Uusi päivä ja uudet kujeet,kuten sitä sanotaan.Samaa loskakeliä näyttää ulkona olevan.Tämmöinen on jokakeväinen ilmiö,että päästään vuodenaikaa eteenpäin kesää kohti.Siitähän me kaikki pidämme.Kesästä.
Lukaisin eilen taas HS:n nettisivuja ja sain aiheen asiasta jutella.Joku toimittaja oli muuttanut uuteen kerrostaloasuntoon ja päätti pitää tupaantuliaiset.Oli pannut talonsa ilmoitustaululle kutsun koskien kaikkia asukkaita.Yksi naapuri tuli.Miksi ei kukaan muu tai vaikka kaikki?
No,Helsingin yliopiston kaupunkitutkija Pasi Mäenpää alkoi selvitellä syitä syviä ja loihe lausumaan seuraavaa: "Kaupunkikulttuuriin kuuluu naapurit jättää rauhaan,eikä vierustoverin kanssa puhella bussissa". Tämä on Mäenpään mukaan "vastavuoroista välttämiskäyttäytymistä tai negatiivista solidaarisuutta". Hän arveli myös,että jos kutsu olisi esitetty jossain pientaloalueella,olisi vierasjoukko ollut runsaampi.Niin ikään lapsiperheet keskenään ovat tekemisissä toistensa kanssa lasten kautta ja silloin olisi vierasjoukko ollut huomattavasti runsaslukuisempi.
Miksi ihmeessä me olemme sitten näin vieraantuneet toisistamme juuri kaupunkikulttuurissa? Ja miksi haluamme olla omissa oloissamme kerrostaloyhteisössä? Eihän silloin tällöinen kanssakäyminen tarkoita sitä,että ryhdytään bestiksiksi.Joskus olisi tervetullutta olla tekemisissä naapureitten kanssa ja keskustella talon yhteisistä asioista.Kuitenkin monikin nykyinen kerrostaloasukas on muuttanut kaupunkiin maaseudulta,jossa naapurit tunnettiin,käytiin kahvilla,juteltiin. Olen monesti tätä "negatiivista solidaarisuutta" miettinyt kuin myös itse kokenut naapurien välinpitämättömyyden juuri tupaantuliaiskutsua kohtaan.Tämä tapahtui Etu-Töölön kerrostalossa sinne muutettuamme.Kutsuimme koko ystäväjoukon ja olisimme mielellämme nähneet vieraanamme myös naapurimme.Yksikään heistä ei kutsua noudattanut.
Myös tässä talossa,jossa nyt asun mieheni kanssa,oli naapureihin tutustuminen nihkeää.Ällistys heidän kasvoillaan oli näkemisen arvoinen esittäessäni kutsun saapua meille kahville.Ja kaksi kutsutuista todellakin kieltäytyi sanoen suoraan,että eivät tahdo olla naapureitten kanssa sen lähemmin tekemisissä kuin "hyvät päivät" ulkona vastaan tullessa.Kunnioitin heidän periaatettaan.Muut kutsutut tulivat ja meillä oli loppujen lopuksi hauskaa.
Minun lapsuudessani ja nuoruudessani asiat olivat vielä toisin.Oltiin kanssakäymisissä naapureitten kanssa,lainattiin sokeria,tultiin yllättäen rupattelemaan.Elämä oli lämminhenkisempää,empaattisempaa,välittävämpää toisista.Muuttiko tv:n tuleminen asenteitamme? Jäimmekö omiin nurkkiin tv:n ääreen? Emme enää kaivanneet fyysistä kanssakäymistä kenenkään kanssa.Sittemmin on tullut harrastukset ja uraputki,perhekeskeisyys,kaiken kattava kiireisyys.Meistä tuli tavallaan kaiken keskellä erakkoja.Kavahdamme läheisyyttä vieraampien ihmisten kanssa.Mitä kummaa me pelkäämme? Jo se taannoinen ratikkamatkani kotiin,josta kerroinkin,kieli ihmisten suhtautumisesta tabuun,miten yleisessä kulkuneuvossa ollaan.Äänettömänä itseensä sulkeutuen.Vain pienet lapset ja nuoriso poikkeaa tästä kummallisesta kirjoittamattomasta säännöstä.Mutta hekin aikuistuttuaan joutuvat tapojen ankaraan ruotuun.
Mitä tähän toimittajan tupaantuliaiskutsuun vielä tulee,niin joku keskustelija HS:n palstalla moitti kutsun asettamista talon ilmoitustaululle.Kutsu olisi pitänyt esittää henkilökohtaisesti.Minusta ei,sillä tupaantuliaiset ovat yleensä iso tapahtuma ja kutsun voi mainiosti esittää yleisesti ilmoitustaululla talon asukkaille.Koko tämän kutsun esittäminen oli toimittajan taholta kokeilu,miten naapurit siihen suhtautuvat.Kokeilun tulos oli se,mikä oli ehkä tiedossakin.Kysymyksessähän olivat suomalaiset naapurit. Joku keskustelupalstalla osallistuja jo kiteyttikin kutsuun suhtautumisen sanomalla,että "ei olisi uskaltanut HS:n toimittajan kutsua noudattaa". Ajatteliko joutuvansa julkisuuden valokeilaan?
Pitäisi tapahtua joku iso katastrofi,koska se aivan varmasti laukaisisi tarpeen olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä.Kaipaisimme läheisyyttä ja empaattisuutta koettelemusten keskellä.Antaisimme ja ottaisimme vastaan apua.Emme tahtoisikaan enää olla erakkoja.Sota kasvatti ihmiskuntaa aikoinaan ja sen jälkeinen aika.Turvauduttiin toisiin,lähestyttiin arkailematta,tunnettiin yhteenkuuluvuutta,oltiin veljiä ja sisaria keskenään.Sitten myöhemmin hyvinvointi ja asioiden palautuminen raiteilleen vieraannutti.Ei enää tarvita toista ihmistä siinä määrin.Mihin me vielä päädymmekään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti