Tänään on kaikkien Ristojen nimipäivä.Minun ihkaensimmäisen poikaystäväni nimi oli Risto.Muistan kuin eilisen päivän isäni ilmeen Riston ensimmäistä kertaa meille soittaessa ja isä sattui puhelimeen vastaamaan.Hän kurtisti mustia kulmiaan,silmiin tuli kummallinen katse ja sitten minuun kääntyen "täällä on joku Risto, joka kysyy". "Seurustelu" kesti jonkin aikaa,mutta siitä alkoi poikaystävieni sarja ja elämä, johon kuului Suurta Rakkautta,kädestä pitelemisiä ja myös sydänsuruja.Isäni asetti tarkat kotiintuloajat ja lupaukset,että koulunkäynti ei näiden asioiden takia kärsi.Minä olin yhä isän tyttö,mutta olin jo muutakin ja valmistauduin vähitellen elämään,joka veisi minut pois vanhempieni kotoa aikanaan.Aloin hiljalleen kasvaa teinitytöstä kohti aikuisuutta.
Suomalaiset eivät enää ota yhtä avosylin vastaan maahanmuuttajia kuin aikaisemmin.Meistä vain 36% asiaa kannattaa.Asenteet ovat muuttuneet.Itse kuulun niihin,joka ei riemusta hihku muualta tulleen asuttamiseksi maahamme.Paitsi siinä tapauksessa,että maahanmuuttaja noudattaa lakejamme,elää maassa maan tavalla ja ennen kaikkea tekee työtä oman elantonsa ansaitsemiseksi.Aina pitäisi tutustua maahan ja sen kulttuuriin,mihin muuttaa,omaksua tavat ja jopa kirjoittamattomat säännöt ja kunnioittaa ympäristöään.Näin ei aina käy ja konflikteja syntyy.Eletään vieraassa maassa kuten muinoin omassa ymmärtämättä oloja ja olosuhteita, erilaisuutta.Maailma ei enää muutu.Ihmiset vaihtavat rajojen yli asuinpaikkaansa jatkossakin paremman elämän toivossa,jonka saaminen ei sitten aina onnistukaan.Meidän on mukana vain porskutettava,tyydyttävä ja hyväksyttäväkin.Ajattelemme sitten mitä vaan sisimmässämme.
Eilen tilasin uusia äänikirjoja näkövammaiskirjastosta netin kautta mm. teoksen Kiinassa löydetystä terrakotta-armeijasta.Noin 7000 äijäpatsasta vartioi keisarin hautaa ja sitten maanvijelijä iski kuokkansa soturin päähän joskus 1970-luvulla.Nykyisin komeus on näytillä hämmästeltävänä ja ihasteltavana.Kun en pääse paikalle,kuuntelen mitä hartaammin kirjaa.Toinen kirja käsittelee Amazonin sademetsää.Matkakirjat meitä,miestäni ja minua,ovat aina viehättäneet kuten historiakin.Nyt pääsemme taas villiin luontoon,maailman keuhkoiksi kutsutulle metsäalueelle rämpimään vaikeakulkuisillekin poluille kirjan myötä.Mutta itikat eivät ole kiusana,ei vesipedot vaani tai risut rasahtele jalan alla,eikä eläinten huudot korvia vihlo.No,mielikuvituksen myötä nämäkin asiat ovat ikään kuin hollilla. Loputkin tilaamistani teoksista ovat samaa lajia ja kolahtavat postiluukusta jo varmasti tällä viikolla.
Tämä viikko onkin meillä pitkästä aikaa vilkas.Huomenna vien miehen parturiin ja lykin siitä Stockmannille.Sirkka tulee minua tuuraamaan keskiviikkona ja seuraava päivä onkin minun virallinen vapaapäiväni kaikkine runsaine kolmine tunteineen.Voi pojat! Jos vaikka nauttisin yhden naisen lounaan ulkona.Iloitsisin ihmisten katselemisesta,näkyisin itsekin,ehkä sattumoisin törmäisin tuttavaan... Kaupungilla voi sattua mitä vaan tai sitten olla sattumattakin.
Romanialaiset kerjäläiset ovat taas vankasti Helsingin katukuvassa mukana.Heitä kykkii keskustassa tuttu pahvimuki edessään,jota joskus heilutellaan ohikulkijan huomion herättämiseksi.Laki ei salli ääneen lausuttua pyytämistä,muki saa puhua.Tämähän oli tiedossa,että se satsi,joka lähetettiin pois, sikiää uusiksi tänne tulijoiksi.Mitä pitemmälle kevättä kohti mennään,sitä enemmän heitä tulee.Enkä edlleenkään voi ymmärtää,miksi ei lakia voi muuttaa kertakaikkiaan kerjäämisen kieltämiseksi myös äänettömänä tapahtumana.
Tässä kohdin voinkin tämänkertaisen kirjallisen tuotteeni lopuksi kiittää blogini lukijoita,joitten käyntimäärää hämmästelen samalla turkasesti iloiten.Aina sitä toivoo,että joku sittenkin lukisi.Saan olla onnellinen kirjoittaja! Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti