Käy riikinkukko Junon luokse,
"Jumalatar!" se lausuu valittain,
"en syyttä nurise,en turhaan tänne juokse.
Se ääni,jonka sulta sain,
ei ketään miellytä,vaikk´ onkin mulla kaulaa.
Mut satakieli taas,niin hento varreltaan,
suloisin sävelin kun kevätyössä laulaa,
se mainittu on kautta maan."
Tuo kuohutti vain Junon mieltä;
"Vait,lintu pöyhkeä ja mustasukkainen!
Kadehtisitko satakieltä
sä´ jonka verhona on läike silkkien
ja kirkas sateenkaarikaulus;
sä´ joka mahtaillen kun pyrstös levität,
kuin kivet kalleimmat sen sulat säihkyvät!
Ja vaikkei tyydytä sua laulus,
niin tokko linnuiss´ yhtään ois,
ken miellyttää sun laillas vois?
Miks teille kaikille ois kaikki lahjat suotu?
Ei,erilaisiks on eläimetkin luotu.
On joku voimakas ja kooltaan suunnaton;
kuin kotka rohkea,niin haukka kevyt on;
voi ennustella korppi musta;
ja sodan tullessa tai vitsauksen muun
tuo varis ennalta jo siitä ilmoitusta.
Ja kaikki tyytyvät he ääneen annettuun.
Jos vielä valitat,saat rangaistuksen multa,
pois riisun sulkaverhon sulta."
(Jean de La Fontaine 1621-1695,Ranska.
Suomennos Yrjö Jylhä.Runo kirjasta Eläintarinoita 1955)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti