YÖLLISIÄ MURHEITA

Eilen ei tullut tänne kirjoittamisesta mitään. Katselin mieheni syntymäpäiväkuvaa., otettu päivähoitopaikassa. Kauluspaita ja sininen villapaita päällä. Hän pystyi vielä istumaan tavallisella tuolilla selkä suorana, kasvoilla hymyksi tulkittava ilme. Vein hänet aina torstaiaamuisin pyörätuolissa. Hoitopaikka lähellä kotia. Hain iltapäivällä pois. Riisuin hänet ja panin vuoteeseen. Tuli aika, kun hän ei enää jaksanut päiväkotia. Elämä muuttui rajoitetummaksi. Tuuraaja päästi minut asioille. Tuli aika, kun tarvittiin hoitajaa kotona. Tuli aika, kun hän jätti minut ja jäin yksin. Siitä on kohta puoli vuotta.

Edes suihku ja roskien vienti ei minua piristänyt. Paistoin pari ahvenfilettä.  Ei maistunut. Katselin ulos ikkunasta ja olin kateellinen pariskunnille, jotka kävelivät yhdessä. Ei pitäisi vaipua sen enempää itsesääliin kuin synkkyyteenkään. Yksi ilonaihe on. Tällä viikolla häämöttää Ateneumin käynti. Ehkä siitä piristyn. Toisaalta, on minulla oikeus joskus olla surun murtama. Päästää itku valloilleen, itkeä murhetta pois. Antaa muistojen tulla. Sitten pyyhkiä kyyneleet pois. Joskus tuntuu kuin lämmin puolison käsi ojentuisi kohti ja kuivaisi kyyneleen. Hän sanoisi "kyllä se siitä, kulta".

Tuon edellisen kirjoitin viime yönä tämän vuorokauden puolella, kun jotain piti jonnekin kirjoittaa. Nyt on aamu, päivä valjennut ja katselen elämääni valoisammin silmäyksin. Arki alkanut. Minullakin. On suoriuduttava muutamasta tehtävästä.

HS kertoo aina välillä otsikoihin nousseesta vanhusten hoito-ongelmasta Suomessa. Geriatrian professori Jaakko Valvanne ärähti. Ihan syystä. Vanhuksia makuutetaan meillä liikaa.  Tämän olen itsekin todennut vuosien aikana, kun puoliso joutui laitoshoitoon lyhyeksi ajaksi. Oli kuitenkin paikkoja, joissa istutetaan päivähuoneessa ja on paikkoja, joissa hoitajilla on aikaa pitää hiukan seuraa. Sitten on niitä, joissa vanhukset viettävät aikaa vuoteessa vuorokaudet ympäriinsä. Hoitotoimenpiteet minimissä, eikä kukaan käy edes vilkaisemassa. Tanskassa on oivallettu toisenlaisen hoidon tärkeys, jatkaa HS. Tästä mallista olisi meille esimerkkiä ja sitä myöten voisimme muuttaa koko hoitokulttuurin. Huomasin myös, että joissakin hoitopaikoissa annetaan liian herkästi rauhoittavia lääkkeitä. Puolison kohdalla tästä kävin lääkäreiden kanssa keskusteluja ja jyrkästi kielsin niiden antamisen. Vuosien aikana näin kaikenlaista, hyvää hoitoa ja vähemmän hyvää. Minusta kehittyi  aikaa myöten melkoinen "asiantuntija". Nyt nämä kaikki ovat kohdallani historiaa ja toivon, kun tai jos itse joudun hoitoon, olisi minulla päänupissa vielä käyttömateriaalia niin paljon, että tiedän ja ymmärrän, mitä minulle tehdään ja miksi.

Nyt menen tiputtelemaan itselleni kahvikultaa. Hyvää viikkoa.