TUHON PARTAALLA

Olen lähdössä tänään kurkistamaan Stockmannin Herkkuun täällä Itäkeskuksessa, miltä siellä näyttää, kun tulevaisuus on S-ryhmässä. Samalla muutakin asiaa kauppakeskuksessa. Jospa rullaudun taas vaikka kirjakauppaankin.

Panin Italian kirjeeseeni slanginkielisen runon. Kirjeen saaja hätkähtää. Ei ole taatustikaan nuorena bamlannut sitä kieltä, eiralainen. Runo on Arvo Pohjolan Eksyksissä. En kirjoita sitä tähän. En muuten tiennyt/muistanut koko runokirjan olemassaoloa hyllyssäni. Oli Helsinki-kirjojen joukossa. Siirsin sen runohyllyyn Lauri Pohjanpään, stadilaisen, viereen.

Nyt taas tiedemiehet jossain päin maailmaa suuressa viisaudessaan povaavat maapallon tuhoutuvan nopeammin kuin ensin ajateltiin. Dinosaurukset jylläävät televisiossa ennustaen meille samanlaista loppua kuin heille, jonka tapahtumain kulusta ei olla päästy yksimielisyyteen saati totuuteen. Oliko se asteroidi vai luonnollinen sukupuutto? Katselen näitä katastrofiasioita aina suuren kauhun vallassa hikisenä ja vapisten. Sitten tasaannun, kun muistan, että olen enää vastuussa vain itsestäni, ei puolisoa, jonka kaikinpuolinen hyvinvointi oli elämäni pääasia.

Jos joku kivinen möhkäle avaruuden tuolta puolen jysähtää päähäni, niin se tapahtukoon. No, suurempi mahdollisuus on minulla hengen heittoon kompastumalla kylpyhuoneessa saippuaan eli siis tapauksessani shampoon aiheuttamaan liukastumiseen hiuksia pestessä suihkussa. Kotonahan enimmät onnettomuudet tapahtuvat tavalla tai toisella. Uskon enemmänkin tuhoutumisteoriassa siihen, että me ihmiset sotkemme omat asiamme täällä siihen malliin, että loppu on väistämätön. Minäkin muitten ohella käytän surutta ja ajattelematta päivittäin muovikelmua, panen hedelmät muovipussiin kaupassa ja olen koululaisena nyhtänyt kasveja juurineen herbaarioon. Sekä olen minä nuorempana ostanut käärmeennahkaisia kenkiä, kun sillä ei ollut niin väliä. Nykyisin on. Vanhempani antoivat kerran lahjaksi norsunluusta veistetyn elefantin, kun se oli Suomessakin täysin sallittua. Nykyisin olemme siinäkin asiassa valistuneempia. Tänään tiedämme, mutta emme tarpeeksi toimi. Niin että nyt hiukan hymyhuulin katsomamme katastrofileffat saattavat huomenna olla täyttä totta. Mutta en minä pelkää. Paljoa.

Kohtaloani uhmaten rullaan tänään asioille, ylitän katuja ja toivon, ettei kukaan aja autolla päälleni. Ostan ehkä sellaista, joka saastuttaa maailmaa ja jonka häviäminen vie vuosia kaatopaikalla. Saattaa olla voimissaan kauemmin kuin minä.