JOULUKORTTITUNNELMISSA

Posti tipautti eilen luukusta tilaamani taiteilija Auli Muurinen-Kitulan  Helsinki-aiheiset joulukortit. Akvarelleista postikorteiksi tehdyt ja varsin ihastuttavat. Minua miellyttää suuresti talvinen, luminen Esplanadi sekä nykyinen kotikirkkoni Tuomiokirkko joulun aikaan. Olin taiteilijalle soittanut ja meillä oli mukava keskustelu. Olin/olen pahoillani, että olen aina kallistunut "vanhojen" mestareiden puoleen ja nykytaiteilijat jääneet syrjempään. Niinpä Auli Muurinen-Kitula on minulle aivan uusi nimi ja tuskin olisin hänestä mitään tiennytkään, ellen olisi nähnyt upeaa kuvakavalkadia hänen töistään Tuulian tarinoita-blogissa. Jotkut ystävistäni tulevat saamaan tänä vuonna lämminhenkiset ja oikeaa Joulun rauhaa viestivät kortit.

Nivelrikko äitynyt harmillisen hankalaksi. Laahustaessani eilen roskikselle, oli se tuskien taival ja jo luiskaa laskeutuessani tiesin matkan olevan vaikean. No, kun hitaasti, ylen hitaasti, etenin, niin lopulta pääsin roskiksen ovelle. Temppu sekin, että sain sen auki ja rollaattorin roskapusseineen sisäpuolelle. Sitten alkoi kamppailu, kun piti nostaa jätelaatikon raskas kansi. Monen yrityksen jälkeen se onnistui ja sain viskattua pussit laatikkoon. Tuli ilta ja ajattelin katsella Teemalta Roberto Rosselinin Roma,città aperta-elokuvan (1945), mutta ei onnistunut. Puoliso vaati huolenpitoa ja vuoteen siivousta. Roskikselle en enää mennyt, vaan nyssykät ovat parvekkeella odottamassa. Leffa jäi, mutta olen sen joskus muinoin nähnyt oikein elokuvateatterissa, vaikka sen ikäiselle nuorelle naiselle ei Anna Magnanin taiteellinen lahjakkuus tehnyt suurtakaan vaikutusta, kun hollilla oli rakkauselokuvien kuvankauniita sankarittaria komeitten miesnäyttelijöiden käsivarsilla ja leffan loppusuudelma aiheutti suuria väristyksiä ja tunnepurkauksia. Myöhemmin opin arvostamaan elokuvissa muutakin kuin kauneutta heppoisen juonen ohella.

Minulla on pieni kirja! Raamattu. Viisi milliä kanttiinsa.Siinä on ollut joskus tekstiä sisällä, jota oli katseltava suurennuslasilla. Teksti jonnekin hävinnyt, mutta piskuinen risti kannessa säilynyt. Muistan, kun isäni sitä näytti ja olin syvästi hämmästynyt kirjan koosta. Sitä näyteltiin vieraille, kunnes se unohtui jonkun laatikon kätköihin tultuaan nyt tämän siivousprojektin aikana jälleen vuosien kuluttua esille. Se on kultasepän liikkeen sormuslaatikossa, joka yleensä on kosioseremonioitten yhteydessä kosittavan edessä polvistuneen miehen kädessä.Mahtaisko olla vallan isäni? Maailman pienimpiin kirja kuuluu, se on vissi asia, mutta tuskin kuitenkaan pienin. Kaikkea sitä löytyy, kun siivotaan.