Lueskelin taas HS:n sivuja netissä ja rupesin ajattelemaan.Uskokaa pois! Ajattelin tätä maailmaa,sen menoa ja sen ihmisiä.Lopulta ajatus pysähtyi yhden ihmisen kohdalla.Raumalainen nainen,joka on mennyt pakistanilaisen miehen kanssa naimisiin ja asuu nyt Pakistanissa.Appi sattuu olemaan ääri-islamilaisten tappolistalla,koska arvostelee ankarasti Taleban-liikettä.Heillä on kuolemanpelko jokapäiväisenä vieraana niin kotona kuin sen ulkopuolella.Minkälaista olisi elää näin?
Miten siihen tottuu rauhallisella Raumalla syntynyt suomalaisnainen? No,sanotaanhan,että rakkaus kestää kaiken ja se voittaa kaiken.Miltä tuntuu,kun pitää vilkuilla koko ajan ulkona liikkuessaan olkapäänsä yli,vaikka istuisikin autossa? Ikuinen pelko oman lapsen hengen puolesta.Pelko,tulevatko puoliso ja hänen isänsä turvallisesti kotiin.Kaikkeen tottuu,väitetään.Onko näin? Ehkä on, ehkä ei.Joku tottuu, toinen ei.Pakistanista pääsee pois,mutta suomalaisnainen tahtoo jäädä perheensä kanssa maahan,jonne on muuttanut ehkä tietäenkin tai aavistaen levottomuuksista,jotka voivat koitua kohtalokkaaksi.Tässäpä taas yksi tarina rohkeudesta ja rakkaudesta.
Eilisiltana sain puhelun eteläiseltä Pohjanmaalta.Kaimani soitti ja minä heti kyselemään pitkästä matkasta Etelä-Amerikassa,josta sain häneltä ja mieheltään kortinkin.Kaikki muuten hyvin,mutta Uruguayssa kaima ryöstettiin.Niin ovelasti,että vain pieni tuntemus,niin vyölaukku oli uumalta poissa.Täytyy kaikesta huolimatta ihailla tämmöistä ammattitaitoa.Eikä näiltä ihmisiltä säästy edes huolellinen ja alati vahtiva turisti.Kaimalta laukussa vietiin vain onneksi matkapuhelin,nenäliina ja hiukan rahaa.Muu arvokas oli tarkassa tallessa hotellissa.Eikä pidäkään kanniskella mukanaan suuria rahasummia,passia sun muuta.Virkavalta osoittautui asian vakavasti ottavaksi,papereita poliisiasemalla kirjoitettiin,pöytäkirja laadittiin ja Suomessa vakuutus korvasi.Muuten matka neljään Etelä-Amerikan maahan oli aivan loistava ja uutta jo suunnitellaan.
Tämmöinen tarina poikii usein kirjoittajalta omakohtaisen kokemuksen.Seuraavana se.Vuosia sitten Viron jo itsenäistyttyä olin erään ystäväni kanssa Tallinnassa.Oli syksy,turistikausi varsinaisesti ohi.Lähdimme kohti Toompean mäkeä.Vastaan tuli kolme miestä.Minulle tuli pahat ajatukset ja väistin parhaani mukaan.Yksi kavereista hyökkäsi salamannopeasti kimppuuni yrittäen nykäistä olkalaukkuni.No,minähän suutuin siinä silmänräpäyksessä niin kuin vain suomalainen suuttua voi,sisulla ja vihalla.Mies kaatoi minut tantereeseen.Me pyörimme kadun kiveyksellä,kamppailu oli valtava.Laukku oli ja pysyi minulla.Yritin potkaista miestä haaroihin siinä onnistumatta,mutta huusin kaikki suomenkieliset kirosanat,jotka keksin ja niitä oli paljon "et saatana minulta vie mitään". Eikä vienyt.Tämä oli tilanne,jossa en katsonut teitittelyä asialliseksi.Mies nousi ylös,sihahti jotain häviten kavereittensa luo.Jatkoivat matkaa ehkä etsimään helpompaa uhria.Tämä rosvoamisyritys oli karkeatekoinen,eikä ammattitaidosta häivääkään.Tarkoitus oli saada nopealla tempaisulla laukkuni.Oli ehkä onnistunut aiemmin.Ei arvannut se varas,että kohteena olikin tämmöinen ämmä,hah.
Mikä lisäksi suututti,oli se,että ystäväni ei tehnyt mitään.Katseli vain.Jos minä olisin ollut hänen tilallaan,olisin syöksynyt sekaan ja lyönyt veskalla rosvoa niin että tuntuu.Nousin ylös vähän pökerryksissä,mutta voitontunne rinnassa pyörien.Joku vanhempi nainen oli ilmeisesti seurannut myös tapahtumaa ja sanoi viroksi jotain,jota en ymmärtänyt.Hänen ilmeensä oli kuitenkin ystävällinen,että oli kai minun puolellani.Ravistin päältäni suurimmat katuliat ja lähdimme poispäin Toompealta.Minulla viipyi kasvoilla voitonriemuinen ilme pitkään.
Tämä on vuosikymmenten aikana ollut ainoa minuun kohdistunut varkausyritys,vaikka maailman turuilla olen minäkin liikkunut.En koskaan ulos lähtiessäni ota koko omaisuuttani mukaan,vaan käytän hotellin tallelokeroa.En liioin koristele itseäni kullan ja timanttien loisteeseen (mikä kyllä harmittaa) ja liikkuessani koetan parhaani mukaan sulautua muuhun väkeen näyttämättä turistilta.Reipas ilme silmissä,joka heijastaa,että tietää minne on menossa.Ei epävarmuutta ja kartan pitelyä näkösällä.No, taitava rosvo haistaa turistin kuitenkin.Minulla on ollut onni matkassa.
Juttelin eilisiltana puhelimessa erään toisenkin ystäväni kanssa.Me pohdimme vakavissamme sitä,että minkälaisiksi tulemme,kun olemme todella vanhoja.Meneekö muisti? Tulemmeko höppäniksi? Väitämmekö,että kotonamme käy alvariinsa varkaita? Tuijottaako meitä joku kotimme ikkunasta? Sillä ei ole merkitystä,vaikka asuisi kerrostalon ylimmässä kerroksessa.Hiippari pääsee sinnekin,onhan niitä hämähäkkimiehiä. Kieriskeltyämme tovin tämmöisessä kauhuskenaariossa,rauhoituimme.Ei meistä tule tämmöisiä.Me käytämme aivojamme kaikenlaiseen työskentelyyn,jonka kerrotaan pitävän dementian oireetkin poissa.Tietokoneella leikkiminen on niistä yksi,sanaristikot toinen,virkeän sosiaalisen elämän ylläpitäminen kuuluu myös joukkoon.Positiivinen mieli on tärkeää,itseensä sulkeutuminen pahasta.Kirjoittaminen ja lukeminen suoranaista terapiaa.Näillä lääkkeillä pysymme pirtsakkoina mummeleina elämäniloa pursuten.Olen aivan varma,että meillä kävisi hyvä flaksi palvelutalon päivätansseissa.
Päivä on taas hyvästi alullaan.Miehen äänikirja puhuu makuuhuoneessa ja minä valmistaudun rutiininomaisiin hoitotoimenpiteisiin sadakseni miehen valmiiksi tätäkin sunnuntaita varten.Niin sanottu oma aika on päättymäisillään,kuten aina näin aamupäivisin aamiaisen jälkeen.Seuraava vain itseni kanssa oleminen onkin illalla,kun mies on saatu yötä varten vuoteeseen suoritettuani siihen tarvittavat toimenpiteet.Näin tämä menee.Positiivisesti ajatellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti