pyyhin pölyjä. Jatkoin sitten Morsen lukemista vuoteessa ja jossain välissä olin nukahtanut.

ELÄMÄ ILMAN KIRJAA EI OLE ELÄMÄÄ

Palaan vielä kerran Haruki Murakamin kirjaan Kafka rannalla. Olen sen viimeisillä sivuilla ja yhtä ymmällä kuin alussa. Tapahtunut on kaikenlaista. Nakata on kuollut, samoin neiti Saeki, Nakatan kaveri, Hoshino, joka ei ole osannut puhua kissoille, on yhtäkkiä sen taidon oppinut. Kafka on kahden sotilaan johdattamana joutunut kummalliseen paikkaan, jossa ei ole aikaa, alkoholia tai kahvia. Sähkö on. Kafka lähtee sieltä pois takaisin omaan maailmaansa. Kynnyskivi on löydetty ja se täytyy kääntää oikealla tavalla oikeaan suuntaan. Se on painava. Olen varma, että lopetan kirjan lukemisen samanlaisessa ymmärtämättömyyden tilassa kuin sen aloitinkin. En ole eläissäni näin outoa kirjaa lukenut. Jotenkin jollain hullulla tavalla kirja  kiehtoo. Enenevässä määrin mietin, minkälainen mahtaa olla mies, joka tämän kirjan kirjoitti. Hänen kuvansa on takakannessa. Japanilaisen ilmeettömät kasvot eivät kerro mitään. Viisaat silmät. Hän on kuin tietäisi, että tämä kirja ei avaudu länsimaalaiselle. Meidän ajatusmaailmamme ei yllä kirjan tasolle, sen salaperäiselle symboliikalle, juonelle, josta emme saa selvää.

Kirjan luettuani alan taas lukea huomattavasti helppotajuisempaa Colin Dexterin kirjaa The dead of Jericho. Komisario Morse on realistinen jalat tukevasti maassa oleva mies. Kirjassa ei ole salaperäisyyttä, vaan tajuttavaa poliisin arkipäivää, johon mahtuu Wagnerin musiikkiakin. Dexterin mukana selviydyn Murakamin kirjan aiheuttamasta myllerryksestä mielessäni.

Kirjoista puheenollen. Suomi tärisee nyt Kari Hotakaisen kirjasta, jossa eritellään Kimi Räikkösen elämää niin ratin takana kuin kodin lämmössä. Ihmiset jonottaneet kirjaa, repivät toisensa hajalle nähdäkseen lähempää formulakuskin kirjan esittelytilaisuuksissa. "Jäämies" meitä kiinnostaa. Eihän kaveri ole kertonut kovinkaan laveasti yksityiselämästään.  Onko Hotakainen saanut kaiken urkittua? Sveitsissä ovat kuulemma rupatelleet. Puhumme kirjasta vielä kauan (kunnes se on alennusmyynnissä) ja ehkä minulle tullaan ihmettelemään "etkö todellakaan aio sitä lukea?"  En muuten sitten aio.

LEONARDO DA VILHU

Ostin valmiin meksikolaisen salaatin Herkusta. Ja olihan siinä jalapenoa. Riittämiin ja ylikin. Savu nousi korvista. Jostain olen lukenut, että piimää päälle, niin johan helpottaa. Ei ollut piimää. Kokeilin feta-juustoa. Yhä hurjaa tulisuutta. Vesikään ei auttanut ja jalapenoa oli lisää lautasella. Äiti on opettanut että ruokaa ei saa jättää. Kahden vaiheilla: totellako vai olla tottelematta. Olin tottelematta. Suun polttava tunne alkoi hälvetä. Siirsin siististi muutamat jäljellä olevat jalapenon palat lautasen reunalle. Biojätteisiin.

Kissanheinä keittiössä on ongelmallinen. Koska en ole vielä hommannut talouteeni kissaa, saan tehdä kissan virkaa. Leikkelen saksilla liian pitkiksi kasvaneet heinät ja siistin niistä kuivuneet päät. Kasvi on todellakin tarkoitettu kissan jokapäiväiseen näykkimiseen voidakseen hyvin ja kukoistaakseen. Mutta nätti se on. Kuinka kauan jaksan kissana olla jää nähtäväksi.

Suunnittelen menemistä Leonardo da Vilhun näyttelyyn. Taidepläjäys toimii Vantaan Sotungissa, jossa tiettävästi en kuunaan ole ollut. Pitää alkaa selvitellä kulkupeliä, mistä lähtee ja minne loppujen lopuksi menee. Joutuuko kyltyyrin takia paljon kävelemään?

"... Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.
Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forsselin figyyri
tai Pariisin polityyri..."

Näin kysyy Eino Leino. Minä kysyn onko taiteilija Risto Vilhusen veistospuisto näkemisen arvoinen? Tätä lähdemme tutkailemaan. Vai onko edelleen Leinon sanoin "...Mut Suomessa Suomen kyltyyri/ tuon kaiken on karrikatyyri."

KISSANHEINÄ

Olin K:n kanssa kauppakeskuksen ruotsalaisessa Espresso Housessa cappuccinolla. K söi porkkanamuffinsin ja minä juustokakkumuffinsin. Niillä oli englannin kieliset nimet. En pitänyt juustokakkumuffinsista. Where is the cheese? Cappuccino oli hyvää. Sitten menimme Herkkuun ja ostin Pappagallon jäätelövohveleita, joista tulee jäätelötötteröitä kun ne täyttää jäätelöllä. Pappagallo on vantaalais-ruotsalainen tuoteperhe. Jäätelö italialaistyyppistä ja ostamani vohvelit vanhanajan. Se "vanha aika" takaa ilmeisesti herkullisuuden.

Erkaannuttuamme toisistamme käppäilin kukkakaupan ohi ja päätin ostaa keittiön pöydälle jotain kesäistä. En viehättynyt leikkokukista enkä purkkikukista. Näin vihreän kasvin, joka ojenteli hentoja lehdenvarsiaan houkuttelevasti suorastaan kääntyen minuun päin kutsuvasti. Kävin täkyyn kiinni. Otin purkin ja hiukan ihmettelin kyljessä olevaa kissan kuvaa. No, kullakin kukkakaupalla tapansa. Maksoin ja lähdin. Olin lukenut lapusta kasvin nimen: kissanheinä.  Hauska nimikin.

Kotona avasin kakkitietävän netin ja googlasin "kissanheinä". Kyllä sellainen kasvi on ja se on tarkoitettu kissalle syötäväksi. Kissathan koirien tapaan maistelevat joskus ruohoa. Liittyy kai ruuansulatukseen siihen tapaan, että vatsasta poistuu sinne kertyneet karvapallot kissan nuoltua itseään. Minulla on siis kissanheinää/kissanruohoa keittiön pöydällä eikä hassummalta yhtä kaikki näytäkään omassa tyylikkäämmässä purkissani. Nyt on hankittava vain kissa.

KUIN UUSI

Huhheijaa parin päivän paussia olen pitänyt. Eilen tupsahti vieraita. Oli kyllä sovittu ja yksi, veljeksistä toinen, tuli lisänä. Toinen veljes oli korjannut tuolini ja sitä nyt miehissä tuotiin poikien äidin saattamana. Naputtelen tätä juuri siinä tuolissa. Takapuoleni tykkää. Luulin jo tuolin menettäneeni ja tuskailin mille kaatopaikalle ja miten. Entistä ehompi on vanha tuoli. Kuin uusi vallan. Kiitos kaunis. Oli iloinen seurue keittiön pöydän ääressä, juttua piisasi. Olisi saanut piisata pitempäänkin. Ehkä seuraavalla kerralla.

A:lta tuli Espanjasta meili. Piti heti vastata ja lohduttaa. Kertoi olevansa surullisella päällä. Pyysin nostamaan hännän pystyyn ja väitin sanonnan olevan perisuomalainen. Italiastakin putkahti kirje. Kiukkua extracomunitaarejä kohtaan. Italian uusi sisäministeri on luvannut lyödä kapulaa rattaisiin ja saa nyt osakseen rasistin, fasistin ja sydämettömän julmurin maineen. Ministeriltä odotetaan suuria muutoksia maahan pyrkijöiden suhteen. "Viattomien muukalaisparkojen" solvaajat saavat kovan hälyn aikaan lehdistössä ja muussa mediassa. Italia hukkuu vieraisiinsa ja minä ihmettelen, kuinka kauan ja kuinka paljon sinne mahtuu väkeä? Maahan tullut ja tuleva ihmismäärä on aivan toista luokkaa kuin meillä Suomessa. Me purnaamme muutamasta tuhannesta ja Italia kamppailee satojen ja taas satojen tuhansien kanssa.

Lukemisen merkeissä on aika minulla mennyt, mitä nyt välillä ihmistenkin ilmoilla. Pitää käydä näyttäytymässä. Vierailutulva sen kuin jatkuu. Ensi viikolla P-D ja H:n kanssa on sovittu alustavasti. HKO:n kenraaliliput jäivät saamatta. Yritetään kevätkaudelle. Netin kautta en voi tilata, koska meillä kahdella rouvalla on rajoitteita istumapaikkojen suhteen. No, on muitakin menopaikkoja meille,  kun syksy kunnolla koittaa ja kesän uinunut kyltyyrisesonki alkaa heräillä. Itäkeskukseen on tulemassa uusi leffateatterikin. Ei kuin sinne sitten.

SUOMIPOIKA EI ENÄÄ ENTISENSÄ

Päin männikköä meni suomalaisilla Berliinissä. Se vähä, mikä siellä meillä oli. Onneksi ei urheilu tähän pääty,vaan kisoja riittää tulevaisuudessakin. Talvi tulee ja sitten hiihdetään.Mutta seiväs oli eilen niin jännä, että istuin sohvan nurkassa ja purin paperinenäliinaa. Muistan ajat, kun olin isän kanssa Stadionilla ja seiväshyppääjät ylitettyään komeat neljä metriä, putosivat purukasaan. Nyt mennään kevyesti yli kuuden metrin! Muksahdetaan pehmeästi ilmavaan muovipatjaan. Eilinen voittoylitys 6.05 tuli kuitenkin melkein Suomeen. Tämmöisissä tapauksissa pidämme ruotsalaisia omanamme!

Olen päättänyt olla enempää rasittamatta lukijoita Haruko Murakamin kirjalla, vaikka mieli tekisi. Aina vaan hullummaksi menee nimittäin. Sen verran kerron, että nyt on ilmestynyt "elävä henki" kirjan Kafkalle. Hengen oikea ja ilmielävä ilmentymä on neiti Saeki, keski-ikäinen nainen, kun henki taas  15-vuotias tyttö. Japanissa kuulemma aika yleistä tämän kaltainen haamuilu.

Ruokaa on, marjoja on. Ei tarvitse lähteä ainakaan tänään mitään hankkimaan. Taitaisi tulla vilukin. Helteet olivat ja menivät. Tuulettimet törröttävät turhina odottamassa talteen panemista. Kohtapian on ulsterin vuoro.

Kiepun vielä aamutakissa. On aamutoimien aika hissun kissun tästä. Hidastempoista elämää. Näin ollen usein mietin, pannako ollenkaan vaatteita päälle, mennäkö suihkuun, sijatako vuode? Kun oikein kauan miettii, on turhaa enää vaivautua. Vaan ei tänään kuitenkaan. Reippaasti tekemään uutta  elokuista päivää.

ONKO JYVÄLLE PÄÄSEMINEN AINA TÄRKEÄÄ?

Eilinen sujui pikku askareiden ja velttoilun merkeissä. Muutama tekstiviesti ja syömistä, mikä ei missään tapauksessa kuulunut dieetin piiriin. Astun ruotuun tänään.Luin Murakamia ja päätin ottaa kirjan ilman pohtimista mitä kirjailija tarkoittaa. Siitä tuli heti mielenkiintoisempi ja entistä hullumpi. Olen puolessa välissä. Nakata tapaa uusia ihmisiä. Muuten menee hyvin, mutta elämässä on yksi vaikeus: Nakata, noin 50v, ei osaa lukea. Nykymaailmassa se taito pitäisi olla. Onneksi Nakataa autetaan kaikkialla, kun hän kertoo näkönsä olevan huonon. Eräänä päivänä taivaalta tipahteli ensin tuhansia makrilleja ja sardiineja ja jonkun ajan kuluttua iilimatoja. Autot liukastelivat varsinkin iilimatoja täynnä olevilla teillä. Nakatalla on aina sateensuoja mukana. Nyt se oli tarpeen. Kirjassa on  useita asioita sekoittamassa lukijan päätä. Minä sekosin jo ensimmäisten kymmenien sivujen kohdalla. Ei se mitään. Ei kaikkea tarvitse aina ymmärtääkään. Suomentaja on Juhani Lindholm. Oliko hän koko ajan kärryillä? Hän ei kääntänyt kirjaa japanin  kielestä vaan englannin kielisestä versiosta.

Netti kertoo, etten suinkaan ole ainoa, joka ei ole Haruki Murakamin teosta Kafka rannalla ymmärtänyt. Lohduttavaa! Japanilainen kirjan julkaisija avasi internet-sivun kysymyksiä varten. Niitä tuli. Neuvottiin useamman lukukerran avaavan hiukan juonen ymmärtämistä ja ehkä sitäkin, mitä kirjailija on tarkoittanut.

Olen blogissani usein jauhanut Murakamin kirjasta. Siitä voi aavistella, että se kaikessa outoudessaan ja hulluudessaan on tehnyt minuun vaikutuksen. Aluksi ärsytti suunnattomasti, että en lukemaani ymmärtänyt. Olenko tyhmä? Etsin loogisuutta lukemaani. Se oli ja pysyi minulta piilossa. Olkoon! Jatkoin lukemista, jätin kaiken juonen johdonmukaisuuden käsittelemättä aivoissani. Olin kuin Nakata, joka oli tyytyväinen, vaikka ei läheskään kaikkea ymmärtänyt.

Murakamin kirjasta on vielä lukematta 334 sivua.

EILEN OLI KIVAA

Nonnih, pitkälle iltaan venyi hauskasti visiitti luonani. Ensin syötiin ja sen aikana ja sen jälkeen juteltiin. Hiukan oli nostalgiaakin, kun selailimme kirjaa Helsingin edesmenneistä elokuvateattereista, joissa kumpikin olimme monesti istuneet. Nyt teattereilla muu tehtävä kuntoilun, erilaisten seurakuntien tai kulinarististen nautintojen tiimoilla. Haikeina  kuvia katselimme.

Kävimme myös läpi HKO:n kenraalit, jotka meitä kumpaakin kiinnostavat. Ensi viikolla siis asiaa Ticketmasteriin. Ainakin Sibeliusta ja Duke Ellingtonia, Shotsakovitshia, Schumania.

Kaupunginmuseon ystävät muisti jäsentään kirjeellä ja tarjosi menopaikkoja. Hakasalmen huvila valmistuu korjauksista syyskuussa. Uusi näyttely viisaa katsojalle, millaista oli Helsingissä 1920-luvulla. Herttoniemen kartanossa en ole ollut. Sekin  nyt tarjolla. Haikon kartano taas hyvinkin tuttu, kuten ensin mainittu Hakasalmen huvila. Hesperiankadulla Kirpilän kotimuseo, jossa parikin kertaa olen ihastellut lääketieteen lisensiaatti Juhani Kirpilän kotia ja siellä olevia 540 taideteosta. Kirpilä syntyi 1931 ja kuoli pois 1988. Hesperian puistossa on komeita hevoskastanjoita. Kerrotaan Kirpilän kutsuneen suuren joukon ystäviä kotiinsa juuri niiden kukkimisaikaan, nauttimaan hyvästä ruuasta ja keskustelusta. Ylimmän kerroksen suuresta asunnosta avautuu upea näkymä puistoon.

Tänään visusti laiskotellen kotona. Luen ja syön eilisiä jämiä. Pakastinkin jotain. Ruokapuoli hoidettu vähäksi aikaa. Kiusana pakastimessa jäätelöäkin. Tänään Berliinissä kävellään. Ehkä kiinnostun. Minusta hiukan omituinen laji. Joku sanonutkin jotain leikkisää, mutta en muista kuka ja mitä. Koko yleisurheilun tiimoilla on niin, että kaukana, hyvin kaukana ovat ne lajit, joissa Suomi oli monessa  ykkösenä. Keihäs, pitkät matkat, hypyt ja loikat. Nyt uudet ihmiset korkeammalle, pitemmälle ja nopeammin.

KAIKKI KUNNIA BOTEROLLE

Ehkä onkin niin, että lukemani Haruki Murakamin kirja on pelkkää symboliikkaa. Ei voi olla muuta, jos Johnnie Walker-niminen mies pyydystää kissoja, syö niiden sydämet ja rakentaa huilun niiden sieluista. Eihän? Kirja on pelkkää "rakettitiedettä" kaltaiselleni suomalaisjuntille.

Italiasta tuli kiitoskortti puusta valmistetusta onnittelukortistani. Pelkäsin ettei se mene perille, vaan joku ottaa sytykkeeksi. Ei ottanut. Saamani kortin kuvapuolella on iki-ihanan Fernando Boteron maalaus Picnic. Ensimmäisiä kertoja katsellessani Boteron pulleita ihmisiä, loukkaannuin lihavien puolesta. Myöhemmillä kerroilla olin ihastunut. Kolumbialaisen taiteilijan kaikki kohteet maalauksissa ja veistoksissa ovat rehellisen reheviä. Ei loukkaavalla tavalla, vaan iloisella ja myötämielisellä. Picnicissä mies ja nainen ovat huviretkellä taustalla kaupungin silhuetti ja vuoria, eväskori, josta pilkistää viinipullo. Kaksi ihmistä lepäämässä viltin päällä nainen nojautuneena miehen syliin. Usein Boteron hahmoilla on samat kasvonpiirteet ja aina pehmeän pyöreä olemus. Minulla on yksi Botero magneettina jääkaapin ovessa. Rubensin uhkean pulskat naishahmot ovat hoikkia verrattuna Boteron töihin. Botero pitää hahmonsa aina vaatetettuina. Rubens ajan hengen mukaisesti ilkosillaan.

Heräsin aamulla hävyttömän aikaisin, mutta nukahdin myös varhain illalla. Piti niin katselemani miesten keihäs Berliinistä, mutta en mahtanut unen tulolle mitään. Tykkään yleisurheilusta, mutta uintiin, pyöräilyyn ja suunnistukseen en jaksa millään syventyä.

Tänään tulee K. Olen jo kattanut pöydän ja nyt aamulla ryhdyn muihin valmisteluihin. Bataatin kuorin illalla, kiillotin aterimet, tarkistin lasit ja taittelin lautasliinat. En miksikään Ranskan liljoiksi kuitenkaan. Joskus olen siihen asiaan paneutunut suurella antaumuksella. Tänään siis viis veisataan dieetistä. Syödään itsemme kylläiseksi kaloreita laskematta. Huomenna taas ruotuun.

MOI

Kyllä eilen kauppakeskuksessa huomasi lomien päättyneen, koulut alkavat, arki koittaa. Kansaa käytävät täynnä. Sulauduin joukkoon. Vielä Tallinnan aukion pienellä torilla pari lajiketta mansikoita, aavistuksen villivadelmille maistuvia vattuja. Loput pöydästä oli karviaismarjojen, luumujen ja viinimarjojen täyttämä. Puolukoita ei sentään vielä. Kantarellit Virosta. Ostin kimpun auringonkukkia. Tuli niin van Goghimainen olo.

Tässä ihmettelen näin aamutuimassa. On laboratorioon meno ja pitää olla ravinnotta. Keljua. Kotimatkalla suorittelen eilen jääneitä asioita. Huomenna tulee K. Alkupala ei ole "roskaista", mutta pääruuan olen nimittänyt roskaruuaksi ja sitä se on makkaroineen päivineen. Ranskalaisia perunoita, epäterveellisestä vehnästä patonkia, salaattia höystettynä yhdellä sun toisella, paistettuja bataattiviipaleita. Sinappia ja ketsuppia pöydällä! Jälkiruokaakin on, eikä sekään ole enää roskaruokaa. Että tämmönen lounas. Myöhemmin espressoa ja belgialaista suklaata. Lihotaan!

Nyt tästä voisikin alkaa valmistautua veren antoon. Toimenpiteen jälkeen kyllä kiiruhdan johonkin kahvilaan vaikka cappuccinolle, kun en heti kotiin ehdi. Ekberg ei ole kovin lähellä. Sinne menisin mielelläni. Siellä on vielä vahvasti vanha kunnon kahvilameininki pöytiin tarjoiluineen. Itsepalvelu ei minua viehätä. Ensin pitää kanniskella itse sen, mitä on tahtonut ja sitten juotuaan ja syötyään vielä viedä astiat pois. Kluuvikadun Fazerkin ollut jo kauan tämmönen kammotuspaikka. Ennen siellä tuotiin pöytään leivosprikka, josta sai valita. Tarjoilija ei sanonut asiakkaalle "moikka". Mistä sana on muuten meille tullut? Kaisa Häkkinen Nykysuomen etymologisessa sanakirjassaan ei puhu mitään "moista" tai "moikasta". Teos vuodelta 2004. Ei liioin Veijo Meri Sanojen synnyssään samalta vuodelta. Kotus valottaa, että "moi" on kuultu ihan sinällään Saksassa ja Tanskassa. Sieltäkö jonkun matkailijan mukana? On mietitty, josko sitten god morgonista? "Morosta" tai morjens-sanasta? Selvinneekö ikinä? Minä lopetan pohtimisen ja lähden labraan.

YMMÄRRYS HOI, ÄLY ÄLÄ JÄTÄ

Tässäpä jälleen istuksin kahvimuki edessäni aloittelemassa uutta aurinkoista päivää. Käytännöllisesti katsoen valvoin yön tai ainakin aamukolmeen asti. Unen saanti jäi muutamaan tuntiin. Joskus näin. Aika useinkin nykyisin. Olen lähdössä asioille, kunhan saan itseni asialliseen kuntoon. Aloitan hiusten pesulla. Huomenna laboratoriokokeisiin. On oltava tietysti ravinnotta. Perjantaina K tulee roskaruoalle. Olen laatinut jo menyyn. Lieneekö tuo nykyisin "menuun"?

Yhä minulle suuri arvoitus ja lievästi outo kokemus Haruki Murakamin kirja Kafka rannalla. Luulin jo päässeeni kärryille ja taas pudota muksahdin pois. Olen lukenut 165 sivua. Pitäisi jo ymmärtää. Ei vaan natsaa. Tajuavatko japanilaiset oikeasti kirjailijan sanomaa (onko sitä?), koska takakansi tietää kertoa  Murakamin suuresta suosiosta Nipponissa? Ehkä näiden kahden rinnakkaistarinan sankarien kertomukset lopulta Shikokun saarella, jonkunlainen päämäärä kirjan henkilöille, avaavat minullekin tiedon, mistä tässä on kysymys ja pääsen "realismin tuon puolen" jälkeen tähän tavalliseen kaikin puolin ymmärrettävään arkeeni ja panen kirjan kannet kiinni. Jos nimittäin jaksan laahustaa vielä 474 sivua.

E soitti Oulusta ja kiitimme molemmin puolin korteista. Hän lähetti Suomussalmen kesäteatterikokemuksistaan ja minä kaivoin laatikostani kortin, jonka kuvapuoli kertoi zen-taiteilijan näkemyksen japsimaisemasta. Olinhan kerran näiden taiteilijoiden todella viehättävässä näyttelyssä Helsingissä. Vaikka en tajua Murakamin kirjaa, pidän hullun lailla vanhasta japanilaisesta taiteesta. Muutamalla siveltimen vedolla koko kuvan tarina, pari käkkäräistä puuta, vuori ja ehkä vielä vesiputous.

Suunnittelin K:n kanssa menoa Amos Rexiin kunhan se ensin yleisölle avataan kuun lopussa. Amos Rex kiinnostaa sekä ulko- että sisäpuolelta. Miten helsinkiläiset tulevat vastaan ottamaan tämän erikoisen näyttelytilan entisen linja-autoaseman alla, nyttemmin Lasipalatsin aukio? Kellotorni kuitenkin jätettiin, vaikka linja-autot häädettiin jo aikoja sitten. Ne olivat oikeita linja-autoja, eivät mitään busseja! Eikä kukaan hurjimmissakaan ajatuksissa tuuminut, että joskus siinä kohdin maan alla tarjoillaan taide-elämyksiä.

MIMI JUTTELEE NAKATALLE

Eräänä päivänä oli K vanhemman poikansa kanssa luonani. Tulivat hyvin pienellä varoitusajalla. Muuta tarjottavaa ei ollut kuin cappuccinoa ja espressoa. Istuimme keittiön pöydän ääressä. Muutama hauska tunti menikin kuin huomaamatta jutellen ja nauraen. K tulee tällä viikolla ja silloin on tarjolla lupaamaani roskaruokaa. En nyt vallan hampurilaistasolle aio mutta jotain sinne päin. Kivaa siis jälleen tiedossa. Laboratorioonkin menen ja sen jälkeen varattava aika lääkäriltä. Hammaslääkärirumba myös tulossa. Tilattava liput niin ikään HKO:n syksyn kenraaleihin. Näissä merkeissä elokuuta mennään.

Olen lueskellut Haruki Murakamin kirjaa Kafka rannalla. Joko kirja on hiukan vaikeatajuinen tai minä olen totaalisesti tyhmentynyt. Näin meidän kesken voisin veikata vaikka viimeksi mainittua. Murakami kertoo kissojen kieltä osaavasta herra Nakatasta, jolta karkasi kissa nimeltään Goma. Etsiessään kadonnutta hän joutui juttusille Mimi-nimisen itsetietoisen keski-iän kynnyksellä olevan siamilaiskissan kanssa. Mimi kertoi mistä oli nimensä saanut. Puccinin oopperasta La bohéme. "Siitä on laulukin: Si, mi chiamano Mimi".  Mimi kertoo Nakatalle, jos hän osaisi laulaa, laulaisi ystävälleen tämän kuuluisan aarian. Kirjassa on kaksi rinnakaistarinaa ja takalehti tietää, niiden nivoutuvan jotenkin yhteen lopussa. Sivuja opuksessa on 639. Olen epätietoisuudessa vielä kauan. Matkan varrella toivon viisastuvani.

Hyllyssäni on paljon matkakirjojen lisäksi matkaoppaita. Eräänä jälleen kerran nukkumattomana yönä otin niitä pinon vuoteeseen unen tulemisen toivossa. Ehkä kiinnostus heräsi A:n kutsun vuoksi Espanjan Valenciaan. Tuskin koskaan menen, mutta kun on sanonta, että koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan", niin eihän sitä tiedä. Olisi hieno juttu avartua Espanjan maasta muultakin osin kuin vain Andalucian puolelta ja Kanarian saarilta. Nyt oppaista lukiessani asiaa Andaluciasta tulvahtivat monet muistot mieleen. Olen kolunnut puolison kanssa sentään koko provinssin melkoisen tarkkaan etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Las Palmasissa taas olimme erään vuoden vaihtumisen todistamassa kauan sitten. Panin kirjat pois ja ryhdyin odottelemaan unta tuulettimen vienosti suristessa.

ERKKOLAN RUNOILIJA

Juho Heikki Erkon Erkkola jäi meiltä tutkimatta Tuusulan rantatiellä muutama päivä sitten. Talo valmistui 1902 Aleksis Kiven kuolinmökin lähelle. J.H. Erkko oli kotoisin Orimattilasta, valmistui opettajaksi Jyväskylän seminaarista ja hänestä tuli rakastettu runoilija. Erkolla oli Tuusulaan tullessaan harteillaan kansallisrunoilijan viitta ja Eino Leino tuon viitan vei.

Veijo Meri Tuusulan rantatie-kirjassa mainitsee Erkon suorastaan jumaloineen Aleksis Kiveä. Siksi rakennutti talonsakin lähelle Kiven viimeistä kotia. Sibelius ei tahtonut tulla haudatuksi Tuusulan hautausmaalle, koska se oli hänen mielestään pyhitetty Kivelle ja Sibeliuksen jälkeenjääneet voisivat pystyttää säveltäjän haudalle isomman hautamerkin kuin Kivi sai. Eino Leino puolestaan halusi tulla haudatuksi Tuusulaan ja pani hautausmaalle siihen kohtaan kepin pystyyn. Tätä toivetta ei noudatettu, vaan Leino pantiin vuonna 1926 kaikesta huolimatta Helsingin multiin.

Tuusulaan muuttaessaan Erkko ei ollut vielä naimisissa ja alkoi armoton vaimon etsintä, johon hän pyysi avuksi Tuusulassa asuvan ystävänsä Sakari Sointeen. Sointeen alkuperäinen sukunimi oli Karhu, mutta Erkon mielestä se ei ollut hyvä nimi kanttorille ja Erkko ehdotti Soinnetta nimeksi ja Soinne siitä tuli. Erkko asui aluksi ennen omaa taloaan Sointeilla ja eräänä päivän puhemiehenä toimiva Soinne oli kutsunut  neiti Thyra Nyqvistin ja tämän äidin samaan aikaan kotiinsa päivälliselle.

Rakkaus Thyra-neitiin alkoi roihuta ja Erkko kirjoitteli runoja Tuiju-tytölleen. Viikon kuluttua Erkko kosi. Talon ja maan ostolle tuli kiire. Hän sai lainaa ja osti ruukkumaakari Grönroosin entisen tontin ja rakennukset. Tulevan Erkkolan sisälle jätettiin sen ajan hengen mukaisesti osia vanhasta rakennuksesta muun muassa uunit. Erkko teetätti työhuoneeseensa kuitenkin uuden uunin. Kaakelit ostettiin Pariisin maailmannäyttelyssä Suomen osastolla olleista kaakeleista, jotka viehättivät suuresti Erkkoa. Pekka Halonen piirsi Erkkolan ja talon piti olla joulukuussa vietettäviin häihin mennessä valmis.

Mutta voi kauhistuksen surkeus: Thyra-neiti purkikin kihlauksen ja Erkko vannoi lähtevänsä Tuusulasta ikiajoiksi. Ei Erkko Tuusulasta mihinkään lähtenyt. Hän asui joulukuussa valmistuneessa talossa loppuunsa asti, neljä vuotta, mutta kuoli kuitenkin Helsingissä kadulle vuonna 1906 ja hänet haudattiin Helsingin Hietaniemeen. Lehdessä oli tieto, että keisari oli myöntänyt Erkolle taiteilijaeläkkeen 2200 mk vuodessa, mutta J.H. Erkko ei siitä ehtinyt yhtään nauttia.

SIKSI ITKEN

"Miksi itket, poikaseni,
Valittelet illat aamut?"
Siksi itken illat, aamut,
Siksi vaivainen valitan:
Olen ilman impyettä,
Aivan onnetta elelen,
Vailla neidon näppäryyttä,
Soreutta sievän varren,
Vailla kasvojen valoa,
Suun suloisen suuteloita,
Säihkyä sinisen silmän,
Kiiltoa kiharahiuksen.
Siksi itken illat, aamut,
Siksi vaivainen valitan.

(J.H.Erkko)

VIELÄ ONNELAAN KAHVILLE

Me ajelimme Tuusulan rantatietä katsellen uusia ja vanhoja taloja, puutarhoissaan hyöriviä ihmisiä, jotka tuskin päivittäin miettivät kotitiensä kuuluisaa menneisyyttä, sen taiteilija-asukkaita, tarinoita, tosia tai ei. On siellä Onnelakin ja sinne me menimme kahville.

Onnela on majatalo kuten se ennen oli lepokoti. Johanna Sofia  Björklund sai Onnelan lahjaksi 1905 vanhemmiltaan. Vuonna 1920 siitä tuli täyshoitola, jota emännöi  "Riisiryyni", rouva Hasselriis-Möller. Onnela oli rennompi paikka kuin Syväranta, jossa Eino Leino ensin asui muutettuaan pois Kauniaisista. Leino arvosti tilaa ympärillään, ymmärrystä ja ystäviä. Siellä rantatiellä "maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies..." Onnelassa aikoinaan asui Leinon (1923-24) lisäksi muun muassa Uuno Kailas ja Einari Vuorela. Leino pelasi shakkia, oli shakkimestari ja kaipasi veroistaan pelaajaa Onnelassakin. Heitä ei siellä ollut.

Olimme Onnelan kahvilapuolella ja jätimme päärakennuksen katsomatta kuin vain päällisin puolin. L ja A tarjosivat minulle. Nautin palan omenapiirakkaa kahvin kanssa. Hyvää! Olisi ollut terassikin, mutta sisällä oli viileämpää. Sokeain Ystävät ry omistaa nykyisin Onnelan. Sinne ovat tervetulleita niin näkövammaiset kuin näkevätkin.

Kahvin juotuamme mietimme mennäkö vielä Aleksis Kiven kuolinmökkiin. Emme menneet. Me kaikki tiedämme hänen kuuluisat viimeisiksi sanoikseen historiaan jääneet sanat "minä elän". Sanoiko Kivi niin oikeasti, emme saa koskaan tietää. Ja jos sanoi, mitä tarkoitti? No, siinä mielessä meni oikein, että hän elää vahvasti vieläkin Veljeksissä ja monissa muissakin teksteissä.

Lottamuseo ei liioin kiinnostanut. Jätimme myös Erkkolan tutkailematta sekä Ilmatorjuntamuseon. Pihalla näimme kaksi tykkiä piiput ojossa. Ostosten tekeminen minua kovasti houkutti ja näitä putiikkeja on Tuusulan seutu pullollaan.  Museokaupoista sentään sain muutaman magneetin (Halonen, Järnefelt...) jääkaapin oveen. Kivoja nimiä kahviloilla ja puodeilla, Lentävä lapanen, Koiramäen pajutalli, Marin Memories, Pytingin puoti... ja vielä Lars Sonckin suunittelemassa talossa vuodelta 1904 Villa Cooper. Sen sanotaan olevan Ainolan "sisarhuvila". No, me näimme oikean Ainolan sekä ulkoa että sisältä.

Kertakaikkisen ihastuttava retki Tuusulaan rakkaiden ystävien kanssa. Kiitoksia!

HIRRET KONGINKANKAALTA HALOSENNIEMEEN

Jos en naputtelisi tekstiä läppärillä, kirjoittaisin  kuulakynällä, jonka varressa lukee P. Halonen (oma käsiala). Kynä näyttää siveltimeltä ja sen päässä on ikään kuin punaista maalia. Olimme  upeassa hirsirakennuksessa aivan Tuusulanjärven rannalla. Korkea valtava ateljeehuone, jossa seinillä Halosen maalauksia, niitä tuttujakin talvimaisemia, joita hän maalasi kotitalonsa rappusilta maiseman auetessa suoraan edessä.

Ennen Tuusulaan muuttoaan oli Halonen opiskellut Pariisissa Eero Järnefeltin kanssa maalaamista. Halosesta tuli itsenäistyneen Suomen virallinen maisemamaalari, kun Järnefelt oli tasavallan muotokuvamaalari.

Hirret tähän Pitkäniemelle rakennettavaan jylhään erämaatyyliseen taloon hankittiin Konginkankaalta. Kyläläiset pitivät paikkaa epäonnistuneena valintana sen kallioisuuden takia. Tontti maksoi Haloselle 1850 mk. Rakennustyöt aloitettiin 1898. Talo valmistui kolme vuotta myöhemmin. Pekka ja Maija Haloselle syntyi kahdeksan lasta. Maija Halonen käänsi kirjallisuutta suomeksi, soitti pianoa ja hänellä oli hyvä lauluääni. Aino Sibelius kävi säännöllisesti soittamassa  Halosilla. Rouvat Maija ja Aino soittivat usein nelikätisesti. Jean Sibelius ei sallinut vaimonsa soittavan kotona Ainolassa.Taiteilijanaapurit kyläilivät mielellään toistensa luona ja varsinkin Halosten koti oli suosittu.

Pekka Halosen kotitalo on vaikuttava rakennus kaksine kerroksineen upean puutarhan ympäröimänä. Meidän piti panna kangastossut kenkien päälle, ettemme jätä jälkiä ympäri vuoden auki olevaan museoon. Yhdellä kerralla paloturvallisuuden vuoksi ei pääse enempää vierailijoita Halosenniemen päärakennukseen kuin viitisenkymmentä kappaletta. Säännöstä piti huolta jämpti nuorimies, joka mielellään vastaili kysymyksiini L:n ja A:n kiivetessä yläkerran huoneisiin.

Pekka Halonen kuoli kotonaan vuonna 1933 ja hänet on haudattu Tuusulan hautausmaalle. Jostain syystä hautaa hiukan jouduttiin myöhemmin siirtämään. Haudankaivaja oli löytänyt haudasta vihreän pullon. Todettuaan sen sisältämän aineen olevan ehtaa tavaraa, joi pullon tyhjäksi. Arveltiin hautajaisissa jonkun Pekka Halosen ystävistä sujauttaneen salaa pullon hautaan. Matkaevääksi?

Maija Halonen eli miehensä jälkeen vielä 11 vuotta ja haudattiin miehensä viereen..

SIBELIUS MUUTTAA TUUSULAAN

Mikäpä voittaa sen tunteen, kun vuoteestaan käsin katselee ikkunasta kesäaamun heräämistä? Hetkestä nauttii, koska kesä on jo lopuillaan. Säätietojen mukaan viimeisiä hellepäiviä. Minulla vielä vahvasti mielessä toissapäiväinen Tuusulan rantatie. Nyt Ainolaan.

Jean Sibelius Aino-rouvineen muutti Tuusulanjärven maisemiin vuonna 1904. Tarkoituksena oli irrottautua Helsingin hulinasta ja sen boheemielämästä. Säveltäminen vaati mestarilta aina enemmän ja enemmän ja Sibelius tahtoi usein hetkeksi työn paineesta paeta toveriseuraan, joka viihtyi missäpä muualla kuin Kämpissä. Sinne pääsi Tuusulastakin. Pako saattoi kestää viikonkin ja Sibelius lähetti kotiin lyhyitä viestejä: Tulen vähitellen. Lähtö Tuusulasta oli sitä vastoin nopeaa. Pikainen vaatteiden vaihto ja asemalle ottamatta edes selvää, koska juna kulkee.

Sibelius viihtyi Tuusulan kodissaan, katseli joutsenten ylilentoa niitä hartaasti ihaillen. Helsingin käynnit olivat toki muutakin kuin istuskelua kavereitten kanssa Kämpissä. Konsertteja, raha-asioitten hoitamista ja ulkomaillekin teki säveltäjän mieli. Berliini, Tukholma, Lontoo, New York...

Taiteilijaystäviä asui jo Tuusulassa Sibeliuksen muuttaessa sinne 37-vuotiaana. Juhani Aho, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt. Paikan hankinnassa avitti Juhani Aho, joka vei reellä Sibeliuksen Vanhakylän kartanoon sopimaan ensi alkuun vuokrasopimuksesta. Kartanon emäntä paheksui miehiä ja oli tokaissut, että mies, joka oli ollut  Gallen-Kallelan mallina Symposium-taulussa, ei pääsisi Vanhakylän maille asumaan. Taulu oli herättänyt aikanaan syvää paheksuntaa. Siinähän Sibelius, Gallen-Kallela, Cajanus ja "jostain toisesta kapakasta mukaan joutunut kuka lie Reiska istuvat pöydän ympärillä väsyneen näköisinä tyhjyyteen tuijottaen." Liekö tuo emännän "reiska" ollut Oskar Merikanto, joka on taulussa mukana? Taulusta on monta tarinaa. Minäkin kuullut yhden, että Gallen-Kallela ei pitänyt Merikannosta ja siksi oli kuvannut hänet epäkunnioittavasti melkein sammuneena pöytää vasten. Mene ja tiedä tottako vai tarua?

Järvenpään kartanosta sai Sibelius ostettua tontin. Talon suunnitteli Lars Sonck ja sen nimeksi tuli Ainola. Olen käynyt siellä aiemminkin ja aina minun on nähtävä Sibeliuksen USAsta tuoma omenapora. Siellä se oli vieläkin keittiössä vohveliraudan ja munkkipannun läheisyydessä.

Sekä säveltäjämestari että Aino Sibelius ovat haudatut Ainolan pihapiiriin. Jean Sibelius jätti maallisen vaelluksensa vuonna 1957 ja rouva Sibelius asuttuaan loppuun asti Ainolassa vuonna 1969.

Lähteenä jälleen Tuusulan rantatie.

ERÄS RANTATIE TUUSULASSA

Voi pojat, miten lysti päivä eilen oli! L soitti ja hän ja A hakivat minut autollaan ja sitten lähdettiin Tuusulan rantatielle. Olen ollut autottomana jo vuosia ja nämä ihastuttavat kesäiset pyrähdykset lähikuntiin jääneet jonnekin oman historiani hämäriin. Eilen Tuusulanjärvi rantateineen kutsui ja minä kutsua tottelin. Olen itsekin ajellut tien päästä päähän moneenkin kertaan joskus ammoin, jotta riemuni oli rajaton saadessani taas siellä olla.

L:n ja A:n mielessä oli Ainola, Halosenniemi ja Ahola ainakin. Tuusulanjärven taideyhteisö sai alkunsa Juhani Ahon muutettua sinne vaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin kanssa. Muut taiteilijat tulivat perässä. Sinne mekin suuntauduimme. Aho kirjoitteli ja kalasti. Kalaa oli runsaasti Tuusulanjärvessä Ahon aikaan eikä metrinen hauki ollut mikään erikoisuus.Valtion eläke lisäsi tuloja kirjoittamisesta saatujen lisäksi. Oli juuri ilmestynyt Kevät ja takatalvi. Vuosi oli 1907.

Aholassa oli tilaa, Vennyllä oma ateljee, jossa oli näyttämö, jossa esitettiin amatöörivoimin eli ihan itse näytelmiä. Pidettiin kotikonserttejakin. Venny oli taitava käsistään, suunnitteli matot ja verhot, kutoi tarvittavat kangaspuillaan, paistoi suuressa leivinuunissa herkut ja lämmitteli talvi-iltoina takan ääressä. Polttopuut hakkasi Juhani Aho itse. Katseli Pekka Halosen talon ikkunaa talvi-illoin.  Pekka Halonen pani lampun merkiksi Aholle, että sauna palaa, sopii tulla saunomaan. Valoa kohti oli hyvä hiihtää pimeässä. Halosenniemen sauna oli paras sauna Tuusulan järven rannoilla. Toki oli sauna Ahollakin ja sen saunan kamarissa asui Ahon renki. Renki ajoi Ahon hevosta, kun kirjailijalla oli asiaa kylille. Auttoi se hevonen peltotöissäkin, joita riitti Vennyn sisaren Tillyn mailla. Tuusulanjärveläiset saivat lainaksi myös Ahon hevosta, jos tarvetta ilmaantui. Jean Sibeliuksen tyttäriä kyydittiin usein asemalle tyttöjen lähtiessä Helsinkiin soittotunneilleen. Sinne muutti lopuksi Juhani Ahokin ja Sibelius osti hevosen.

Juhani Ahon kuoltua 1921 järjesti Helsingin Diakonissalaitos surujuhlan. Kirkkosali oli koristeltu Tuusulan katajilla. Aho piti katajaa Suomen kansan vertauskuvana sen sitkeyden takia.

Lunttasin näitä tietoja Veijo Meren tekstittämästä kirjasta Tuusulan rantatie (Otava 1981 2. painos)

Seuraavaksi Ainolaan!