Tänään tuntui olo niin mukavalta, että lähdin stadiin. On vielä muuttofirman rikkomista tavaroista saatava arviointeja. Se kuuluu asiakkaan tehdä. Tivataan kuitteja väkivallan kohteena olleesta omaisuudesta. Kuitteja! Tavaroista, jotka hankittu joskus 1940-luvulla lapsuudenkotiini. Kun minulla ei ole esittää kuitteja, pitää hankkia arviointeja. Tarkoittaa valaisinfirmoihin menoa (pudottivat ison kattokruunun lattialle), lasiliikkeeseen (rikkoivat lasilevyn tv-hyllystä) sekä vielä hinnat manseteista, jotka rikkoontuivat kahdesta muusta kruunusta miesten niitä sulloessa liian pieniin vaatelaatikoihin , myös sakarat vääntyivät. Olin pyytänyt kruunuja varten oikeat kuljetuslaatikot! Tähän hommaan meni tämä päivä.
Mutta minä pääsin kaupungille! Oi kuinka nautin. Stockmannille en mennyt, mutta pysäkillä odottaessani ratikkaa, katselin tuttua tavarataloa. Nautin ihmisistä kadulla, ratikoiden kolinasta, autojen äänistä, eikä haitannut yhtään, vaikka jouduin nelosta odottamaan kahdeksan minuuttia. Haikeana katselin nelosen perävaloja sen lähtiessä ajamaan pitkin Aleksia kohti Katajanokkaa. Ehkä juuri siinä vaunussa minäkin matkustanut monta kertaa. Minun neloseni tuli ja lähdin vastakkaiseen suuntaan kohti Töölöä. Sain arviointitodistuksen. Seuraavaksi lähetän sen vakuutuslaitokseen.
Saamani minulle kuulumaton posti haettiin. Vuokranantajan äiti. Ja tullessaan hän löysi pihalla lumikinoksessa makaavan miehen. Soitin hätäkeskukseen ja sieltä lähetettiin ambulanssi. Vieraani mentyä (ei viipynyt kauaa) lähdin tutkailemaan pihatapahtumia. Ambulanssi oli vielä paikalla. Koputin oveen ja kysyin, onko kaikki miehen kohdalla jo hyvin. On, sanoi ambulanssimies ja ymmärsin miehen ainakin olevan elossa ja hoidossa. Olin helpottunut ja hyvilläni. Join ison lasillisen Brunnebyn omenamehua ja kippistin elämälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti