En osaa nauraa, saati hymyillä, en edes huumorille. Olen muuttunut. Nuorempana nauru oli herkässä, kaikki oli lystiä ja nauratti niin. Olin kerran kuuntelemassa esitelmää huumorista, eikä sekään ollut hauska, vaan kovin vakavaa. Joku teatteri-ihminen on minulle joskus sanonut, että tragedian tekeminen on aina helpompaa kuin komiikan. En naura edes Uutisvuodon sanailulle. Korkeintaan joskus hymyilen, jos sanailu on oikeasti ja älykkäästi hauskaa. Hyvä vitsi saattaa kolahtaa, jos se vaatii ymmärtämistä älyn kanssa, eikä sitä selitetä. Nauran (kuvaannollisesti) joskus itselleni, mutta se taas itkettää toisinaan. Tunnustan, että huvitun sellaisesta, josta ei kukaan muu. Onko melkein olematon huumorintajuni vinksahtanut tai kokonaan kuolemassa?
Tämä muuttuminen huumorintajuttomaksi pahoittaa niin mieleni ja lisäksi koskee sydämeen. Itken enemmän nykyisin kuin nauran. Oikeastaan saan kyyneleet silmiin melkein mistä vaan. Afrikan villieläinten sukupuutto, oravan poikasen putoaminen puusta, sekin, kun joku ihminen on oikein hyvä toiselle ihmiselle. Itkeskelen sohvan nurkassa katsellessani jopa huonoa elokuvaa (oikeastaan se sopii kohdilleen), liikutun oopperasta, paitsi en Musorgskin Boris Godunovista, baletti voi itkettää ja ihan varmasti Tauno Palon näkeminen vanhassa elokuvassa (ne kyyneleet ovat täynnä rakkautta). Sibeliuksen Finlandia myös itkettää. Se on niin voimakkaan isänmaallista musiikkia. Rinta nousee rottingille ja kastuu kyynelistä.
Pitää olla kotona enemmän, paljon enemmän, paperinenäliinoja kuin ennen. Jokaisen itkun jälkeen on niistettävä nenä. Nuorempana ei tarvinnut. Niistäminen vie pohjan itkemiseltä ja laimentaa sitä. Koen kuitenkin itkun aidoksi ja kun olen yksin, annan tulla. Sohvapöytä on täynnä rutistettuja paperinenäliinoja, jos itken olohuoneessa. Itken kyllä muuallakin. En yleensä kaupungilla, vaikka olisi aihettakin. Kova tuuli aiheuttaa vetisyyttä silmissä. Se ei ole itkua, vaan harmittavaa kyynelrauhasten toimintaa. Sitä inhoan. Pitää taas pyyhkiä.
Hymyilisin mieluummin kuin työntäisin kyyneleitä. Mika Waltarikin on sanonut "hymy on varmasti parempi kuin synkkä paatos". Inhoan paatosta. Synkkää paatosta vielä enemmän.
Varmaan puoliso kuolema on saanut sinut herkistymään monelle muullekkin asialle. Surutyö on jokaisella omanlainen. Minut surutyö vei eri hautausmaille. Hakeuduin istuskelemaan hautausmaiden penkeille ja olin tyytyväinen kun niin moni muukin oli kuollut kuin vain minun läheiseni.Tapa jäi itsekseen pois ja nyt jo nostaa hymyn huulilleni, mutta se oli hyvin lohduttavaa silloin.
VastaaPoistaSari. Kiitoksia. Itse en ole hautausmailla kävijä, mutta tiedän tavan ja jos sittä lohtua saa, niin hyvä on. Uskon minun nykyisen kyyneltulvani kuuluvan puolison menetykseen, eikä siitä noin vaan toivu. Ei kai koskaan.
VastaaPoista