HURJAA LUETTAVAA

Pääsin "Kärpästen herran" loppuun ja kuten Aulikki minulle sanoi "laatuisa mutta rankka". Näinhän se oli. Mutta luetuksi tuli, jos joku sattuu kysymään, niin minun ei tarvitse alkaa katsella kengän kärkiäni häveten lukemattomuuttani. Sama "Siepparin" kohdalla. Kärpästen herrassa tuli selväksi, miten ihminen, lapset mukaan lukien, muuttuu saadessaan olla vapaana estoistaan, hyvistä tavoista ja jopa inhimillisyydestään. Goldingin lapset juuttuivat siis autiolle saarelle, eivätkä itsekään tienneet lukumääräänsä. Valittiin aluksi johtaja joukolle, pidettiin kokouksia, päätettiin asioista. Sitten kaikki repesi, hajaannuttiin, johtajia oli kaksi kahdessa leirissä, riideltiin ja kaksi lasta tapettiin, pelättiin ja ajettiin takaa petoa. Aseina keihäät. Repaleisiin pukeutuneet likaiset takkutukkaiset lapset eivät enää muistuttaneet niitä siistejä hyvin kasvatettuja koululaisia, joiden lentokone ammuttiin meren yllä alas ja autio saari sai meluavat asukkaansa. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, laivasto pelasti, savu näkyi laivalle, poikajoukko pääsi taas sivistyksen pariin. Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan he saarella olivat. Kauan kuitenkin, jos mitataan vaatteiden kunnosta ja hiusten pituudesta.

Olen niin pumpattu täyteen mansikoita ja kirsikoita että alkaa tulla korvistakin. Välipalaksi rouskuttelen lehtisellerin vartta. Katselin toisen osan englantilaisesta sarjasta "The young pope". Paavi vetelee tupakkia ja pitää äitiään neuvonantajanaan. Vanhat Vatikaanin pappismiehet arastelevat uutta paavia, joka on ehkä liiankin nykyaikainen. Eikä kukaan tiedä, mitä Hänen Pyhyytensä päästelee kansalle suustaan Pietarin kirkon parvekkeelta. Jumalankin olemassaolo askarruttaa. No, tämä kysymys on monella papilla mielessä. Minäkin olen yhdeltä kysynyt "uskotteko oikeasti Jumalaan?" Hän oli pappi, joka siunasi mieheni haudan lepoon. Oli luonani useamman tunnin ja me keskustelimme paljosta. Hänelläkin oli aika-ajoin epäpapillisia mielipiteitä. Tervehdin aina tällaista ilolla. Papitkin kun ovat vain ihmisiä.

Tänään taas säyseämpää luettavaa. Mihin asti Aino Ackté onkaan Pariisissa päässyt? Ainakin pannut kaupungin polvilleen. Kiinnitys oopperaan. Muuttanut ajat sitten Seinen vasemmalta rannalta pikkuisesta boksista oikealle rannalle hyvälle asuinalueelle viiden huoneen huoneistoon. Usko on luja tulevaisuuteen, omaan menestykseen ja siihen, että rahaa riittää. Hän tutustuu muihin suomalaistaitelijoihin Albert Edelfeltiä myöten, on laulun ohella opiskellut ranskan kielen, on pidetty nuori nainen kaikkien keskuudessa. Hyvä hän! Kiitos Raija Oranen!