Kilpirauhanen ei siinä mallissa kuin tohtori toivoi. Lääkitystä lisättiin. Sitten juteltiin muutakin. Oli rollaattori ja ihminen-asiaa. Kysyin, onko todellakin niin, että täällä Itäkeskuksessa (ei Katajanokalla) on sellainen käsitys, että kun on alapäässä vikaa, sitä on yläpäässäkin? Kyllä näin mielletään, jos on esimerkiksi rollaattori, ennakkoluuloja, sanoi lääkäri. Nonnih, sain oikein vauhtia ja aloin kertoa, minkälaista kohtelua olen saanut ihan pankkihenkilökuntaa myöten. "Onko rouva nyt varmasti oikeassa pankissa?" Sekä: täällä toisessa kerroksessa ei ole käteiskassaa, vaan se on ensimmäisessä kerroksessa. Myös muualla olen saanut omituista kohtelua. Ikään kuin olisin viisivuotiaan tasolla. Ja tietysti kerroin taas niin hauskasti, että tohtori kehtasi makeasti nauraa.
Mikä siinä, vakavasti puhuen, todellakin on, että luullaan apuvälinettä käyttävän olevan kaikin puolin epäpätevä yhteiskunnan jäsen? Minulla on vain lonkkavika, eikä se heijastu millään lailla aivotoimintaani. Lääkärikin myönsi täyspäisyyteni. Olen huolitellun näköinen, meikkaan ja monen mielestä jopa hiukan fiksu. Työnnän rollaattoria, tämä on totuus. En ole enää 25v (jolloin lakkasin täyttämästä vuosia), mutta ikä on vain pelkkä numero. Myönnän, että joku minua nuorempi saattaa olla "vanha", mutta siihen taas ovat omat syynsä. Minulla ei syitä ole. Paitsi tämä rollaattori, jolla sinänsä ei ole iän kanssa mitään tekemistä. Lonkassani olevat rasitusmurtumat (leikattu ja pantu rautaa) ovat ilmestyneet aivan muusta kuin vuosistani.
En pidä siitä, että minua kohdellaan kuin idioottia ja miksi Itäkeskuksessa? Lykin rollaattoria vuosien ajan (sen jälkeen, kun lopetin pyörätuolin työntämisen puolison tultua kokonaan vuodepotilaaksi) Katajanokalla ja kaupungilla ilman minkäänlaista huomiota apuvälineestäni. Itäkeskuksessa kaikki muuttui. Myönnän, että täällä on Katajanokkaa enemmän erilaisten apuvälineiden käyttäjiä ja osa heistä minuakin iäkkäämpiä. Ei heistäkään kaikki ole dementoituneita tai muuten yläpäästäänkin vammaisia.
Tunnen lievää antipatiaa Itäkeskusta kohtaan. Sanon kohteliaisuussyistä "lievää".
31. elokuuta 2016
30. elokuuta 2016
LUKEMISIA MINULLE
Olen lukenut. Tämä pitää mainita, sillä kirjapino yöpöydällä on korkea. Otavasta saadut seitsemän kirjaa, John Keatsin runot ja muutama oman hyllyn taidekirja. En näe kunnolla herätyskelloakaan.
Olen aina ollut sitä mieltä, että Venäjän alamaisuudesta huolimatta 1800-luku oli Suomella aika hyvä vuosisata, mahdollisuuksien vuosisata. Silloin perustettiin Kustannusosakeyhtiö Otavakin. Kondiittorit alkoivat valmistaa paakelseja leipomoissaan, saimme oman rahan, sähkön ja muuta mukavaa. Tyydyimme siihen, mitä oli, vaatimuksia emme osanneet asettaa.
Nyt osaamme. Kukaan ei edes maksusta pesisi talvella pyykkejään avannossa tai hankaisi talon pesutuvassa höyryjen keskellä aluspaitaa pyykkilautaa vasten. Jos jokin menee vikaan, meistä tulee uusavuttomia. Kun liikennevalot tyssäävät, autokoulussa opitut säännöt ovat unohduksissa. Mikään ei ohjaakaan kulkuamme, kuka ajaa ensin ja mistä? Missä ovat valot, jotka neuvovat?
Olen palautunut lähes pari sataa vuotta taakse päin Juhani Salokanteleen myötä kustannustalo Otavan syntyyn. Kukaan ei voi olla näkemättä tänä päivänä Uudenmaankadun graniitista rakennettua Otavaa. Siinä se on ja tuntuu pysyvän, vaikka maailman kirjat ovatkin joskus sekaisin. Ja minulla on siistissä pinossa seitsemän Otavan kirjaa lukematta. Kuin Jukolassa veljeksiä tai Otavassa taivaalla tähtiä. Ehkä sainkin tarkoituksella juuri seitsemän kirjaa kustantajalta.
Sirpa Kähkönen kirjailijana minulle aivan uusi tuttavuus. Vihan ja rakkauden liekit, kohtalona 1930-luvun Suomi on kirjan nimi. Tammisaaressa oli pakkotyölaitos, jossa pidettiin kommunistivankeja. Tämän luin kirjan takakannesta. Minun kotonani ei kommunisteista juurikaan puhuttu. Se oli minun lapsuudessani vieras aihe. Ehkä Kähkönen tutustuttaa ja viisastuttaa. En ole vielä aloittanut, kun olen yhä Otavan historian kimpussa. Tätä "kimppua" hiukan sekoittaa suomalainen taide, jonka lumoihin jälleen jouduin Ateneumissa ja sen jälkeen. Lähetän ystävälleni Ouluun kortin, jonka kuvapuolella on Edelfeltin Kuningatar Blanka (ja Blankan ratsastaja). Sekin oli nyt Ateneumissa ja lienee Ateneumin omistuksessakin.
"Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja/ Minne pojan vienen?/ Sinne missä tiedän morsiamen pienen./ Mikä nimi armaan?/ Margareta varmaan."
Olen aina ollut sitä mieltä, että Venäjän alamaisuudesta huolimatta 1800-luku oli Suomella aika hyvä vuosisata, mahdollisuuksien vuosisata. Silloin perustettiin Kustannusosakeyhtiö Otavakin. Kondiittorit alkoivat valmistaa paakelseja leipomoissaan, saimme oman rahan, sähkön ja muuta mukavaa. Tyydyimme siihen, mitä oli, vaatimuksia emme osanneet asettaa.
Nyt osaamme. Kukaan ei edes maksusta pesisi talvella pyykkejään avannossa tai hankaisi talon pesutuvassa höyryjen keskellä aluspaitaa pyykkilautaa vasten. Jos jokin menee vikaan, meistä tulee uusavuttomia. Kun liikennevalot tyssäävät, autokoulussa opitut säännöt ovat unohduksissa. Mikään ei ohjaakaan kulkuamme, kuka ajaa ensin ja mistä? Missä ovat valot, jotka neuvovat?
Olen palautunut lähes pari sataa vuotta taakse päin Juhani Salokanteleen myötä kustannustalo Otavan syntyyn. Kukaan ei voi olla näkemättä tänä päivänä Uudenmaankadun graniitista rakennettua Otavaa. Siinä se on ja tuntuu pysyvän, vaikka maailman kirjat ovatkin joskus sekaisin. Ja minulla on siistissä pinossa seitsemän Otavan kirjaa lukematta. Kuin Jukolassa veljeksiä tai Otavassa taivaalla tähtiä. Ehkä sainkin tarkoituksella juuri seitsemän kirjaa kustantajalta.
Sirpa Kähkönen kirjailijana minulle aivan uusi tuttavuus. Vihan ja rakkauden liekit, kohtalona 1930-luvun Suomi on kirjan nimi. Tammisaaressa oli pakkotyölaitos, jossa pidettiin kommunistivankeja. Tämän luin kirjan takakannesta. Minun kotonani ei kommunisteista juurikaan puhuttu. Se oli minun lapsuudessani vieras aihe. Ehkä Kähkönen tutustuttaa ja viisastuttaa. En ole vielä aloittanut, kun olen yhä Otavan historian kimpussa. Tätä "kimppua" hiukan sekoittaa suomalainen taide, jonka lumoihin jälleen jouduin Ateneumissa ja sen jälkeen. Lähetän ystävälleni Ouluun kortin, jonka kuvapuolella on Edelfeltin Kuningatar Blanka (ja Blankan ratsastaja). Sekin oli nyt Ateneumissa ja lienee Ateneumin omistuksessakin.
"Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja/ Minne pojan vienen?/ Sinne missä tiedän morsiamen pienen./ Mikä nimi armaan?/ Margareta varmaan."
28. elokuuta 2016
ATENEUMIN TUNNELMISSA
Olipa hieno näyttely Suomen taiteen tarina Ateneumissa. Talossa myös yhdysvaltalaisen taiteilijan Alice Neelin (1900-1984) näyttely. No, rohkeaksi ja ennakkoluulottomaksi on Alice Neel mainittu ja aikanaan kohahdutti katsojia teoksillaan. Nyt minua. Alastomissa ihmisruumiissa ei jätetty mitään mielikuvituksen varaan, vaan kaikki on levällään, koko alavartalon erogeeninen alue todella avoinna vailla minkäänlaista häveliäisyyttä. Kyllähän minä ymmärrän, mutta nyt himpun verran meni niin sanotusti yli hilseen. Olisiko kovin loukkaavaa, jos mainitsisin sanan "pornografia", vaikkakin taiteilija on ehkä etsinyt teoksiinsa myös taiteellista arvoa?
Mutta itse päänäyttely eli "Suomen taiteen tarina". Siinäpä kelpo kuvia, niitä vanhoja ja tuttuja, rakkaita, ennenkin nähtyjä. Jäin kaipaamaan Gallen-Kallelan Symposiumia ja Akka ja kissa-teosta. Muita oli yllin kyllin, jotta taidenautintoni kulminoitui mitä suurimpaan onnen tunteeseen. Niin kuin pitikin.
Onko minulla mielitaiteilijaa? Ei oikeastaan. Edelfelt? Schjerfbeck varhaisimmissa töissään. Eritoten hänen "Pikkusiskoaan ruokkiva poika" vuodelta 1881. Ehkä sittenkin Hugo Simberg. Rakastan pirujaan. Chagallin, Monet´in ja Toulouse-Lautrecin töistä pidän. Van Goghia on jääkaapin ovessa, samoin Degas´ia. Sitten ne ikivanhat kuten Rembrandt ja da Vinci, Rafael, Michelangelo saavat sydämeni auttamattomasti sykkimään nopeammin. Rubensin naispullukoihin tunnen suurta yhtäläisyyttä. Onneksi ihmiskunnalla on taiteensa!
Ostin Susanna Pettersonin kirjan näyttelystä ja nyt voin kotonakin yksissä kansissa paneutua uudestaan tuohon maailmaan. johon minut on jo lapsesta asti tutustutettu. Ostin myös Ateneumin 2017 kalenterin. Minun syntymäpäiväkuukauden kuvana on Eero Järnefeltin "Raatajat rahanalaiset/Kaski" (1893).
Katselmuksen päätteeksi M ja minä menimme Ateneumin kahvilaan ja M tarjosi lasillisen kuohuviiniä. Espanjalaista tulevan Madridin ja Sevillan matkansa kunniaksi. Tekee puolisonsa kanssa huikean hienon matkan Pyreneiden niemimaalle. Onnelliset! Buen viaje!
Mutta itse päänäyttely eli "Suomen taiteen tarina". Siinäpä kelpo kuvia, niitä vanhoja ja tuttuja, rakkaita, ennenkin nähtyjä. Jäin kaipaamaan Gallen-Kallelan Symposiumia ja Akka ja kissa-teosta. Muita oli yllin kyllin, jotta taidenautintoni kulminoitui mitä suurimpaan onnen tunteeseen. Niin kuin pitikin.
Onko minulla mielitaiteilijaa? Ei oikeastaan. Edelfelt? Schjerfbeck varhaisimmissa töissään. Eritoten hänen "Pikkusiskoaan ruokkiva poika" vuodelta 1881. Ehkä sittenkin Hugo Simberg. Rakastan pirujaan. Chagallin, Monet´in ja Toulouse-Lautrecin töistä pidän. Van Goghia on jääkaapin ovessa, samoin Degas´ia. Sitten ne ikivanhat kuten Rembrandt ja da Vinci, Rafael, Michelangelo saavat sydämeni auttamattomasti sykkimään nopeammin. Rubensin naispullukoihin tunnen suurta yhtäläisyyttä. Onneksi ihmiskunnalla on taiteensa!
Ostin Susanna Pettersonin kirjan näyttelystä ja nyt voin kotonakin yksissä kansissa paneutua uudestaan tuohon maailmaan. johon minut on jo lapsesta asti tutustutettu. Ostin myös Ateneumin 2017 kalenterin. Minun syntymäpäiväkuukauden kuvana on Eero Järnefeltin "Raatajat rahanalaiset/Kaski" (1893).
Katselmuksen päätteeksi M ja minä menimme Ateneumin kahvilaan ja M tarjosi lasillisen kuohuviiniä. Espanjalaista tulevan Madridin ja Sevillan matkansa kunniaksi. Tekee puolisonsa kanssa huikean hienon matkan Pyreneiden niemimaalle. Onnelliset! Buen viaje!
27. elokuuta 2016
STOCKHOLM
Olen katsellut netistä alustavasti Tukholman museoita. On nimittäin mentävä jonnekin sisätilaan, koska on syksy ja otaksuttavasti jo liian viileää istuksia puistossa ja syödä jäätelöä. En oikein tiedä seuralaiseni museomakua. Itse tietysti hehkutan taiteen puolesta, mutta voi olla, että matkakaverini tahtookin vaikka Ruotsin kansallismuseoon. Tai NK-tavarataloon tai vanhaan kaupunkiin (jota en kannata olenkaan, kun on oltu sen sata kertaa), mutta toki on otettava toisenkin mielihalut huomioon. Sitäkin on ajateltava, etten rollaattorin kahvoissa kykene ihan minne vaan. Pitää varmaankin pitää palaveri. Kuninkaalliset palatsit eivät minua kiinnosta Louvrea ja Versaillesia lukuun ottamatta. En edes Tamminiemessä ole ollut. Enkä liioin Helsingissä entisessä kauppias Heidensrauchin asuin- ja liiketalossa, joka on nykyisin Presidentinlinna.
Olen saanut uuden lukijan. Tervetuloa ja kiitos tulemisesta. Jokin tekstissäni on saattanut kiinnostaa.
Kirjoitan tätä ennen "Helsinkiin" lähtöäni. Tänään on Ateneum-päivä ja tarinaa Suomen taiteesta. Kyllä täälläkin on osattu! Jopa naiset. Usein Pariisista opit hankittu ja Seine ja Montmartre inspiroineet. On se ollut niin vallatonta aikaa boheemina boheemien joukossa elegantisti absinttia tai pastista siemaillen.
Minä siemailen tässä aamukahviani ja huomasin auringon ulkona paistavan. Jos vielä näin, kun konttaan metroon, hyvä niin. Lauantaikokemus onkin uusi siinä junassa. Ovatko matkustajat jollain tavalla arjesta poikkeavia? Näkyykö viikonloppufiilis kasvoista?
Olen saanut uuden lukijan. Tervetuloa ja kiitos tulemisesta. Jokin tekstissäni on saattanut kiinnostaa.
Kirjoitan tätä ennen "Helsinkiin" lähtöäni. Tänään on Ateneum-päivä ja tarinaa Suomen taiteesta. Kyllä täälläkin on osattu! Jopa naiset. Usein Pariisista opit hankittu ja Seine ja Montmartre inspiroineet. On se ollut niin vallatonta aikaa boheemina boheemien joukossa elegantisti absinttia tai pastista siemaillen.
Minä siemailen tässä aamukahviani ja huomasin auringon ulkona paistavan. Jos vielä näin, kun konttaan metroon, hyvä niin. Lauantaikokemus onkin uusi siinä junassa. Ovatko matkustajat jollain tavalla arjesta poikkeavia? Näkyykö viikonloppufiilis kasvoista?
26. elokuuta 2016
MIKÄÄN EI SUJU ASIALLISESTI
Eilen taas simahdin eli kiukustuin totaalisesti. Heti puolison kuoleman jälkeen kävin vakuutusyhtiössä kertomassa tilanteen. Se kirjattiin. Tämän jälkeen eräs ystäväni läsnä ollessani soitti ja teki saman ilmoituksen asiakkaan kuolemasta. Kaikki selvää, puolison nimi poistettu vakuutuksesta. Nyt mieheni sai laskun! Vakuutusmaksu 1.10.2016-30.9.2017. Hän kuoli 22.9.2015. Soitin ja annoin kuulua. Korrektisti kyllä, mutta ei käy kieltäminen, että en olisi ollut vihainen, "eikö vakuutuslaitoksessanne tunneta minkäänlaista häpyä?" Jatkoin " ettekö kuuntele asiakkaan ilmoitusta tai edes ota huomioon maistraatista saamaanne tietoa henkilön kuolemasta ja miksi sanotte poistavanne mieheni nimen vakuutuksesta?" Kysyin vakuutuslaitoksessa asioidessani, tarvitaanko papereita ja mitä papereita kuolemantapauksen totuudellisuudesta? Ei tarvita. Asia selvä, puolison vakuutus raukeaa sekä minun että maistraatin ilmoituksen perusteella.
"Miten aiotte periä mieheltäni maksun, koska tätä laskua hän ei maksa?" Puhelinvirkailija ei vastannut minulle. Sanoi ottavansa koko asiasta selvää ja soittavansa minulle. Soitti. Pyyteli anteeksi pyytelemisestä päästyään. Jatkoin "turha syyttää tietokonetta, ihminen sinne tiedot naputtelee tai on naputtelematta". Tässä tapauksessa jälkimmäistä. Kysyin vielä, pitääkö minun jälleen tulla sinne esimerkiksi joskus (sen saaminen Verohallinnosta voi kestää vuodenkin) saamani perunkirjan kanssa? "Ei missään tapauksessa tarvitse, asia on nyt lopullisesti selvä." Anteeksi pyytelyt jatkuivat.
Lasku mitätöidään puolisoni kohdalla, mutta minä pysyn tämän huonosti asioitaan hoitavan suuren vakuutuslaitoksen asiakkaana. Virkailija sanoi minun olleen hyvän asiakkaan ja aina hoitaneen maksut. Ei koskaan vuosikymmenten aikana ole valittamista ollut. Ei olekaan. Mutta vihainen olen vieläkin vähän. Eikö tässä maassa enää mitään tehdä kunnollisesti ja oikein? Työn teko hälläväliä-tyyliä, piittaamatonta ja anteeksi antamattoman huonoa.
Lähden kauppaan rauhoittumaan.
"Miten aiotte periä mieheltäni maksun, koska tätä laskua hän ei maksa?" Puhelinvirkailija ei vastannut minulle. Sanoi ottavansa koko asiasta selvää ja soittavansa minulle. Soitti. Pyyteli anteeksi pyytelemisestä päästyään. Jatkoin "turha syyttää tietokonetta, ihminen sinne tiedot naputtelee tai on naputtelematta". Tässä tapauksessa jälkimmäistä. Kysyin vielä, pitääkö minun jälleen tulla sinne esimerkiksi joskus (sen saaminen Verohallinnosta voi kestää vuodenkin) saamani perunkirjan kanssa? "Ei missään tapauksessa tarvitse, asia on nyt lopullisesti selvä." Anteeksi pyytelyt jatkuivat.
Lasku mitätöidään puolisoni kohdalla, mutta minä pysyn tämän huonosti asioitaan hoitavan suuren vakuutuslaitoksen asiakkaana. Virkailija sanoi minun olleen hyvän asiakkaan ja aina hoitaneen maksut. Ei koskaan vuosikymmenten aikana ole valittamista ollut. Ei olekaan. Mutta vihainen olen vieläkin vähän. Eikö tässä maassa enää mitään tehdä kunnollisesti ja oikein? Työn teko hälläväliä-tyyliä, piittaamatonta ja anteeksi antamattoman huonoa.
Lähden kauppaan rauhoittumaan.
25. elokuuta 2016
NAUTINTOJA, NAUTINTOJA
Taas ilmeni eilen eräs asia metrossa, jota en ymmärrä. Vaunussa väkeä ja kahdella penkillä istujan vieressä lepäämässä hänen kassinsa. Minähän istuuduin. Hän olikin nuori nainen, joka oli meikkauspuuhissa. Kaikki aineet ja sudit hollilla, mascaraa ripsiin ja punaa huuliin. Ihan pokkana. Koko kasvopuoli uusiksi. Toivoin koko ajan ilkeästi junan nytkähtämistä. Olisi rajauskynä mennyt omille teilleen. Sitten käytiin hiusten kimppuun. Lensikö sieltä jotain? Vai näinkö väärin? Hiusharja suti pitkiä kutreja estottoman tehokkaasti. Olihan siinä katseltavaa ja minä röyhkeästi katselin. Julkinen paikka ja julkista huoltoa.
Treffit olivat Stockan kuuluisan kellon alla ja sitten Samppanjabaariin. Syömisen ja juomisen jälkeen menimme Akateemiseen Kirjakauppaan. Mitään emme ostaneet. Hipelöimme vain kirjoja ja katselimme kuvia Jari Sillanpään kirjasta. "Sillä on ryppyjä", sanoi seuralaiseni. "Ei ihme", vastasin, "laulajan työ on rankkaa".
Olin ihan puhki kotiin tultuani. Söin viilin ja kaksi viikunaa. Rupesin lukemaan Johanna Vesikallion kirjaa "Lillanista". Takakannessa lukee "Hän näytti, että naiset osaavat". Miksi naisten pitää aina "näyttää"? Miehet ovat ja tekevät.
Tukholman matkasta saattaa tulla tosi syksymmällä. Eikä seuralaisellani tuntunut olevan mitään ylellisiin puitteisiin mahdutettavaa merimatkaa vastaan. Sanoi, että kerranhan se vain kirpaisee. Alanpa ottaa selvää. Olen minä ennenkin hienosti matkustanut, mutta en näin hienosti. Samppanjaa talon puolesta! Kukkia ja hedelmiä tervetuliaisiksi. Kyllä tyttöjen kelpaa. Nauttikaamme koko rahan edestä.
Postitin Italiaan kirjeen. Ystäväni ei asu äskettäin tapahtuneen maanjäristyksen alueella vaan Saapasmaan "syvässä etelässä". Hän on kuitenkin pohjoisempana asuessaan saanut tuta näitä maanjäristyksiä. Pikku kylät ovat nyt vaurioituneet, rakennukset murskaantuneet ja ihmisiä kuollut. Japanissa järisee päivittäin ja Suomessa harvoin hyvin vaisusti. En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu, kun maa halkeaa jalkojen alla, sillat menevät poikki ja korkeat talot kaatuvat. Nähty vain tv:n uutisissa.
M soitti ja me menemme Ateneumiin. Olen niin paljon puhunut Suomen taiteen tarina-näyttelystä, että luullaan minun jo siellä olleen. En ole. Nyt siitä taitaa totta tulla. Vaikka olen pyörinyt viime aikoina useinkin Ateneumin kulmilla, en ole sinne asti päässyt Rodinin näyttelyn jälkeen.
Treffit olivat Stockan kuuluisan kellon alla ja sitten Samppanjabaariin. Syömisen ja juomisen jälkeen menimme Akateemiseen Kirjakauppaan. Mitään emme ostaneet. Hipelöimme vain kirjoja ja katselimme kuvia Jari Sillanpään kirjasta. "Sillä on ryppyjä", sanoi seuralaiseni. "Ei ihme", vastasin, "laulajan työ on rankkaa".
Olin ihan puhki kotiin tultuani. Söin viilin ja kaksi viikunaa. Rupesin lukemaan Johanna Vesikallion kirjaa "Lillanista". Takakannessa lukee "Hän näytti, että naiset osaavat". Miksi naisten pitää aina "näyttää"? Miehet ovat ja tekevät.
Tukholman matkasta saattaa tulla tosi syksymmällä. Eikä seuralaisellani tuntunut olevan mitään ylellisiin puitteisiin mahdutettavaa merimatkaa vastaan. Sanoi, että kerranhan se vain kirpaisee. Alanpa ottaa selvää. Olen minä ennenkin hienosti matkustanut, mutta en näin hienosti. Samppanjaa talon puolesta! Kukkia ja hedelmiä tervetuliaisiksi. Kyllä tyttöjen kelpaa. Nauttikaamme koko rahan edestä.
Postitin Italiaan kirjeen. Ystäväni ei asu äskettäin tapahtuneen maanjäristyksen alueella vaan Saapasmaan "syvässä etelässä". Hän on kuitenkin pohjoisempana asuessaan saanut tuta näitä maanjäristyksiä. Pikku kylät ovat nyt vaurioituneet, rakennukset murskaantuneet ja ihmisiä kuollut. Japanissa järisee päivittäin ja Suomessa harvoin hyvin vaisusti. En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu, kun maa halkeaa jalkojen alla, sillat menevät poikki ja korkeat talot kaatuvat. Nähty vain tv:n uutisissa.
M soitti ja me menemme Ateneumiin. Olen niin paljon puhunut Suomen taiteen tarina-näyttelystä, että luullaan minun jo siellä olleen. En ole. Nyt siitä taitaa totta tulla. Vaikka olen pyörinyt viime aikoina useinkin Ateneumin kulmilla, en ole sinne asti päässyt Rodinin näyttelyn jälkeen.
22. elokuuta 2016
ITÄKESKUKSEN HURMAA
Antto Terras kirjassaan Stockmann Yard sanoo Itäkeskuksen olevan maakunnassa ja olen samaa mieltä. Jetsulleen. "Itäkeskus on valtio valtiossa, kansojen sulatusuuni ja sosiaalipoliittinen katastrofi". Se on islamilainen neuvostotasavalta, jossa on piirteitä afrikkalaisesta heimokulttuurista ja aasialaisesta yhteiskuntaelämästä, jatkaa Terras. "Itäkeskus on myös rauhan ja rakkauden tyyssija, sillä kansat, jotka ovat jatkuvasti toistensa kurkussa kotimaassaan, elelevät täällä rauhanomaisesti rinta rinnan." Itäkeskuksella on rankka maine entuudestaan ja se on säilynyt. Vanhat vartijasukupolvet kertovat siitä nuoremmille leirinuotiotarinoita. Näin Antto Terras. Ja minä asun Itäkeskuksessa!! Jos olis valta niin kuin on mieli...
Tänään aloitin ohjelmapitoisen viikkoni. Heti aamusta ja nyt olen taas kotona. Sataa. Huomenna Hakaniemeen. Eilisiltana pisti päähän, jos lähtisin Tukholmaan. Saisinko E:n seurakseni Oulusta? Suostuuko minun ehtoihini, ettemme väsyttäisi itseämme Stockholman kaduilla, vaan ajaisimme taksilla, kunhan keksimme minne? Taikka lähden yksin. Tässähän olisi nyt laivamatka ja laivassa ylellisesti oleminen pääasia. Tuhlaaminen mielessä, mahdottoman suuri kulinaarinen nautinto ja hyttikin eksklusiivinen. Näistä hekumoin. No, pidän vielä harkintamyssyä päässä
hetken ja visusti ennen syysmyrskyjä otan pois, on päätös mikä tahansa.
Hehkutin katsovani Clint Eastwoodin elokuvan. En katsonut. Hehkutin Hercule Poirotista. En katsonut. Maratonia vilkaisin, mutta lopetin kesken, sillä en kestä joidenkin loppuun ajettujen kilpailijoiden maaliin tuloa. Hoippuvat viimeisillä voimillaan nenä valuen silmät harhailevina. "Citius, altius, fortius". Liekö tuo motto mielessä juuri ennen tantereelle pyörtymistä? No, tältä osin en urheilua ymmärrä.
Nyt alan tehdä itselleni manikyyria.
Tänään aloitin ohjelmapitoisen viikkoni. Heti aamusta ja nyt olen taas kotona. Sataa. Huomenna Hakaniemeen. Eilisiltana pisti päähän, jos lähtisin Tukholmaan. Saisinko E:n seurakseni Oulusta? Suostuuko minun ehtoihini, ettemme väsyttäisi itseämme Stockholman kaduilla, vaan ajaisimme taksilla, kunhan keksimme minne? Taikka lähden yksin. Tässähän olisi nyt laivamatka ja laivassa ylellisesti oleminen pääasia. Tuhlaaminen mielessä, mahdottoman suuri kulinaarinen nautinto ja hyttikin eksklusiivinen. Näistä hekumoin. No, pidän vielä harkintamyssyä päässä
hetken ja visusti ennen syysmyrskyjä otan pois, on päätös mikä tahansa.
Hehkutin katsovani Clint Eastwoodin elokuvan. En katsonut. Hehkutin Hercule Poirotista. En katsonut. Maratonia vilkaisin, mutta lopetin kesken, sillä en kestä joidenkin loppuun ajettujen kilpailijoiden maaliin tuloa. Hoippuvat viimeisillä voimillaan nenä valuen silmät harhailevina. "Citius, altius, fortius". Liekö tuo motto mielessä juuri ennen tantereelle pyörtymistä? No, tältä osin en urheilua ymmärrä.
Nyt alan tehdä itselleni manikyyria.
21. elokuuta 2016
RUUSKANEN YRITTI PARHAANSA
Nukun yhä huonosti, vaikka puolison kuolemasta on jo kuukausia. Viime yönä ajattelin tuota ikävyyttä hyödyntää ja katselin Rion olympialaisia. Eikä se Ruuskasen keihäs totellut sen enempää Ruuskasen kuin Suomen kansan toiveita. Kuudes sija. No, parempi kuitenkin kuin jumbo. Olympialaiset päättyvät ja se kansan osa, joka ei urheilusta välitä, voi huoahtaa helpotuksesta. Tv-ohjelmisto normalisoituu. Minä pesäpallistin tyttärenä hiukan urheilusta tykkään, ainakin yleisurheilusta.
Tänään miesten maraton ja Hercule Poirot päällekkäin. Tiuhaan tahtiin vain kaukosäädintä näpräämään. Illalla myöhemmin itse Clint Eastwoodin ohjaama vuonna 1992 valmistunut Unforgiven-elokuva hänen ollessaan myös pääosassa. Sitä on pakko katsella, vaikka nähty aiemminkin. Eastwood on yksi mielinäyttelijöistäni. Olen näitä menneen ajan ihmisiä. No, Shirley Templen yli hyppään. Sen nimistä drinkkiä en ole liioin koskaan maistanut. En ylipäätään drinkkejä. Valehtelen. Siihen aikaan, kun tamperelainen ystäväni S oli vielä voimissaan ja notkuilimme joskus Tampereen baarissa naimattomina ja villeinä, nautimme erästä vihreää juomaa, jonka nimeä en enää muista. Juomaa siksi, että S oli pukeutunut johonkin vihreään ja juoma sointui väriin. Minulla ei ollut muuta vihreää kuin se, mikä oli lasissa. Pidän puhtaan sinisestä enemmän.
Aloitin kirjeen Italiaan ja siinä keskustelen yhden kappaleen verran mielipiteestäni burkini-uimapuvun käytöstä. En kannata, että mennään uimaan vaatteet päällä. Vaikka muinoin sekä naisilla että miehillä oli hametta ja lahjetta uimaan mennessä ja se oli täysin hyväksyttävää ja ennen kaikkea siveellistä. Joskus tuntuu siltä, että pukeutuvat muslimit mihin tahansa, ei se meille muille passaa. Kasvoja peittävää burkaa tai niqabia en oikein hyväksy kuitenkaan julkisilla paikoilla. Kyllä naama pitää näkyä. Näitä asuja näkee Itäkeskuksen kauppakeskuksessa. Ihmettelen syvästi sitäkin, kun kerran näin kahden peitetyn naisen kohtaavan toisensa yllättäen ja tervehtivän iloisesti. Miten se on mahdollista? Onko heillä joku salainen merkintä jossakin?
Tänään roskikselle (säröllä olevia kristallimaljakoita) ja huomenna verikokeeseen. Hyvää sunnuntaita ja olympiadia ( se alkaa kohta).
Tänään miesten maraton ja Hercule Poirot päällekkäin. Tiuhaan tahtiin vain kaukosäädintä näpräämään. Illalla myöhemmin itse Clint Eastwoodin ohjaama vuonna 1992 valmistunut Unforgiven-elokuva hänen ollessaan myös pääosassa. Sitä on pakko katsella, vaikka nähty aiemminkin. Eastwood on yksi mielinäyttelijöistäni. Olen näitä menneen ajan ihmisiä. No, Shirley Templen yli hyppään. Sen nimistä drinkkiä en ole liioin koskaan maistanut. En ylipäätään drinkkejä. Valehtelen. Siihen aikaan, kun tamperelainen ystäväni S oli vielä voimissaan ja notkuilimme joskus Tampereen baarissa naimattomina ja villeinä, nautimme erästä vihreää juomaa, jonka nimeä en enää muista. Juomaa siksi, että S oli pukeutunut johonkin vihreään ja juoma sointui väriin. Minulla ei ollut muuta vihreää kuin se, mikä oli lasissa. Pidän puhtaan sinisestä enemmän.
Aloitin kirjeen Italiaan ja siinä keskustelen yhden kappaleen verran mielipiteestäni burkini-uimapuvun käytöstä. En kannata, että mennään uimaan vaatteet päällä. Vaikka muinoin sekä naisilla että miehillä oli hametta ja lahjetta uimaan mennessä ja se oli täysin hyväksyttävää ja ennen kaikkea siveellistä. Joskus tuntuu siltä, että pukeutuvat muslimit mihin tahansa, ei se meille muille passaa. Kasvoja peittävää burkaa tai niqabia en oikein hyväksy kuitenkaan julkisilla paikoilla. Kyllä naama pitää näkyä. Näitä asuja näkee Itäkeskuksen kauppakeskuksessa. Ihmettelen syvästi sitäkin, kun kerran näin kahden peitetyn naisen kohtaavan toisensa yllättäen ja tervehtivän iloisesti. Miten se on mahdollista? Onko heillä joku salainen merkintä jossakin?
Tänään roskikselle (säröllä olevia kristallimaljakoita) ja huomenna verikokeeseen. Hyvää sunnuntaita ja olympiadia ( se alkaa kohta).
20. elokuuta 2016
BANAANI
Hedelmät pääsivät kotona loppumaan ja totta kai käppäilin eilen hankkimaan lisää. Kirsikoita ei todellakaan enää ole. Mutta aivan ihania viikunoita ja niitä ostin. Muutakin pinosin rollaattoriin ja työntäydyin saaliineni kotiin.
Chiquita-banaaneja ei citymarketissa ollut. Paikalta löysin hedelmämiehen, joka osoittautui heti varsinaiseksi banaanitietäjäksi. Oli ollut työnantajan lähettämänä Hollannissa tutustumassa, mitä banaaneille tapahtuu niiden jouduttua pois syntymäpaikastaan. Puuhan se ei ole, vaikka aina puhummekin "puusta". Se on ruohokasvi. Mutta kuulostaisi aika hullulta sanoa "poimin banaanin ruohokasvista". Kaveri oli nähnyt banaanin vaiheet eli mitä sille sitten tapahtuu. Vaikka mitä. Kuluu kuulemma kahdeksan viikkoa poimimisesta, kunnes se on citymarketin tiskillä.
Banaanitertun ympärillä oleva muovinen pussi viljelmällä on ilman takia. Minäkin nähnyt näitä pusseja banaanien peittona, mutta luullut joko kypsymisen tai hyönteisten vuoksi. Väärin. Jossain vaiheessa poimimisen jälkeen hedelmiin (luokitellaan "marjaksi") ruiskutetaan kemikaaleja, jotka taatusti jäävät vain kuoreen. Muutakin käsittelyä annetaan ja banaani on vielä silloin aivan raaka, kova ja vihreä. Sitten se aloittaa matkansa kohti määränpäätä. Lojuu tukkutorilla pitkään, kypsyy ja alkaa näyttää herkulliselta. Ja niin meillä on Chiquitoja sun muita banaaneja ostettavana.
Keskolla on "oma" banaani. Tuotemerkkinsä mukaisesti Pirkka. Jotenkin jäi mieleen, että viljelijällä täytyy olla oikeakin lajikenimi. Banaanikaveri ei suostunut paljastamaan. Olkoon sitten Pirkka-banaani. Ostin yhden. En syötäväksi, vaan mies kertoi päärynän kypsyvän yön aikana, kun panee muovipussiin päärynän kaveriksi banaanin. Tein työtä käskettyä ja nyt keittiössä kypsyy päärynä. Sehän on usein myös täysin raaka ja mahdoton heti syötäväksi. Nekin kokevat yleensä kypsymisen matkan varrella, lopuksi vaikka kaupan hyllyllä tai kotikeittiössä. Onneksi sain kaivettua päärynälaarista yhden heti syötävän, jonka kotona ahmin.
Maanantaiksi olen merkinnyt kalenteriin "verikoe" ja laboratorioon on mentävä. Neljäksi päiväksi ensi viikolla ohjelmaa, ellei viideksi, jos varaan tohtorilta verikokeen tulosajan. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vai mitenkä se menee? Olisin voinut osan hoitaa hiukan aiemmin. Mutta nyt viikonloppuna vain luppoillaan!
Chiquita-banaaneja ei citymarketissa ollut. Paikalta löysin hedelmämiehen, joka osoittautui heti varsinaiseksi banaanitietäjäksi. Oli ollut työnantajan lähettämänä Hollannissa tutustumassa, mitä banaaneille tapahtuu niiden jouduttua pois syntymäpaikastaan. Puuhan se ei ole, vaikka aina puhummekin "puusta". Se on ruohokasvi. Mutta kuulostaisi aika hullulta sanoa "poimin banaanin ruohokasvista". Kaveri oli nähnyt banaanin vaiheet eli mitä sille sitten tapahtuu. Vaikka mitä. Kuluu kuulemma kahdeksan viikkoa poimimisesta, kunnes se on citymarketin tiskillä.
Banaanitertun ympärillä oleva muovinen pussi viljelmällä on ilman takia. Minäkin nähnyt näitä pusseja banaanien peittona, mutta luullut joko kypsymisen tai hyönteisten vuoksi. Väärin. Jossain vaiheessa poimimisen jälkeen hedelmiin (luokitellaan "marjaksi") ruiskutetaan kemikaaleja, jotka taatusti jäävät vain kuoreen. Muutakin käsittelyä annetaan ja banaani on vielä silloin aivan raaka, kova ja vihreä. Sitten se aloittaa matkansa kohti määränpäätä. Lojuu tukkutorilla pitkään, kypsyy ja alkaa näyttää herkulliselta. Ja niin meillä on Chiquitoja sun muita banaaneja ostettavana.
Keskolla on "oma" banaani. Tuotemerkkinsä mukaisesti Pirkka. Jotenkin jäi mieleen, että viljelijällä täytyy olla oikeakin lajikenimi. Banaanikaveri ei suostunut paljastamaan. Olkoon sitten Pirkka-banaani. Ostin yhden. En syötäväksi, vaan mies kertoi päärynän kypsyvän yön aikana, kun panee muovipussiin päärynän kaveriksi banaanin. Tein työtä käskettyä ja nyt keittiössä kypsyy päärynä. Sehän on usein myös täysin raaka ja mahdoton heti syötäväksi. Nekin kokevat yleensä kypsymisen matkan varrella, lopuksi vaikka kaupan hyllyllä tai kotikeittiössä. Onneksi sain kaivettua päärynälaarista yhden heti syötävän, jonka kotona ahmin.
Maanantaiksi olen merkinnyt kalenteriin "verikoe" ja laboratorioon on mentävä. Neljäksi päiväksi ensi viikolla ohjelmaa, ellei viideksi, jos varaan tohtorilta verikokeen tulosajan. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vai mitenkä se menee? Olisin voinut osan hoitaa hiukan aiemmin. Mutta nyt viikonloppuna vain luppoillaan!
18. elokuuta 2016
TAPAHTUMAKÖYHÄ TORSTAI
Kiittelin eilen Otavan tj:n sihteeriä saamistani kirjoista ja kerroin jo aloittaneeni lukemisen Renqvist-Reenpäistä sekä hulvattoman hauskasta Antto Terraksen Stockmann Yard- muistelmista. Antamani Otavan osakekirja saanut kustannusyhtiössä ansaittua huomiota, kuulemma. Olen hyvin tyytyväinen, että osakekirja pääsi takaisin "kotiin".
Siirsinkin loput tekemiset ensi viikkoon ja aloitan heti tiistaina kampaajalla. H:n tapaan seuraavana päivänä ja lauantaina M:n. Sähköpostia eräälle taholle ja luvatut puhelinsoitot toisaalle. Verikoe? Lääkärin vastaanotto? Eiran sairaala? Nekin vielä. Huomenna konttailen hedelmien ostoon. Kirsikka-aika päättynyt. Siirryin viinirypäleisiin.
Ihmetyksen aihe taas eilen ja soitin heti asiasta. Minulle ei enää paperisia tiliotteita kahdesta pankistani ole tullut. Olen myös jo viime vuoden puolella antanut osoitteen muutoksen ja eilen kuullut, että se on huomioitu myös maistraatin kautta. Miksi sitten asiaton tiliote lähetetty vanhaan osoitteeseeni? Posti kuuliaisesti pannut sen minulle Itäkeskukseen. Pankkineiti puhelimessa ilmoitti heillä olevan oikean tämän osoitteen ja hämmästeli itsekin, miksi taas tapahtunut huolimattomuus. Pian yhdeksän kuukautta olen jo täällä asunut! Ja miksi ihmeessä kesken kaiken paperinen tiliote?
Nyt on siten sekin selvinnyt, että koira tahtoo mieluummin rapsutuksen kuin makupalan. Tieteellisesti kokein todistettu. Nakki tai rapsutus. Nakkiparka jäi toiseksi. Kyllä se rakkaus ja läheisyys on kaikille parempi vaihtoehto kuin kulhollinen namia. Todistettua tosiseikkaa tohdin kuitenkin epäillä meidän yhden Englanninspringerspanielin kohdalla. Se tiesi, että sitä rapsutetaan kuitenkin, vaikka se syö ensin.
Nyt tästä siirryn sulavasti lukemisen pariin. Hyvää päivää.
Siirsinkin loput tekemiset ensi viikkoon ja aloitan heti tiistaina kampaajalla. H:n tapaan seuraavana päivänä ja lauantaina M:n. Sähköpostia eräälle taholle ja luvatut puhelinsoitot toisaalle. Verikoe? Lääkärin vastaanotto? Eiran sairaala? Nekin vielä. Huomenna konttailen hedelmien ostoon. Kirsikka-aika päättynyt. Siirryin viinirypäleisiin.
Ihmetyksen aihe taas eilen ja soitin heti asiasta. Minulle ei enää paperisia tiliotteita kahdesta pankistani ole tullut. Olen myös jo viime vuoden puolella antanut osoitteen muutoksen ja eilen kuullut, että se on huomioitu myös maistraatin kautta. Miksi sitten asiaton tiliote lähetetty vanhaan osoitteeseeni? Posti kuuliaisesti pannut sen minulle Itäkeskukseen. Pankkineiti puhelimessa ilmoitti heillä olevan oikean tämän osoitteen ja hämmästeli itsekin, miksi taas tapahtunut huolimattomuus. Pian yhdeksän kuukautta olen jo täällä asunut! Ja miksi ihmeessä kesken kaiken paperinen tiliote?
Nyt on siten sekin selvinnyt, että koira tahtoo mieluummin rapsutuksen kuin makupalan. Tieteellisesti kokein todistettu. Nakki tai rapsutus. Nakkiparka jäi toiseksi. Kyllä se rakkaus ja läheisyys on kaikille parempi vaihtoehto kuin kulhollinen namia. Todistettua tosiseikkaa tohdin kuitenkin epäillä meidän yhden Englanninspringerspanielin kohdalla. Se tiesi, että sitä rapsutetaan kuitenkin, vaikka se syö ensin.
Nyt tästä siirryn sulavasti lukemisen pariin. Hyvää päivää.
17. elokuuta 2016
VALOKUVIA JA KIRJOJA
Nyt tuli vastaan hyllyssä sellainen valokuva-albumi, jonka muistan hämärästi lapsuudestani, enkä ole edes muuttojen yhteydessä albumia sen kummemmin käsitellyt. Saattaa olla hyvin vanha ja onkin, koska jäykät pahviset kuvat ovat 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta.
Albumin sivut ovat puolen cm paksuisia ja jokaiselle kuvalle oma lokerikko, jossa kaareva yläosa. Albumi on sivusta metallisella (messinkiä?) lukkolaitteella suljettavissa ja se toimii yhä. Kuvien ihmiset vakavina kuin hautajaisissa. Ei passannut hymyillä valokuvaamossa noihin aikoihin. "Atelier Universal Carl Klein Helsingfors Unionsgatan 28 A" on tekstinä joissakin kuvissa. Toisissa "S. Wahlström, Sörnäs 4 de linjen 4" ja "Atelier City Helsingfors City Passagen Alexandersgatan ". Näitä ei enää ole. Eikä "Skilnadens Atelier Helsingfors Ludvigsgatan N:o 7. Teksti myös venäjäksi ja suomeksi (tässä järjestyksessä). Valokuvaamoja ollut Helsingissä monta, joista vielä yksi "W. Hartelin Helsingfors Glogatan N:o 3" ja sama suomeksi. Mutta yllätys, yllätys: Atelier Nyblin on yhä olemassa! Kuvassa istuu nuori mies, jonka syntymävuodeksi on merkitty 1828 (?). Helsinkiin norjalainen Nyblin perusti ateljeen vuonna 1877. Kuvan mies näyttää paljon nuoremmalta kuin viiskymppiseltä, jos meni Nyblinille heti sen avauduttua. Ehkä syntymävuosi väärin.
En tiedä, ovatko kaikki kuvat otettu sukulaisistani, ilman nimiä suurin osa. Olisi pitänyt aikanaan haastatella isovanhempiani. Aioin heittää kuva-albumin ensin pois, mutta en sittenkään, jos joku jossakin joskus olisi kiinnostunut.
Ryhdyin eilen heti lukemaan kirjaa Otavan historiasta. Olen nyt Alvar Renqvistissä, herrassa, joka allekirjoitti toisena K.E.Kinnusen Otavan osakekirjan. Olen joitakin Renqvist-Reenpäitä tavannut ja tuntenut heidät juuri Reenpäinä. Ja kun aina olen ollut sinne-tänne-hyppijä, hyppäsin mahdottoman hauskan kirjan sivuille ja nauroin jokaisen kohdalla ääneen. Kirja on Liken (Otavaan kuuluva) kustantama Antto Terras "Stockmann Yard, myymäläetsivän muistelmat". Siinä Terras on äärettömän hauska, ilkeä, ehkä palturiakin päästelevä, syvästi tyopaikkaansa kritisoiva varkaiden ja muiden roistojen osaavainen kiinni ottaja. Nykyisin Terras on netin mukaan vapaa kirjailija, kun huomasi "Yardia" kirjoittaessaan olevansa siinä taitava. Näitä kahta nyt luen ja sitten siirryn saamassani kirjapinossa eteen päin. "Joutenolo ilman kirjoja on elävän ihmisen hautakammio" ja tämän on sanonut viisas Seneca.
Albumin sivut ovat puolen cm paksuisia ja jokaiselle kuvalle oma lokerikko, jossa kaareva yläosa. Albumi on sivusta metallisella (messinkiä?) lukkolaitteella suljettavissa ja se toimii yhä. Kuvien ihmiset vakavina kuin hautajaisissa. Ei passannut hymyillä valokuvaamossa noihin aikoihin. "Atelier Universal Carl Klein Helsingfors Unionsgatan 28 A" on tekstinä joissakin kuvissa. Toisissa "S. Wahlström, Sörnäs 4 de linjen 4" ja "Atelier City Helsingfors City Passagen Alexandersgatan ". Näitä ei enää ole. Eikä "Skilnadens Atelier Helsingfors Ludvigsgatan N:o 7. Teksti myös venäjäksi ja suomeksi (tässä järjestyksessä). Valokuvaamoja ollut Helsingissä monta, joista vielä yksi "W. Hartelin Helsingfors Glogatan N:o 3" ja sama suomeksi. Mutta yllätys, yllätys: Atelier Nyblin on yhä olemassa! Kuvassa istuu nuori mies, jonka syntymävuodeksi on merkitty 1828 (?). Helsinkiin norjalainen Nyblin perusti ateljeen vuonna 1877. Kuvan mies näyttää paljon nuoremmalta kuin viiskymppiseltä, jos meni Nyblinille heti sen avauduttua. Ehkä syntymävuosi väärin.
En tiedä, ovatko kaikki kuvat otettu sukulaisistani, ilman nimiä suurin osa. Olisi pitänyt aikanaan haastatella isovanhempiani. Aioin heittää kuva-albumin ensin pois, mutta en sittenkään, jos joku jossakin joskus olisi kiinnostunut.
Ryhdyin eilen heti lukemaan kirjaa Otavan historiasta. Olen nyt Alvar Renqvistissä, herrassa, joka allekirjoitti toisena K.E.Kinnusen Otavan osakekirjan. Olen joitakin Renqvist-Reenpäitä tavannut ja tuntenut heidät juuri Reenpäinä. Ja kun aina olen ollut sinne-tänne-hyppijä, hyppäsin mahdottoman hauskan kirjan sivuille ja nauroin jokaisen kohdalla ääneen. Kirja on Liken (Otavaan kuuluva) kustantama Antto Terras "Stockmann Yard, myymäläetsivän muistelmat". Siinä Terras on äärettömän hauska, ilkeä, ehkä palturiakin päästelevä, syvästi tyopaikkaansa kritisoiva varkaiden ja muiden roistojen osaavainen kiinni ottaja. Nykyisin Terras on netin mukaan vapaa kirjailija, kun huomasi "Yardia" kirjoittaessaan olevansa siinä taitava. Näitä kahta nyt luen ja sitten siirryn saamassani kirjapinossa eteen päin. "Joutenolo ilman kirjoja on elävän ihmisen hautakammio" ja tämän on sanonut viisas Seneca.
16. elokuuta 2016
OTAVAN OSAKEKIRJA
Koko Otavaa koskeva rumba alkoi siitä, että isäni on aikoinaan jostain saanut Kustannusosakeyhtiö Otavan osakekirjan vuodelta 1922. Osakkeen (1 kpl) on yhdellä Suomen markalla ostanut herra K.E. Kinnunen. Osakekirjan allekirjoittajina ovat Alvar Renqvist ja E.N. Setälä.
Alvar Renqvist (1868-1947) perusti muun muassa Akateemisen Kirjakaupan ja oli Otavan toimitusjohtajana 1892-1898 ja 1904-1938 sekä oli myös monena muuna vaikuttajana tässä maassa.
E.N. (Eemil Nestor) Setälän (1864-1935) taas kaikki ainakin minun ikäiseni tietävät suomen kielen taitajaksi. Hänen oppikirjansa meidän äidinkielessämme oli käytössä vielä 1990-luvulla. Setälä kuului aikanaan Otavan johtokuntaan ollen sen kirjallinen neuvonantaja. Pienenä kuriositeettina mainittakoon Alexander Stubbin sukulaisuus Setälä-sukuun.
Nämä kaksi osakekirjan allekirjoittanutta herraa tekevät osakekirjasta omalla tavallaan kustannusosakeyhtiö Otavan historiaa. Minusta oli korrektia palauttaa osakekirja "kotiin" ja arvasin Otavan nykyisen toimitusjohtajan, Pasi Vainio, olevan asiasta kiinnostunut. Otinkin häneen suoraan yhteyttä.
Kustannusosakeyhtiö Otavan kaunis harmaa kivinen talo valmistui Uudenmaankadulle (jossa se yhä on) vuonna 1906 arkkitehteinä Karl Lindhal ja Valter Thomén. Otavan perustivat Hannes Gebhard ja Eliel Aspelin-Haapkylä vuonna 1890. Kaksi vuotta myöhemmin minun ja K.E.Kinnusen osakekirjan allekirjoittajasta, Alvar Renqvist, tuli toimitusjohtaja. Renqvistejä on ollut ja on yhä tavalla tai toisella Otavassa ja nykyisin he ovat Reenpäitä suomennettuaan nimensä.
Otavan toimitusjohtajan sihteeri kävi hakemassa osakekirjan. Meillä meni rattoisasti aika. Otava tietysti keskustelussa puheenaiheena. Tarinaa riitti. Hän toi ystävällisesti minulle seitsemän kirjaa kiitokseksi osakekirjasta, mikä oli mielestäni aivan liikaa. Ehkä mieluisin kirja saamistani on Juhani Salokanteleen "Hengen paloa, painettua sanaa Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815-2015". Siitä aloitan lukemisen. Mukana kirjakassissa myös Johanna Vesikallion "Lillan, Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä".
K. E. Kinnusen osakekirja saa kuulemma Otavassa "arvoisensa paikan". Isäni on sen aikoinaan kehystyttänyt ja siinä on lasi päällä. Ajatella, olin mukana hetken Kustannusosakeyhtiö Otavan historiassa!
Alvar Renqvist (1868-1947) perusti muun muassa Akateemisen Kirjakaupan ja oli Otavan toimitusjohtajana 1892-1898 ja 1904-1938 sekä oli myös monena muuna vaikuttajana tässä maassa.
E.N. (Eemil Nestor) Setälän (1864-1935) taas kaikki ainakin minun ikäiseni tietävät suomen kielen taitajaksi. Hänen oppikirjansa meidän äidinkielessämme oli käytössä vielä 1990-luvulla. Setälä kuului aikanaan Otavan johtokuntaan ollen sen kirjallinen neuvonantaja. Pienenä kuriositeettina mainittakoon Alexander Stubbin sukulaisuus Setälä-sukuun.
Nämä kaksi osakekirjan allekirjoittanutta herraa tekevät osakekirjasta omalla tavallaan kustannusosakeyhtiö Otavan historiaa. Minusta oli korrektia palauttaa osakekirja "kotiin" ja arvasin Otavan nykyisen toimitusjohtajan, Pasi Vainio, olevan asiasta kiinnostunut. Otinkin häneen suoraan yhteyttä.
Kustannusosakeyhtiö Otavan kaunis harmaa kivinen talo valmistui Uudenmaankadulle (jossa se yhä on) vuonna 1906 arkkitehteinä Karl Lindhal ja Valter Thomén. Otavan perustivat Hannes Gebhard ja Eliel Aspelin-Haapkylä vuonna 1890. Kaksi vuotta myöhemmin minun ja K.E.Kinnusen osakekirjan allekirjoittajasta, Alvar Renqvist, tuli toimitusjohtaja. Renqvistejä on ollut ja on yhä tavalla tai toisella Otavassa ja nykyisin he ovat Reenpäitä suomennettuaan nimensä.
Otavan toimitusjohtajan sihteeri kävi hakemassa osakekirjan. Meillä meni rattoisasti aika. Otava tietysti keskustelussa puheenaiheena. Tarinaa riitti. Hän toi ystävällisesti minulle seitsemän kirjaa kiitokseksi osakekirjasta, mikä oli mielestäni aivan liikaa. Ehkä mieluisin kirja saamistani on Juhani Salokanteleen "Hengen paloa, painettua sanaa Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815-2015". Siitä aloitan lukemisen. Mukana kirjakassissa myös Johanna Vesikallion "Lillan, Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä".
K. E. Kinnusen osakekirja saa kuulemma Otavassa "arvoisensa paikan". Isäni on sen aikoinaan kehystyttänyt ja siinä on lasi päällä. Ajatella, olin mukana hetken Kustannusosakeyhtiö Otavan historiassa!
15. elokuuta 2016
HOLLANTILAISTA HÄÄHUMUA
Olen minä ollut joskus tyylikäs! Albumissa valokuvia, kun olin puolison kanssa ystäviemme häissä Amsterdamissa. Minulla leveälierinen hieno hattu, kuten häissä kuului olla. Leninki silkkiä ja kengissä korkeat korot. En ollut tuntea. Siinä me seisoimme valokuvattavana hääparin kanssa, kunhan ensin me kaikki häävieraat olimme ajaneet valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa vastaanottopaikalle. Oli se komeaa menoa. Kuin kuninkaalliset ikään. Häälounaalla pidettiin puheita ja pyysi bestman puolisoakin puhumaan, jonka tämä teki ja melkein virheettömällä englannin kielellä.Vastavihitty aviopari muutti pian häitten jälkeen Hongkongiin moniksi vuosiksi. Kirjoittelimme, aikaa kului ja lopulta heidän muutettuaan takaisin Amsterdamiin, yhteydenpito katkesi.
Nuorempana olin yksin morsiamen Anneke (silloinen nuori tyttö) kotona Amsterdamissa pari viikkoa joskus joululoman tietämillä, koululainen kun olin kuten hänkin. Lensin yksin ja yksin lensin takaisin kotiinkin. Anneken isä vei meidät ravintolaan ja se oli ensikosketukseni indonesialaiseen keittiöön. Eihän meillä Helsingissä siihen aikaan gastronomia ulottunut Suomen rajojen ulkopuolelle. Vähitellen alkoi tulla kiinalaisia. Olin minä vanhempieni kanssa ulkomailla matkaillessani syönyt yhtä sun toista aiemminkin, vaan en indonesialaista. Jo 1600-luvulla oli Hollannilla vahva ote Kaakkois-Aasiaan ja Amsterdamin ravintolat jatkoivat perinnettä. Maailmankatsomukseni kulinarismin saralla avartui suuresti. Nykyisin olen jo hyvin avartunut.
Osan näistä hääkuvista visusti talletin. Kuten senkin, jossa tulevat vanhempani seisovat saman kiven päällä, ja mies, josta tuli myöhemmin isäni, piti hellästi käsiään naisen, josta oli tuleva äitini, vyötäröllä. Rakkautta kiven päällä. Vanhaan keksilaatikkoon pääsi myös neljän sukupolven kuva. Asuin silloin vanhempieni kanssa pienenä vauvana Vänrikki Stoolin kadulla Etu-Töölössä ja meistä otettiin kuva, kun istumme Hesperian puiston penkillä. Vauva-minä, äitini, hänen äitinsä ja tämän äiti eli iso-mummi. Kaikki tyylikkäinä hatut päässä. Minulla semmoinen vauvamyssy.
No niin, tämä kuvista, jotka eivät lukijoita tippaakaan kiinnosta. Innostuin vähän liikaa. Anteeksi.
Nuorempana olin yksin morsiamen Anneke (silloinen nuori tyttö) kotona Amsterdamissa pari viikkoa joskus joululoman tietämillä, koululainen kun olin kuten hänkin. Lensin yksin ja yksin lensin takaisin kotiinkin. Anneken isä vei meidät ravintolaan ja se oli ensikosketukseni indonesialaiseen keittiöön. Eihän meillä Helsingissä siihen aikaan gastronomia ulottunut Suomen rajojen ulkopuolelle. Vähitellen alkoi tulla kiinalaisia. Olin minä vanhempieni kanssa ulkomailla matkaillessani syönyt yhtä sun toista aiemminkin, vaan en indonesialaista. Jo 1600-luvulla oli Hollannilla vahva ote Kaakkois-Aasiaan ja Amsterdamin ravintolat jatkoivat perinnettä. Maailmankatsomukseni kulinarismin saralla avartui suuresti. Nykyisin olen jo hyvin avartunut.
Osan näistä hääkuvista visusti talletin. Kuten senkin, jossa tulevat vanhempani seisovat saman kiven päällä, ja mies, josta tuli myöhemmin isäni, piti hellästi käsiään naisen, josta oli tuleva äitini, vyötäröllä. Rakkautta kiven päällä. Vanhaan keksilaatikkoon pääsi myös neljän sukupolven kuva. Asuin silloin vanhempieni kanssa pienenä vauvana Vänrikki Stoolin kadulla Etu-Töölössä ja meistä otettiin kuva, kun istumme Hesperian puiston penkillä. Vauva-minä, äitini, hänen äitinsä ja tämän äiti eli iso-mummi. Kaikki tyylikkäinä hatut päässä. Minulla semmoinen vauvamyssy.
No niin, tämä kuvista, jotka eivät lukijoita tippaakaan kiinnosta. Innostuin vähän liikaa. Anteeksi.
14. elokuuta 2016
LAISKOTELLEN
Ulkona niin harmaata, niin harmaata. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan palelin eilen roskiskeikalla ihan vaan mekkosillani. Vihmoi vettäkin sillä lailla pehmeän kaltaisesti. Tietysti kippasin menemään valokuva-albumeja. Niitä riittää.
C soitti ja oli erittäin hyvällä tuulella. Voi kuulemma osittain paljon paremmin, pystyy siivoamaan ja jynssäämään kodin putipuhtaaksi. Saa lisähoitoja ja lisälääkitystä, lääkärit soittelevat kotiin ja C tuntee olevansa hyvissä käsissä. Minäkin näen jo hänen tulevaisuutensa valoisampana. Kyllä me mummelit vielä tästä nousemme!!
Huomenna alkavalla uudella viikolla on sitten ryhdyttävä toimimaan. Alkuviikolla saan vieraan Otavasta. Verikokeisiin. Ajanvaraus tohtorille. Treffit kellon alla H:n kanssa. Tämä riittäköön. Seuraavalla viikolla tapaaminen M:n kanssa ja ehkä soitan myös Eiran Sairaalaan. Pääsen siinäkin asiassa eteen päin. Sitten aletaankin olla jo syyskuussa ja niin meni tämä kesä niin että humahti. Ajatellaan joulua (terveisiä Marjatalle) ja tämän asian kunniaksi löysin kaksi puolison kirjoittamaa joulu-runoa, Pula-ajan joulu ja Jouluruno 1975. Kummatkin hymyilytti lukiessani. Puolisolla oli huumorintajua.
Tänään vielä vain olen ja ihmettelen maailman menoa. Kannan huolta Ukrainan ja Venäjän kiristyneistä väleistä, katselen olympialaisten yleisurheilua, Hercule Poirotin ja Simpsoneita. Roskikselle menon jätän väliin, vaikka keittiössä onkin pino valokuva-albumeja heitettäväksi pois.
Mukavaa sunnuntaita. Aurinkokin pilkahti.
C soitti ja oli erittäin hyvällä tuulella. Voi kuulemma osittain paljon paremmin, pystyy siivoamaan ja jynssäämään kodin putipuhtaaksi. Saa lisähoitoja ja lisälääkitystä, lääkärit soittelevat kotiin ja C tuntee olevansa hyvissä käsissä. Minäkin näen jo hänen tulevaisuutensa valoisampana. Kyllä me mummelit vielä tästä nousemme!!
Huomenna alkavalla uudella viikolla on sitten ryhdyttävä toimimaan. Alkuviikolla saan vieraan Otavasta. Verikokeisiin. Ajanvaraus tohtorille. Treffit kellon alla H:n kanssa. Tämä riittäköön. Seuraavalla viikolla tapaaminen M:n kanssa ja ehkä soitan myös Eiran Sairaalaan. Pääsen siinäkin asiassa eteen päin. Sitten aletaankin olla jo syyskuussa ja niin meni tämä kesä niin että humahti. Ajatellaan joulua (terveisiä Marjatalle) ja tämän asian kunniaksi löysin kaksi puolison kirjoittamaa joulu-runoa, Pula-ajan joulu ja Jouluruno 1975. Kummatkin hymyilytti lukiessani. Puolisolla oli huumorintajua.
Tänään vielä vain olen ja ihmettelen maailman menoa. Kannan huolta Ukrainan ja Venäjän kiristyneistä väleistä, katselen olympialaisten yleisurheilua, Hercule Poirotin ja Simpsoneita. Roskikselle menon jätän väliin, vaikka keittiössä onkin pino valokuva-albumeja heitettäväksi pois.
Mukavaa sunnuntaita. Aurinkokin pilkahti.
13. elokuuta 2016
KUN FÖNARIIN DYYKKAS MUSTA ENKELI
Nyt kun taas kuulun Stadin Slangiin, saan tietysti Tsilari-lehdenkin. Nautin sen lukemisesta, sehän on alusta loppuun slangin kieltä. Heka Mäkinen on minun aikoinani asunut Tölikassa (siinä on aa eikä ää) Minna Canthin kadulla ja minä Messeniuksenkadulla. Minna Canthin katu oli kaltsin takana, mutta näkyi meidän olohuoneen ikkunaan. Ja Minna Canthin kadun varrella oli myös Salosen lihakauppa. Sinne minut lähetettiin, kun äiti tahtoi laadukasta keittolihaa.
Mäkinen kertoo Tsilarissa omalaatuisesta naisesta Mikkuder. Hän ilmeisesti vihasi lapsia ja ajoi heitä aina pois näkyvistään "menkke bort på planen, huliganer". Minä en tämmöistä "gamla eukko" nähnyt, eikä meidän talon lapset olleet kuulleetkaan Mikkuderista. Meillä oli omat talohullut. Heitä oli siihen aikaan jokaisessa talossa. Meillä oli Nupnaun setä. Juoppo ja riidan haastaja, eikä hänkään tykännyt lapsista. Mikkuder vahti lapsia ja heidän tekemisiään oikein olan takaa sekä gartsalla että fönarista. Oli aina kimpussa ja eräs herranterttu pani parastaan laulaen "sinun silmiesi tähden, käännän perseeni ja lähden". Mikkuder sihisi vastaan "mine tietä sinun isä, mine tietä missä sinä asu". Takuulla tiesikin.
Voi sitä ihanaa lapsuutta!
Ostin eilen itselleni "palkintoja". Kahdet Chanel-tuoksut ja ihan Itäkeskuksen Stockmannilta. Myyjä oli reipas ja altis ja minä kiittelin. Hissillä Herkkuun ja sieltä hedelmiä ja juustoja. Irtojuustoja, joita ei tietenkään K-citymarketissa, eikä kai muuallakaan täällä päin, ole. Päivä oli onnistunut ja minä tuoksun nyt niin hyvälle.
Mäkinen kertoo Tsilarissa omalaatuisesta naisesta Mikkuder. Hän ilmeisesti vihasi lapsia ja ajoi heitä aina pois näkyvistään "menkke bort på planen, huliganer". Minä en tämmöistä "gamla eukko" nähnyt, eikä meidän talon lapset olleet kuulleetkaan Mikkuderista. Meillä oli omat talohullut. Heitä oli siihen aikaan jokaisessa talossa. Meillä oli Nupnaun setä. Juoppo ja riidan haastaja, eikä hänkään tykännyt lapsista. Mikkuder vahti lapsia ja heidän tekemisiään oikein olan takaa sekä gartsalla että fönarista. Oli aina kimpussa ja eräs herranterttu pani parastaan laulaen "sinun silmiesi tähden, käännän perseeni ja lähden". Mikkuder sihisi vastaan "mine tietä sinun isä, mine tietä missä sinä asu". Takuulla tiesikin.
Voi sitä ihanaa lapsuutta!
Ostin eilen itselleni "palkintoja". Kahdet Chanel-tuoksut ja ihan Itäkeskuksen Stockmannilta. Myyjä oli reipas ja altis ja minä kiittelin. Hissillä Herkkuun ja sieltä hedelmiä ja juustoja. Irtojuustoja, joita ei tietenkään K-citymarketissa, eikä kai muuallakaan täällä päin, ole. Päivä oli onnistunut ja minä tuoksun nyt niin hyvälle.
12. elokuuta 2016
PAINAA SE
Kyllä semmoinen jätesäkki painaa, jossa on isoja valokuva-albumeja, ei edes montaakaan. Ei ole vain se, että kippaan rollaattorin päälle ja rullaudun roskikselle, vaan on säkki myös nostettava jätelaatikon reunan yli, joka minun mittaiselleni on korkealla. No, pakkohan on tästäkin selviydyttävä. Selviytynyt olen, vaikka eilen lonkka sanoi painavan vastalauseensa tämmöiselle rehkimiselle. Makasin sitten tunnin verran ja katselin albumeja kirjahyllyssä, eivätkä näy loppuvankaan.
Puoliso kirjoitteli aikoinaan. Joitakin näytti minulle, joitakin ei. Nyt olisivat olleet tarjolla. Vähän selasin ja vähän luin. Tunne oli kuin olisin ollut varkaissa. Sitten eteeni tupsahti arkki, jossa hän, kaiketi itselleen, kertoo menevänsä naimisiin. Teksti oli kaunis ja täynnä rakkautta, nuoren miehen tunteita. Sen luin alusta loppuun minkä itkultani taisin. Pidin paperia kädessäni ja ikävöin suunnattomasti sitä miestä, joka oli sen kirjoittanut. Sain elää hänen kanssaan vuosikymmenet ja olen niistä kiitollinen. Panin paperin jätesäkkiin muiden mukana. Se ei ole muitten silmille tarkoitettu, eikä enää minunkaan.
Tänään Itäkeskuksen Stockmannille. Keksin ykskaks, että olen ansainnut jotain pientä kivaa itselleni. Ensi viikolla kilpirauhasverikokeseen ja tohtorin kanssa tapaaminen jonain päivänä. Samoin treffit H:n kanssa. Edessä on myös yhteydenotto Eiran sairaalaan, jonne pääsen ilmoittautumisesta kaihileikkaukseen kahden viikon sisällä. Alkaa armoton tiputteleminen silmään. Ehkä osaan. Puolisolle olen tiputellut.
M soitti. Museokäynnit alkavat taas. Palaamme asiaan kuun lopulla. Jos menen itsekseni Ateneumiin ennen, menen sinne toisenkin kerran mielelläni. "Suomen taiteen tarina" ei kerralla selviä. Sillä on pitkä tarina.
Puoliso kirjoitteli aikoinaan. Joitakin näytti minulle, joitakin ei. Nyt olisivat olleet tarjolla. Vähän selasin ja vähän luin. Tunne oli kuin olisin ollut varkaissa. Sitten eteeni tupsahti arkki, jossa hän, kaiketi itselleen, kertoo menevänsä naimisiin. Teksti oli kaunis ja täynnä rakkautta, nuoren miehen tunteita. Sen luin alusta loppuun minkä itkultani taisin. Pidin paperia kädessäni ja ikävöin suunnattomasti sitä miestä, joka oli sen kirjoittanut. Sain elää hänen kanssaan vuosikymmenet ja olen niistä kiitollinen. Panin paperin jätesäkkiin muiden mukana. Se ei ole muitten silmille tarkoitettu, eikä enää minunkaan.
Tänään Itäkeskuksen Stockmannille. Keksin ykskaks, että olen ansainnut jotain pientä kivaa itselleni. Ensi viikolla kilpirauhasverikokeseen ja tohtorin kanssa tapaaminen jonain päivänä. Samoin treffit H:n kanssa. Edessä on myös yhteydenotto Eiran sairaalaan, jonne pääsen ilmoittautumisesta kaihileikkaukseen kahden viikon sisällä. Alkaa armoton tiputteleminen silmään. Ehkä osaan. Puolisolle olen tiputellut.
M soitti. Museokäynnit alkavat taas. Palaamme asiaan kuun lopulla. Jos menen itsekseni Ateneumiin ennen, menen sinne toisenkin kerran mielelläni. "Suomen taiteen tarina" ei kerralla selviä. Sillä on pitkä tarina.
11. elokuuta 2016
VALOKUVIA VALOKUVIEN PERÄÄN
Kädet pölyssä ja muistot mielessä. Valokuva-albumien hävittäminen jatkuu. Tuli esille kuva äidistäni, hänen ei vielä ollessaan äitini. Oli kuusi kuukautta vanha ja viety Sundströmin valokuvaamoon Fabianinkadulle kauan, kauan sitten. Kuvassa tuleva äitini istuu tomerasti kuvaamon kauniin sohvan päällä pyöreillä kasvoillaan hymy. Tämän kuvan säästin. Toki muitakin. Omia vanhoja luokkakuvia valmistavasta koulusta lähtien. Vanhat poikaystävät tietysti. Isäni kuvia hänen pesäpalloajoiltaan. Puoliso vänrikin asussa RUK:n jälkeen. Musta guatemalalainen Jerry vanhempieni kodin sohvalla pikkuserkusten, Tuula ja minä, välissä äitini syntymäpäiväjuhlissa. Säästin myös kuvan mökkijärven lumpeista á la Claude Monet. Kaikki koiramme ensimmäisestä terrieristä lähtien pääsevät samoin talteen. Työ on vielä kesken. Tänään toinen satsi albumeja jätehuoneen laatikkoon. Uskomattoman hyvä apuväline siinäkin hommassa on rollaattori.
Tällä viikolla en sitten mennytkään Ateneumiin. Enkä paljon muuallekaan. Kotiaskarointia, roinien hävittämistä, puolison ikävöintiä, huonosti nukuttuja öitä, pientä sadetta ulkona, syksyn tuloa. Koululaiset liikenteessä, poliisi varoittaa. Tutkimus osoittaa suomalaisten huonon ajokulttuurin suojateitten kohdalla. Naapurimaissa se osataan. Oikeastaan täällä Itäkeskuksessakin kunnioitetaan suojatiellä kulkijaa. Olen hämmästynyt. On kysymyksessä lapsi tai aikuinen, pyöräilijä, rullalautailija, liikuntarajoitteinen, aina autot pysähtyvät. Ei moittimista. Minäkin köpittelen kauppamatkalla suojateillä ja hyvin on mennyt. Tästä pluspisteet Itäkeskuksen ajokulttuurille.
Istuksiessani K-Citymarketin penkillä olen seurannut kassojen toimintaa. Miehiä ja naisia, suomalais- ja ulkomaalaisperäisiä. Kuinka ihmeessä he jaksavat tunnista toiseen "hei, onko plussakorttia, hyvää päivänjatkoa, moikka"? Hyvänä kielenä hyväksyn vain tämän hyvän päivän jatkon toivotuksen, heit ja moikat kauhistuttavat ja ikuinen tivaaminen plussakortista kyllästyttää. Minä en sitä luultavasti tule hankkimaan. En halua mihinkään tiedostoon, jossa on jokikinen ostokseni nimeni yhteydessä. En kaipaa isoveljen tarkkailua. K-Citymarketin eräs mieskassa on saanut hyväksyntäni, vaikka hänkin sortuu näihin johdon määräämiin kieli-ilmaisuihin. Hän kysyi kerran "tarvitsetteko pakkausapua?" Tämän kysymyksen olen kuullut viimeksi Aleksin Stockmannin Herkussa. Siellä tosin soitetaan pakkaajapoika paikalle, jota apua olen hyvin usein käyttänyt. Hän tilaa taksin, kantaa ostokset taksiin ja saa ainakin minulta tippiä. K-Citymarketissa varmaankin itse kassa auttaisi, ainakin tämä kassa, josta puhun. Hän ei enää kysy minulta plussakorttia, ehkä tietää jo kielteisen asenteeni korttia kohtaan. Pyrin aina hänen kassalleen, jos mahdollista. Hän ei ole juuriltaan suomalainen.
Tällä viikolla en sitten mennytkään Ateneumiin. Enkä paljon muuallekaan. Kotiaskarointia, roinien hävittämistä, puolison ikävöintiä, huonosti nukuttuja öitä, pientä sadetta ulkona, syksyn tuloa. Koululaiset liikenteessä, poliisi varoittaa. Tutkimus osoittaa suomalaisten huonon ajokulttuurin suojateitten kohdalla. Naapurimaissa se osataan. Oikeastaan täällä Itäkeskuksessakin kunnioitetaan suojatiellä kulkijaa. Olen hämmästynyt. On kysymyksessä lapsi tai aikuinen, pyöräilijä, rullalautailija, liikuntarajoitteinen, aina autot pysähtyvät. Ei moittimista. Minäkin köpittelen kauppamatkalla suojateillä ja hyvin on mennyt. Tästä pluspisteet Itäkeskuksen ajokulttuurille.
Istuksiessani K-Citymarketin penkillä olen seurannut kassojen toimintaa. Miehiä ja naisia, suomalais- ja ulkomaalaisperäisiä. Kuinka ihmeessä he jaksavat tunnista toiseen "hei, onko plussakorttia, hyvää päivänjatkoa, moikka"? Hyvänä kielenä hyväksyn vain tämän hyvän päivän jatkon toivotuksen, heit ja moikat kauhistuttavat ja ikuinen tivaaminen plussakortista kyllästyttää. Minä en sitä luultavasti tule hankkimaan. En halua mihinkään tiedostoon, jossa on jokikinen ostokseni nimeni yhteydessä. En kaipaa isoveljen tarkkailua. K-Citymarketin eräs mieskassa on saanut hyväksyntäni, vaikka hänkin sortuu näihin johdon määräämiin kieli-ilmaisuihin. Hän kysyi kerran "tarvitsetteko pakkausapua?" Tämän kysymyksen olen kuullut viimeksi Aleksin Stockmannin Herkussa. Siellä tosin soitetaan pakkaajapoika paikalle, jota apua olen hyvin usein käyttänyt. Hän tilaa taksin, kantaa ostokset taksiin ja saa ainakin minulta tippiä. K-Citymarketissa varmaankin itse kassa auttaisi, ainakin tämä kassa, josta puhun. Hän ei enää kysy minulta plussakorttia, ehkä tietää jo kielteisen asenteeni korttia kohtaan. Pyrin aina hänen kassalleen, jos mahdollista. Hän ei ole juuriltaan suomalainen.
9. elokuuta 2016
TREFFIT KELLON ALLA
Olen kahlaillut valokuva-albumien joukossa. Heitän melkein kaikki pois. Joitakin kuvia irrotin, että voin joskus muistella. Albumeissa kuvia matkoista, koirakuvia, kukkakuvia, hyönteiskuvia (olin kova valokuvaamaan), kuvia mökistä, kanoista (niitä oli meillä mökillä aina kesäisin), puolisokuvia, kuvia vanhemmista ja ystävistä, maatalousnäyttelyn valtavan kokoisesta siasta, kuvia auringonlaskuista järven taakse, kuvia loputtomiin. Niistä ei jälkeeni kenellekään ole merkitystä. Roskiin vaan. Tulee tilaa kirjahyllyyn, jos vielä joskus ostan Keatsin lisäksi kirjan. Ja ostanhan minä. Tihrustaminenkin jää historiaan, kun kaihileikkaukset on tehty.
Tein eilen muutakin. Soitin H:lle, jolle piti jo viime viikolla lupaukseni mukaan soittaa. Meillä on ensi viikolla treffit klassisesti Stockan kellon alla. Siitä matka jatkuu, minne olemmekin menossa. Ehkä ensin Samppanjabaariin. Siellä on aina tyyntä ja rauhallista, voi jutella ilman suurempia häiriötekijöitä. Tarjolla on ihania pikkuriikkisiä voileipiä, jotka jo pelkällä olemuksellaan kertovat paikan eleganssista. Tarjoilija kysyy tuon tuosta, tarvitsemmeko jotain, olematta kuitenkaan tungetteleva. Hänestä huokuu harvinainen työn ilo. Vaalea sisustus tuolineen ja pöytineen on tyylikästä. Joskus sinne joku kantaa itsepalvelupuolelta lasiseinän takaa tarjottimen ja etsii paikkaa. Hänet ohjataan ystävällisesti takaisin itsepalvelupuolelle. Olen ollut siellä aiemminkin H:n kanssa, enkä usko hänellä olevan mitään nytkään menemistä vastaan.
Söin viimeisen kirsikan ja nyt on saatava lisää. Ei kun kauppaan. Postilaatikkoon kirje ohi mennessä. Meneminen ei houkuta, mutta aina elämässä ei voi tehdä vain sitä, mikä on kivaa. Ruuankaan ei aina kuulemma tarvitse olla suussa sulavan hyvää. Kaurapuuro lapsena kuului tähän kategoriaan, vaikka radiossa Markus-setä hehkutti aina torstaisin puuron nimeen ja valehteli, että sen syöminen edistää kasvua. Olin pettynyt, minusta ei puurosta huolimatta pitkää tullut.
Yksin asuvalla on elämä rikkaampaa, luin jostakin. Tarkoittanee henkilöä, joka on itse valinnut asumistapansa. Naimisiin ei enää "täydy" mennä, kuten joskus. Jos +25 v oli vielä naimaton nainen, hän oli auttamattomasti vanhapiika. Se oli häpeällistä ja naisessa täytyi olla jotain vikaa. Nykyisin monet valitsevat sinkkuelämän ja voivat hyvin. Minä totuttelen, enkä valinnut elämäntapaani itse, vaan jouduin tähän tahtomattani. "Rikkaampi" tarkoittanee, että voi mennä ja tulla oman mielensä mukaan, harrastaa oman makunsa ja aikansa mukaan, vastuu on vain itsestä. Nytkin lähden kauppaan sanomatta kenellekään mitään, painan oven kiinni ja tulen aikanaan tyhjään kotiin. Kuitenkin: olisin mieluummin "köyhempi" kaksin kuin "rikkaampi" yksin.
Tein eilen muutakin. Soitin H:lle, jolle piti jo viime viikolla lupaukseni mukaan soittaa. Meillä on ensi viikolla treffit klassisesti Stockan kellon alla. Siitä matka jatkuu, minne olemmekin menossa. Ehkä ensin Samppanjabaariin. Siellä on aina tyyntä ja rauhallista, voi jutella ilman suurempia häiriötekijöitä. Tarjolla on ihania pikkuriikkisiä voileipiä, jotka jo pelkällä olemuksellaan kertovat paikan eleganssista. Tarjoilija kysyy tuon tuosta, tarvitsemmeko jotain, olematta kuitenkaan tungetteleva. Hänestä huokuu harvinainen työn ilo. Vaalea sisustus tuolineen ja pöytineen on tyylikästä. Joskus sinne joku kantaa itsepalvelupuolelta lasiseinän takaa tarjottimen ja etsii paikkaa. Hänet ohjataan ystävällisesti takaisin itsepalvelupuolelle. Olen ollut siellä aiemminkin H:n kanssa, enkä usko hänellä olevan mitään nytkään menemistä vastaan.
Söin viimeisen kirsikan ja nyt on saatava lisää. Ei kun kauppaan. Postilaatikkoon kirje ohi mennessä. Meneminen ei houkuta, mutta aina elämässä ei voi tehdä vain sitä, mikä on kivaa. Ruuankaan ei aina kuulemma tarvitse olla suussa sulavan hyvää. Kaurapuuro lapsena kuului tähän kategoriaan, vaikka radiossa Markus-setä hehkutti aina torstaisin puuron nimeen ja valehteli, että sen syöminen edistää kasvua. Olin pettynyt, minusta ei puurosta huolimatta pitkää tullut.
Yksin asuvalla on elämä rikkaampaa, luin jostakin. Tarkoittanee henkilöä, joka on itse valinnut asumistapansa. Naimisiin ei enää "täydy" mennä, kuten joskus. Jos +25 v oli vielä naimaton nainen, hän oli auttamattomasti vanhapiika. Se oli häpeällistä ja naisessa täytyi olla jotain vikaa. Nykyisin monet valitsevat sinkkuelämän ja voivat hyvin. Minä totuttelen, enkä valinnut elämäntapaani itse, vaan jouduin tähän tahtomattani. "Rikkaampi" tarkoittanee, että voi mennä ja tulla oman mielensä mukaan, harrastaa oman makunsa ja aikansa mukaan, vastuu on vain itsestä. Nytkin lähden kauppaan sanomatta kenellekään mitään, painan oven kiinni ja tulen aikanaan tyhjään kotiin. Kuitenkin: olisin mieluummin "köyhempi" kaksin kuin "rikkaampi" yksin.
8. elokuuta 2016
HEVOSJUTTUA
Olen nauranut. Muistin hevosajaltani yhden jutun. Niitä oli kahden kesän aikana useita ja tässä on nyt yksi.
Hevonen, Satu, eli niityllä mökkimme edessä ja minä tykästyin hevoseen. Isä jutteli maitotalon isännän, hevosen omistajan, kanssa, että tytär tarvitsisi satulan ja rattaat. Sain molemmat. Isä osti isännän hankkimat rattaat ja satula oli lainassa. Rattaat korjattiin ja ne olivat aidot tarkoittaen, että pyörät olivat teräsvanteiset oikeat ja alkuperäiset, eivätkä mitkään auton pyörät. Rattaat olivat neljälle henkilölle, kaksipyöräiset ja ne maalattiin ja kunnostettiin aivan alkuperäiseen asuunsa. Rakastin sekä Satua että rattaita. Opiskelin vähän kirjoista hevostietoutta, olihan tämä ensimmäinen kokemus näin läheltä kohdallani. Opin hevosen valjastamaan, jokainen hihna ja remmi oikeassa kohdin, kuolaimet ja ohjastimet, kaikki. Ajelin maantiellä ja aina löysin tien, josta pääsin muitta mutkitta sen enempää hevosta kääntämättä takaisin kotiin. Kääntämistä en ollut opetellut. Naispuoliset vastaantulijat niiasivat minulle miettien varmaan, mistä kartanosta olin (ja miltä vuosisadalta).
Kerran lähdin taas ja olin onnellinen. Olin aina onnellinen hevosen kanssa. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Melkein rallattelin mukana "juokse sinä humma..." (Puoliso ei rattaille eikä satulaan noussut. Arka oli.) Nyt ei tullutkaan semmoista tietä vastaan, joka olisi säällisesti vienyt kotiin kääntämättä hevosta. En edes tiennyt, minne tie menee ja kuinka pitkälle hevonen yhdellä ruohon syömisellä jaksaa kulkea. Tuli tenkkapoo. Ajoin ja ajoin, ravia ja kävelyä ja välillä sanoin kokeeksi "ptruu" ja sitten maiskutin hevosen taas jatkamaan matkaa. Minä osasin. Tuli talo vastaan ja näin pihalla kolme isäntämiestä. Rohkea rokan syö, vai mitenkä se menee?
Ajoin pihaan ja hevonen pysähtyi talon seinään ilman "ptruuta". Miehet katselivat lievän hämmästyksen vallassa. Otin esille veikeän flirtti-ilmeeni ja pyysin jotakuta herroista kääntämään hevosen, että pääsen takaisin samaa tietä, jota pitkin tulin. Ilmekään ei isäntien kasvoilla värähtänyt ja yksi tarttui päitsistä kiinni, käänsi kulkuneuvoni tielle asti. Kerroin, etten ollut vielä kääntämistä opetellut ja kiitin.
Maitotalon emäntä joutui Tampereelle sairaalaan ja kertoi huonetovereilleen, mistä kylästä on kotoisin. "Sielläkö teillä on se rouva, joka ei osaa hevosta kääntää?" Olin siis kuuluisa koko Hämeessä. Julkkis. Oli minusta lehtijuttukin Keskisuomalaisessa, mutta se on jo toinen tarina. Se kertoo kirkkomatkasta. Kulkuneuvo oli sama, mutta nyt oli kaksi matkustajaa. Olin jo opetellut kääntämisenkin.
Hevonen, Satu, eli niityllä mökkimme edessä ja minä tykästyin hevoseen. Isä jutteli maitotalon isännän, hevosen omistajan, kanssa, että tytär tarvitsisi satulan ja rattaat. Sain molemmat. Isä osti isännän hankkimat rattaat ja satula oli lainassa. Rattaat korjattiin ja ne olivat aidot tarkoittaen, että pyörät olivat teräsvanteiset oikeat ja alkuperäiset, eivätkä mitkään auton pyörät. Rattaat olivat neljälle henkilölle, kaksipyöräiset ja ne maalattiin ja kunnostettiin aivan alkuperäiseen asuunsa. Rakastin sekä Satua että rattaita. Opiskelin vähän kirjoista hevostietoutta, olihan tämä ensimmäinen kokemus näin läheltä kohdallani. Opin hevosen valjastamaan, jokainen hihna ja remmi oikeassa kohdin, kuolaimet ja ohjastimet, kaikki. Ajelin maantiellä ja aina löysin tien, josta pääsin muitta mutkitta sen enempää hevosta kääntämättä takaisin kotiin. Kääntämistä en ollut opetellut. Naispuoliset vastaantulijat niiasivat minulle miettien varmaan, mistä kartanosta olin (ja miltä vuosisadalta).
Kerran lähdin taas ja olin onnellinen. Olin aina onnellinen hevosen kanssa. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Melkein rallattelin mukana "juokse sinä humma..." (Puoliso ei rattaille eikä satulaan noussut. Arka oli.) Nyt ei tullutkaan semmoista tietä vastaan, joka olisi säällisesti vienyt kotiin kääntämättä hevosta. En edes tiennyt, minne tie menee ja kuinka pitkälle hevonen yhdellä ruohon syömisellä jaksaa kulkea. Tuli tenkkapoo. Ajoin ja ajoin, ravia ja kävelyä ja välillä sanoin kokeeksi "ptruu" ja sitten maiskutin hevosen taas jatkamaan matkaa. Minä osasin. Tuli talo vastaan ja näin pihalla kolme isäntämiestä. Rohkea rokan syö, vai mitenkä se menee?
Ajoin pihaan ja hevonen pysähtyi talon seinään ilman "ptruuta". Miehet katselivat lievän hämmästyksen vallassa. Otin esille veikeän flirtti-ilmeeni ja pyysin jotakuta herroista kääntämään hevosen, että pääsen takaisin samaa tietä, jota pitkin tulin. Ilmekään ei isäntien kasvoilla värähtänyt ja yksi tarttui päitsistä kiinni, käänsi kulkuneuvoni tielle asti. Kerroin, etten ollut vielä kääntämistä opetellut ja kiitin.
Maitotalon emäntä joutui Tampereelle sairaalaan ja kertoi huonetovereilleen, mistä kylästä on kotoisin. "Sielläkö teillä on se rouva, joka ei osaa hevosta kääntää?" Olin siis kuuluisa koko Hämeessä. Julkkis. Oli minusta lehtijuttukin Keskisuomalaisessa, mutta se on jo toinen tarina. Se kertoo kirkkomatkasta. Kulkuneuvo oli sama, mutta nyt oli kaksi matkustajaa. Olin jo opetellut kääntämisenkin.
6. elokuuta 2016
SORI
"Kolme litraa kirsikoita, kiitos". Myyjä sanoi, ettei ole litran mittaa. Latoi kirsikat pussiin ja kysyi "onko tässä kolme litraa?". Vastasin, etten tiedä. Enkä tiennytkään. "Yksi litra mansikoita", jatkoin. Hän otti rasian ja sanoi sen olevan litran vetoinen, pani mansikat rasiaan. "Kirsikatkin olisi voinut noin mitata", sanoin minä, johon myyjä "sori". Maksoin ja lähdin pois ja olin henkisesti väsynyt.
Olen lukenut Keatsini etuperin ja takaperin ja nyt jätän runoilijan toistaiseksi rauhaan. Luin Italiasta saamani poliittisen katsauksen kirjeen muodossa ja tulin iloiseksi, että meillä on presidenttinä Sauli Niinistö ja pääministerinä Juha Sipilä.
C soitti. Lääkäri ilmoittanut, että hänet hoidetaan, eikä Kuolema vielä ovelle kolkuttele. Sitten C kertoi kaikki vatsa-asiat ja lupasi seuraavassa puhelussa kysyä, mitä minulle kuuluu. Odotan tätä, koska minullakin olisi kerrottavaa, ei vatsatoimintoja.
Istuin K-Citymarketin penkillä katsellen perjantaivilinää. Viereen tuli mies. Yhtäkkiä tarrasi käsivarteen ja sanoi "noi on televisiossa". En tiennyt, ketkä, enkä ollut kiinnostunut. Lähdin pois. Päätin, etten enää mene perjantaisin kauppaan.
Mitä varten minä asun täällä?
Olen lukenut Keatsini etuperin ja takaperin ja nyt jätän runoilijan toistaiseksi rauhaan. Luin Italiasta saamani poliittisen katsauksen kirjeen muodossa ja tulin iloiseksi, että meillä on presidenttinä Sauli Niinistö ja pääministerinä Juha Sipilä.
C soitti. Lääkäri ilmoittanut, että hänet hoidetaan, eikä Kuolema vielä ovelle kolkuttele. Sitten C kertoi kaikki vatsa-asiat ja lupasi seuraavassa puhelussa kysyä, mitä minulle kuuluu. Odotan tätä, koska minullakin olisi kerrottavaa, ei vatsatoimintoja.
Istuin K-Citymarketin penkillä katsellen perjantaivilinää. Viereen tuli mies. Yhtäkkiä tarrasi käsivarteen ja sanoi "noi on televisiossa". En tiennyt, ketkä, enkä ollut kiinnostunut. Lähdin pois. Päätin, etten enää mene perjantaisin kauppaan.
Mitä varten minä asun täällä?
5. elokuuta 2016
JOHN KEATS
Pysyttelen edelleen John Keatsissa (31.10.1795-23.2.1821). Uskon vilpittömästi Suomentaja Jaakko Tuomikosken tehneen parastaan käännöstyössään. Uskon siihenkin vilpittömästi, että käännös aina kärsii. (Aale Tynni on myös Keatsia suomentanut jonkun verran.) Varsinkin runot olisi luettava alkukielellä. Ei Kalevalakaan tunnu samalta kuin suomeksi, vaikka kuinka taitava kääntäjä olisi kysymyksessä.
Lyriikan kääntämisestä keskustelin antaumuksellisesti muinoin eräässä puutarhassa vanhan omenapuun alla suomentaja Taisto Niemisen (1940-2000) kanssa ja hän myönsi työn vaikeuden. Siispä Keats olisi antoisampi lukea englannin kielisenä, mutta taitoni ei siihen riitä. Runokieli ja varsinkin näin vanha kuin 1800-luvun "vanha" englanti tuottaisi minulle vaikeuksia.
Olen hiukan pettynyt pieneen Keatsin runokirjaseeni. Runoilija julkaisi 54 runoa ja kirjasessa ei ole ollenkaan esimerkiksi hänen nuoruutensa runoja. Nuoruutensa? John Keats kuoli vain 25-vuotiaana tuberkuloosiin Roomassa. Minusta koko hänen tuotantonsa on "nuoruuden" ajalta.
"Ah, noin jos huoleton, vapaa
moni ihmislapsi ois!
Mut ken ei surua tapaa,
jonk´ ilo pakeni pois?
Miel` autio, murhe itää,
sen pistot tuntea pitää,
eikä parantajaa mitään, -
sit´ ei sanota laulaen."
Jaakko Tuomikosken (1885-1971) suomennos on vuodelta 1917 ja kirja näköispainos silloisesta. Hinta ollut 3 mk, kustantaja WSOY. Miksi sitten kiinnostuin Keatsista? Aina kun häntä on siteerattu, on kiinnostus lisääntynyt. Clint Eastwoodin ohjaama ja näyttelemä elokuva Meryl Streepin kanssa "Bridges of Madison County" on minusta kauneimpia rakkaustarinoita. Robert Waller´in kirja ilmestyi 1992 ja elokuva vuonna 1995. Siinä siteerataan John Keatsia, mutta sitä lainausta en tästä kirjasta ole löytänyt. Kuten kaikki elokuvan nähneet tai kirjan lukeneet, tietävät tarinan kertovan vuodesta 1965 Iowassa USAssa. Elokuva vaatii paljon paperinenäliinoja.
Jo sekin minua viehättää, että Keatsin runot ovat "minun" vuosisadaltani 1800-luvulta. Myös runojen "vanhahtavuus" miellyttää, joka tulee esille Tuomikosken suomennoksessakin. Nykyrunot ovat joskus minusta kovia ja liian realistisia. Romantiikka taitaa olla vanhanaikaista tässä kaiken hektisyyden ja kaikenlaisen keskinäisen kilpailun keskellä. John Keats, Percy Shelley ja Lordi (George) Byron (ja monet muut, suomalaisetkin) romanttisen ilmaisun taidon osasivat aikoinaan.
Lyriikan kääntämisestä keskustelin antaumuksellisesti muinoin eräässä puutarhassa vanhan omenapuun alla suomentaja Taisto Niemisen (1940-2000) kanssa ja hän myönsi työn vaikeuden. Siispä Keats olisi antoisampi lukea englannin kielisenä, mutta taitoni ei siihen riitä. Runokieli ja varsinkin näin vanha kuin 1800-luvun "vanha" englanti tuottaisi minulle vaikeuksia.
Olen hiukan pettynyt pieneen Keatsin runokirjaseeni. Runoilija julkaisi 54 runoa ja kirjasessa ei ole ollenkaan esimerkiksi hänen nuoruutensa runoja. Nuoruutensa? John Keats kuoli vain 25-vuotiaana tuberkuloosiin Roomassa. Minusta koko hänen tuotantonsa on "nuoruuden" ajalta.
"Ah, noin jos huoleton, vapaa
moni ihmislapsi ois!
Mut ken ei surua tapaa,
jonk´ ilo pakeni pois?
Miel` autio, murhe itää,
sen pistot tuntea pitää,
eikä parantajaa mitään, -
sit´ ei sanota laulaen."
Jaakko Tuomikosken (1885-1971) suomennos on vuodelta 1917 ja kirja näköispainos silloisesta. Hinta ollut 3 mk, kustantaja WSOY. Miksi sitten kiinnostuin Keatsista? Aina kun häntä on siteerattu, on kiinnostus lisääntynyt. Clint Eastwoodin ohjaama ja näyttelemä elokuva Meryl Streepin kanssa "Bridges of Madison County" on minusta kauneimpia rakkaustarinoita. Robert Waller´in kirja ilmestyi 1992 ja elokuva vuonna 1995. Siinä siteerataan John Keatsia, mutta sitä lainausta en tästä kirjasta ole löytänyt. Kuten kaikki elokuvan nähneet tai kirjan lukeneet, tietävät tarinan kertovan vuodesta 1965 Iowassa USAssa. Elokuva vaatii paljon paperinenäliinoja.
Jo sekin minua viehättää, että Keatsin runot ovat "minun" vuosisadaltani 1800-luvulta. Myös runojen "vanhahtavuus" miellyttää, joka tulee esille Tuomikosken suomennoksessakin. Nykyrunot ovat joskus minusta kovia ja liian realistisia. Romantiikka taitaa olla vanhanaikaista tässä kaiken hektisyyden ja kaikenlaisen keskinäisen kilpailun keskellä. John Keats, Percy Shelley ja Lordi (George) Byron (ja monet muut, suomalaisetkin) romanttisen ilmaisun taidon osasivat aikoinaan.
4. elokuuta 2016
NYT SE ON MINULLA
Ol` aamuhetki. Edessäni näin
kuin kolme kuvaa, viitoin valkoisin,
jotk` äänetönnä liikkuin, allapäin,
vei toinen toistaan tyynin askelin;
ja sivuttain ne ohi kulkivat
kuin uurnan kuvat, jonka hiljalleen
näät kääntyvän. Ne palas uudestaan,
yht´ äänettömät, yhtä ihanat.
Niin oli näky outo kulkueen
kuin aaveilmestyksen alta maan...
(John Keats 1. säe runosta Huolettomuuden oodi, suom. Jaakko Tuomikoski)
Vihdoinkin voin pitää Keatsin runokirjaa kädessäni! Itäkeskuksen Akateemisessa pyydeltiin kovasti anteeksi kuukauden odotusaikaani ja minä annoin anteeksi. Aleksin Stockmannille en mennyt, mutta istuin Espan puistossa pitkän tovin. Ihmisiä sankkoina joukkoina, pyöräilijöitä, huutavia lapsia, nurmikolla istujia ja makaajia, turisteja, koiria, lokki Runebergin pään päällä, aurinkoa (istuin varjon puolen penkillä). Eino Leinon pään päällä ei koskaan lokkia. Ei liioin Topeliuksen muistoksi pystytetyn Satu ja Totuus-veistoksen samaisessa puistossa. Eräs pariskunta kulki laulaen ja kitaraa soittaen, välillä pysähtyen penkillä istujien eteen antaen laulun kuulua ja soiton soida. Suomalaiset istuivat ilmeettöminä tai kaverinsa kanssa rupatellen. Vähän taas hävetti. Olisin kaivannut edes "kiitos" ja aplodeja. Rahaa pariskunta ei pyytänyt. He tahtoivat vain ilahduttaa suomalaisjurrikoita siinä kuitenkaan suuremmin onnistumatta.
Keskuskadun ja Aleksin kulmassa soittokunta soitti klassista. Se keräsi yleisöä ja taputettiin. Jouduin rollaattorin kanssa puikkelehtimaan väkijoukon keskellä ja jäin minäkin hetkeksi kuuntelemaan. On tämä niin gimis stadi, etten sanoisi suorastaan kliffa.
Toimitin asiani ja lähdin metroasemalle ja Itäkeskuksen Stockmannille. Kirsikoita, mansikoita, salaatteja, hedelmiä ja lonkka repaleisena kotiin. Mutta mukavalta tuntui. Jonain päivänä taas. Siihen ympätään sitten Suomen taiteen tarina.
Metro pysähtyi kotimatkalla keskelle metsää ja kuulutettiin, että joku oli vetänyt Itäkeskuksessa hätäjarrua. Jaahas, ajattelin minä: metsään siis. Jäin kuitenkin istumaan, kun ajattelin, että voihan siinä vaikka yöpyä, sillä ihan ikuisiksi ajoiksi ei juna siihen jää. Eikä jäänyt. Ehkä kymmenen minuutin kuluttua matka jatkui. Pääsimme Itäkeskukseen. Voi tätä periferiaa!! Nelosesta olisi niin helppo poistua ja jatkaa jalan jalkakäytävää pitkin. Nyt olimme jossain puskien keskellä susien ja karhujen reviirillä.
kuin kolme kuvaa, viitoin valkoisin,
jotk` äänetönnä liikkuin, allapäin,
vei toinen toistaan tyynin askelin;
ja sivuttain ne ohi kulkivat
kuin uurnan kuvat, jonka hiljalleen
näät kääntyvän. Ne palas uudestaan,
yht´ äänettömät, yhtä ihanat.
Niin oli näky outo kulkueen
kuin aaveilmestyksen alta maan...
(John Keats 1. säe runosta Huolettomuuden oodi, suom. Jaakko Tuomikoski)
Vihdoinkin voin pitää Keatsin runokirjaa kädessäni! Itäkeskuksen Akateemisessa pyydeltiin kovasti anteeksi kuukauden odotusaikaani ja minä annoin anteeksi. Aleksin Stockmannille en mennyt, mutta istuin Espan puistossa pitkän tovin. Ihmisiä sankkoina joukkoina, pyöräilijöitä, huutavia lapsia, nurmikolla istujia ja makaajia, turisteja, koiria, lokki Runebergin pään päällä, aurinkoa (istuin varjon puolen penkillä). Eino Leinon pään päällä ei koskaan lokkia. Ei liioin Topeliuksen muistoksi pystytetyn Satu ja Totuus-veistoksen samaisessa puistossa. Eräs pariskunta kulki laulaen ja kitaraa soittaen, välillä pysähtyen penkillä istujien eteen antaen laulun kuulua ja soiton soida. Suomalaiset istuivat ilmeettöminä tai kaverinsa kanssa rupatellen. Vähän taas hävetti. Olisin kaivannut edes "kiitos" ja aplodeja. Rahaa pariskunta ei pyytänyt. He tahtoivat vain ilahduttaa suomalaisjurrikoita siinä kuitenkaan suuremmin onnistumatta.
Keskuskadun ja Aleksin kulmassa soittokunta soitti klassista. Se keräsi yleisöä ja taputettiin. Jouduin rollaattorin kanssa puikkelehtimaan väkijoukon keskellä ja jäin minäkin hetkeksi kuuntelemaan. On tämä niin gimis stadi, etten sanoisi suorastaan kliffa.
Toimitin asiani ja lähdin metroasemalle ja Itäkeskuksen Stockmannille. Kirsikoita, mansikoita, salaatteja, hedelmiä ja lonkka repaleisena kotiin. Mutta mukavalta tuntui. Jonain päivänä taas. Siihen ympätään sitten Suomen taiteen tarina.
Metro pysähtyi kotimatkalla keskelle metsää ja kuulutettiin, että joku oli vetänyt Itäkeskuksessa hätäjarrua. Jaahas, ajattelin minä: metsään siis. Jäin kuitenkin istumaan, kun ajattelin, että voihan siinä vaikka yöpyä, sillä ihan ikuisiksi ajoiksi ei juna siihen jää. Eikä jäänyt. Ehkä kymmenen minuutin kuluttua matka jatkui. Pääsimme Itäkeskukseen. Voi tätä periferiaa!! Nelosesta olisi niin helppo poistua ja jatkaa jalan jalkakäytävää pitkin. Nyt olimme jossain puskien keskellä susien ja karhujen reviirillä.
3. elokuuta 2016
PIENI OPERAATIO
Kaihileikkaus edessä. Tapahtuu Eiran sairaalassa. Talo on Lars Sonckin (1870-1956) suunnittelema ja valmistunut 1905. Eiran sairaala sai nimensä tukholmalaisen sairaalan "Eira" mukaan ja antoi samalla koko Helsingin eteläiselle kaupunginosalle nimen Eira. Islantilainen lääkintätaidon jumalatar oli Eir-niminen. Kaikki johtuu jostakin. Sairaala Mehiläinen on saanut nimensä Kalevalasta. Sairaalan alku oli Huvilakadulla vuonna 1909, josta muutti 1930-luvulla Hesperiankadulle, missä nytkin on. Tosin nykyisin levittäytyneenä pitkin Suomea ja Helsingissäkin on useita Mehiläisiä.
Eilen en kotoa liikahtanut mihinkään. Yö meni valvoen ja nukuinkin sitten yli puolen päivän. Siirsin menemiset seuraaville päiville ja tänään aloitan ensimmäisestä. Ateneumiin meno vielä hiukan epävarmaa, mutta kotimatkalla haen Akateemisesta Keatsin runot. Aleksin Stockmannille piipahdan ja jos lonkka antaa myöden, käyn Espan puistossa. Istun penkillä ja sulattelen tietoa kaihileikkauksesta, kahdesta. Oma mykiö pois ja tekomykiö tilalle. Helppo nakki, sanoi E ja ei L:kään pitänyt operaatiota kovin kummoisena. No, hän onkin tottunut ollessaan leikkaussalihoitajana aikoinaan. Verta potilaasta ja hikeä kirurgin otsalta ja jos potilas tulee tajuihinsa kesken kaiken, niin kyyneleitä. Kaihileikkauksessa tuskin näistä mitään. Mutta minulle tulee ikävä omaa mykiötäni ja mitä, jos elimistöni uutta vieroksuu?
Tänä aamuna heräsin normaaliin aikaan ja aamukahvikin jo nautittu. Suihkuun ja sitten menoksi. Uni oli mökkiunta. Olin puolison kanssa mökillä ja saimme vieraaksi ventovieraan nunnan. Mistä näitä unia oikein kehittelen? Tästä tulikin mieleen, että tänä päivänä meillä olisi vaikeuksia saada mökki myydyksi, kun vaatimukset ovat kasvaneet. No, olihan meillä sähkö ja kaikki vempaimet televisiota myöten, puhelinkin ja pihalla kello, joka kilisi, kun sisällä soi. Lankapuhelin tietysti. Matkapuhelimet olivat vasta kehitteillä. Vesi tuli sisälle kantamalla pumppuletkun päästä suoraan järvestä. Juomavesi haettiin milloin mistäkin, kaivoa ei ollut. Pihan perällä puucee ihan vanhaan tapaan. Silloin ihmisten mökit olivat tämmöisiä, eikä muuta kaivattu. Nyt pitää olla samat asiat kuin kaupunkiasunnossa, primitiivisyys ei ole muotia. Meidän kesämme järven rannalla olivat onnellista aikaa ja joskus vieläkin tunkeutuu sydämeen pieni kaihon tunne niitä muistellessa.
Eilen en kotoa liikahtanut mihinkään. Yö meni valvoen ja nukuinkin sitten yli puolen päivän. Siirsin menemiset seuraaville päiville ja tänään aloitan ensimmäisestä. Ateneumiin meno vielä hiukan epävarmaa, mutta kotimatkalla haen Akateemisesta Keatsin runot. Aleksin Stockmannille piipahdan ja jos lonkka antaa myöden, käyn Espan puistossa. Istun penkillä ja sulattelen tietoa kaihileikkauksesta, kahdesta. Oma mykiö pois ja tekomykiö tilalle. Helppo nakki, sanoi E ja ei L:kään pitänyt operaatiota kovin kummoisena. No, hän onkin tottunut ollessaan leikkaussalihoitajana aikoinaan. Verta potilaasta ja hikeä kirurgin otsalta ja jos potilas tulee tajuihinsa kesken kaiken, niin kyyneleitä. Kaihileikkauksessa tuskin näistä mitään. Mutta minulle tulee ikävä omaa mykiötäni ja mitä, jos elimistöni uutta vieroksuu?
Tänä aamuna heräsin normaaliin aikaan ja aamukahvikin jo nautittu. Suihkuun ja sitten menoksi. Uni oli mökkiunta. Olin puolison kanssa mökillä ja saimme vieraaksi ventovieraan nunnan. Mistä näitä unia oikein kehittelen? Tästä tulikin mieleen, että tänä päivänä meillä olisi vaikeuksia saada mökki myydyksi, kun vaatimukset ovat kasvaneet. No, olihan meillä sähkö ja kaikki vempaimet televisiota myöten, puhelinkin ja pihalla kello, joka kilisi, kun sisällä soi. Lankapuhelin tietysti. Matkapuhelimet olivat vasta kehitteillä. Vesi tuli sisälle kantamalla pumppuletkun päästä suoraan järvestä. Juomavesi haettiin milloin mistäkin, kaivoa ei ollut. Pihan perällä puucee ihan vanhaan tapaan. Silloin ihmisten mökit olivat tämmöisiä, eikä muuta kaivattu. Nyt pitää olla samat asiat kuin kaupunkiasunnossa, primitiivisyys ei ole muotia. Meidän kesämme järven rannalla olivat onnellista aikaa ja joskus vieläkin tunkeutuu sydämeen pieni kaihon tunne niitä muistellessa.
2. elokuuta 2016
EI KUN ROSKIKSEEN
Puolisoni sekä piirsi että maalasi. Taulujakin, jotka kehysti. Eivät tietenkään mitenkään taiteellisesti varteen otettavia ja niinpä olen niitä purkanut kehyksistä ja hävittänyt. Tavaroitani lajittelevat aikanaan kuitenkin ne heittävät pois. Kannoin lasia, rikottuja kehyksiä ja jätesäkillisen muuta roinaa jätehuoneeseen. Kunkin laadun sille tarkoitettuun jäteastiaan. Tähän kaikkeen hommaan kului aikaa ja muutama kynsi. Lopahdin täysin. Tänään on tarkoitus mennä taas asioille, ehkä jaksan Akateemiseen asti Itäkeskuksessa. Soitin kyllä ja lupasivat pitää Keats´ini kunnes haen. Ja jos sitten huomenissa vaikka Ateneumiin. Loppuviikoksikin on ohjelmaa.
Isäni teetti heraldikko Ahti Hammarilla (1911-1979) oman vaakunan. Hammar oli perhetuttu ja luovutti vaakunan omistuskirjoituksin. Roskikseen! Samainen Hammar teki minulle exlibriksen ja niitä on vielä pinkka jossain. Kuortaneen vaakuna on niin ikään Ahti Hammarin käsialaa (+ 93 muun kunnan vaakunat) ja sen alkuperäiskappaleen lähetin kuortanelaiselle ystävälleni. Hänen seinällään se on samana kuin pitäjän rajallakin. Hävittelen ja annan pois kaikkea minulle ylimääräistä. Mitäpä minä enää niillä? Työsarkaa riittää.
Yhdessä kaapissa on iso laatikko, jonka kyljessä lukee "muistoja". Sen kimppuun en ole vielä päässyt. Tiedän siellä olevan minulle osoitettuja kirjeitä muun muassa Horstilta. Sitten vaan roskikseen, kun niin pitkälle pääsen. Ei kenenkään tarvitse lukea minun rakkauksistani. Ne kuuluvat vain minulle ja kirjeitten lähettäjille. Eläneekö heistä enää kukaan? Vanhoja vaareja kaikki. Eräästä tuli opettaja, yhdestä skottipojasta kanafarmari ja eräästä melko tunnettu suomalainen taidemaalari jne. Hän olisi tahtonut maalata minusta kuvan, mutta isäni kielsi ehdottomasti. Jos hän ajatteli ystäväni maalaavan minusta samanlaisen muotokuvan kuin de Goya Majastaan. Mutta Maja ei ollut aina alaston, vaan hänellä oli toisessa teoksessa vaatteet. Isäni oli monessa asiassa vanhanaikaisen ankara ja varjeli minua "pahalta maailmalta". Hän ei hyväksynyt homoseksualismia, eikä susipareja, ei herneitä, eikä missään tapauksessa seksiä ennen avioliittoa. Äiti oli avarakatseisempi. Minun suhteeni joissakin ei-asioissa isä olisi joutunut pettymään, jos olisi tiennyt. Ehkä siitä olisi seurannut jalkapuuta, tervaa ja höyheniä tai ainakin mojova selkäsauna.
Isäni teetti heraldikko Ahti Hammarilla (1911-1979) oman vaakunan. Hammar oli perhetuttu ja luovutti vaakunan omistuskirjoituksin. Roskikseen! Samainen Hammar teki minulle exlibriksen ja niitä on vielä pinkka jossain. Kuortaneen vaakuna on niin ikään Ahti Hammarin käsialaa (+ 93 muun kunnan vaakunat) ja sen alkuperäiskappaleen lähetin kuortanelaiselle ystävälleni. Hänen seinällään se on samana kuin pitäjän rajallakin. Hävittelen ja annan pois kaikkea minulle ylimääräistä. Mitäpä minä enää niillä? Työsarkaa riittää.
Yhdessä kaapissa on iso laatikko, jonka kyljessä lukee "muistoja". Sen kimppuun en ole vielä päässyt. Tiedän siellä olevan minulle osoitettuja kirjeitä muun muassa Horstilta. Sitten vaan roskikseen, kun niin pitkälle pääsen. Ei kenenkään tarvitse lukea minun rakkauksistani. Ne kuuluvat vain minulle ja kirjeitten lähettäjille. Eläneekö heistä enää kukaan? Vanhoja vaareja kaikki. Eräästä tuli opettaja, yhdestä skottipojasta kanafarmari ja eräästä melko tunnettu suomalainen taidemaalari jne. Hän olisi tahtonut maalata minusta kuvan, mutta isäni kielsi ehdottomasti. Jos hän ajatteli ystäväni maalaavan minusta samanlaisen muotokuvan kuin de Goya Majastaan. Mutta Maja ei ollut aina alaston, vaan hänellä oli toisessa teoksessa vaatteet. Isäni oli monessa asiassa vanhanaikaisen ankara ja varjeli minua "pahalta maailmalta". Hän ei hyväksynyt homoseksualismia, eikä susipareja, ei herneitä, eikä missään tapauksessa seksiä ennen avioliittoa. Äiti oli avarakatseisempi. Minun suhteeni joissakin ei-asioissa isä olisi joutunut pettymään, jos olisi tiennyt. Ehkä siitä olisi seurannut jalkapuuta, tervaa ja höyheniä tai ainakin mojova selkäsauna.
1. elokuuta 2016
KEATSISTA KLINGEEN
Yllätys, yllätys, sain tekstiviestin Akateemisesta: Keatsin runot on tullut. Kuukausi meni ja totta kai olin menettänyt toivoni. Kirja pidetään kolme päivää ja jos en hae, pannaan myyntiin. No, minähän soitan, että tulen kun tulen, vaikka menisi pitemmälle kuin kolme päivää. Jos asiakas pannaan odottamaan 30 päivää, niin kirjakauppa voi odottaa vaikka viikon.
Uneni ovat taas tulleet hullummiksi. Viime yönä tutustuin professori Matti Klingeen Ateneumissa. Ateneumin ymmärrän, olenhan sinne menossa ja Klingenkin jollain lailla. Ostin keväällä hänen vuonna 2012 ilmestynen kirjansa Pääkaupunki, jota en ole vielä kokonaan lukenut. Näistä kokemuksista uni ja muu olikin sitten pelkkää mielikuvitusta alitajunnan puolelta.
Kaivoin professorista tietoa netistä ja kuuntelin toimittaja Jukka Kuosmasen haastattelun. Keskusteli tohtori Lasse Lehtisen kanssa Klingen kirjasta Upsalasta Pariisiin (2014). Matti Klingestä on sanottu hänen olevan "yhden miehen juhlakulkue". Osuvaa. Mies, jonka käytökseen ja pukeutumiseen on vuosikymmenet kiinnitetty huomiota ja professori lienee tämän maan viimeinen aito herrasmies.
No, minä siis unessa tutustuin Matti Klingeen ja jutusta sukeutui ihan hyvä tuttavuus. Ekbergin kahvilaa, Espan puistoa, Kappelia ja sain kuunnella historioitsijan tarinointia meidän kummankin syntymäkaupungista. Ehkä palaan uneen jonain yönä. Se oli niin mukavaa.
Uneni ovat taas tulleet hullummiksi. Viime yönä tutustuin professori Matti Klingeen Ateneumissa. Ateneumin ymmärrän, olenhan sinne menossa ja Klingenkin jollain lailla. Ostin keväällä hänen vuonna 2012 ilmestynen kirjansa Pääkaupunki, jota en ole vielä kokonaan lukenut. Näistä kokemuksista uni ja muu olikin sitten pelkkää mielikuvitusta alitajunnan puolelta.
Kaivoin professorista tietoa netistä ja kuuntelin toimittaja Jukka Kuosmasen haastattelun. Keskusteli tohtori Lasse Lehtisen kanssa Klingen kirjasta Upsalasta Pariisiin (2014). Matti Klingestä on sanottu hänen olevan "yhden miehen juhlakulkue". Osuvaa. Mies, jonka käytökseen ja pukeutumiseen on vuosikymmenet kiinnitetty huomiota ja professori lienee tämän maan viimeinen aito herrasmies.
No, minä siis unessa tutustuin Matti Klingeen ja jutusta sukeutui ihan hyvä tuttavuus. Ekbergin kahvilaa, Espan puistoa, Kappelia ja sain kuunnella historioitsijan tarinointia meidän kummankin syntymäkaupungista. Ehkä palaan uneen jonain yönä. Se oli niin mukavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)