YLIPAINOA

 Aika ajoin, siis silloin tällöin, putkahtaa esille aihe: ihmisten ylipaino eli liikalihavuus. Ja nyt koronan aikana tämä tulee lisääntymään, koska kotiruoka on jälleen kunniassaan. En aio puuttua lihavuusaiheeseen sen enempää, siitä pitää lääkärini huolen, mutta olen aina ihmetellyt sitä, miksi mies saa olla ylipainoinen, mutta naista samassa tilanteessa katsotaan pitkään ja pidetään melkein epäesteettisenä näkynä. Myös Kari Hotakainen kirjassaan Tarina puoltaa miesten pyylevyyttä Caj-nimisen miehen suulla näin: "Toki minullakin oli muutama ylimääräinen kilo, mutta miehen vartaloon sellaiset pikkulihat häviävät, eivätkä haittaa yleisvaikutelmaa." Naisen yleisvaikutelma siis kärsii, jos hänessä on pikkulihoja liikaa. Ja ennen kaikkea jos hyvin väärissä paikoissa. Maailman meno on sellainen, että mies monessakin asiassa saa, mutta nainen ei. 

Minulla oli kerran miespuolinen ystävä, joka sanoi suoraan, että mies saa leskeksi jäätyään alkaa seurustella, mutta naiselle se ei sovi. Hän kuului muuten  siihen kategoriaan miehiä, joka ajattelee "naisten työt ja miesten työt". Koti,lapset ja keittiö kuuluvat naisten töihin. Auto, pubissa kavereitten kanssa istuminen ja naulojen hakkaaminen on määrätty miehille tehtäviksi.

Lotossa oli vain kaksi oikeaa numeroa minulla. En ymmärrä. Luulisi nyt joskus seitsemänkin onnistuvan. Mutta kun ei.  Asun siis edelleen täällä, missä en halua sitä tehdä. Fortuna nyt kertakaikkiaan suhtautuu minuun välinpitämättömästi, vaikka melkein viikottain rukouksin käännyn hänen puoleensa. 

Ystävä kysyi, missä asennossa luen? Yleensä vuoteessa pitkälläni selällä tai kyljellä. Hän lukee tuolissa istuen. Sitten vaihdoimme puheenaihetta eutanasiaan. Minusta se ei ollut mukava puheenaihe ja kun tiedän hänen olevan kiinnostunut muodista, käänsin  jutut siihen. Siitä puhuimme seuraavat 30 minuuttia. Sekään ei ollut minusta kovin kiinnostava puheenaihe, mutta uhrauduin siinä pelossa, että alkaisimme ehkä puhua koronakuolemista tai säästä.

Tuomaanmarkkinoita ei järjestetä tänä vuonna. Korona. Piparkakut ostettava jostain muualta. Ehkä jo tänään lähden niitä metsästämään kauppakeskuksessa. Oletan sen palveluiden olevan edelleen toiminnassa. Ainakin kauppaliikkeet mainostavat Black Fridayn jälkimainingeissa yhä halpaa ja hyvää.

Sataa lunta.

BLACK FRIDAY JENKKIEN TAPAAN

 Tänään odotetaan  ostoryntäystä kauppoihin. On Black Friday, jolloin pannaan joulusesonki alkamaan. Amerikkalainen tapa.Valtiovalta kehotti ottamaan huilipaikat kauppakeskuksista pois, ettei olla liian liki toista. Miten sitä nyt lepää ja laskee rahojaan tämmösenä kiivaana ostopäivänä? No, minä en liiku mihinkään. Ajattelin seikkailla roskikselle, mutta kyllä ne appelsiininkuoret voivat vielä odottaa. Jos purkaisin energiaani vaikka imuroimiseen. Tai lukemiseen. Tai kattoon sylkemiseen. Jälkimmäistä en ole koskaan kokeillut, vaikka siitä paljon puhutaan vapaa-ajan vietteenä. En yltäisi. Olen kyllä erittäin etevä kirsikankivien syljeksijä. Syljin paljon pitemmälle kuin puoliso. Mutta viheltää en osaa. Vähän harmittaa, kun monet  ihmiset panee pari sormea suuhun ja sitten tulee, ei se, vaan komea ja kimeä vihellys. En osaa sitä tavallisempaakaan viheltämistä. Joskus olen yrittänyt oikein kovasti. On semmoisia kyliäkin, joissa asiat selvitetään viheltämällä pitkienkin matkojen päähän. En kyllä ole semmoisessa ikinä ollut, mutta television matkaohjelmissa tulee kaikenlaista. Niin kuin Michael Portillokin, joka tykkää junista ja matkailee niissä pitkin ja poikin. Hänellä vaan on hirmuisen vanha "Appleton´s general guide to the US" vuodelta 1879 mukana. Ihan ihmettelen, miten löytää sen ohjaamana sinne, minne on kulloinkin menossa.

Nukuin miten kuten eli tavallisen huonosti. Nyt on jo lattelasi edessäni pöydällä. Ulkona sysipimeää, joissakin ikkunoissa valo. Duunipäivä. Vielä kun jaksaa ensi kuunkin pimeät, niin alkaa valjeta ja sitä sitten samaa kyytiä monta kuukautta. Suomi on sellaisessa sijainnissa kartalla. Moni muu asia ei kylläkään ole kuten sijainti määräisi.  Muutaman päivän päästä joulukuu ja monta astetta plussaa ja Celsiusta. Joskus on kahlattu lumessa tähän aikaan, iloittu kuuluvasti valkeasta joulusta ja laulettu sitä lauluakin, jonka nimi on White Christmas.

Vielä en ole ostanut ensi vuoden kalenteria. Yleensä olen jo tähän aikaan. Miten päässytkin noin lipsumaan? Se pitää olla sellainen, johon mahtuu päivän kohdalle merkintöjä: kampaaja, lääkäri,  hammaslääkäri, vesi pois, soita sinne ja sinne, varaa liput, osta maailmanympärimatka, ystävien syntymäpäivät ja nimipäivät. 

Nyt sijaan vuoteeni ja käyn. Minne? Sisällä nyt ei voi käydä kovin pitkälle. Eräs ystäväni on keksinyt kotonaan liikkumistavan, joka on hyvä lihaksille. Astioita korjatessaan esimerkiksi ruokapöydältä, vie yhden tavaran kerrallaan. Ensin haarukka ja seuraavalla kerralla veitsi, sitten lasi, lautanen, lusikka, yksitellen kaikki. Minä puolestani lastaan kaiken kerralla. Tosin usein tarjottimella. Steppailen mieluummin ulkona.

VALTIONEUVOSTO ON SANONUT

 Tässä taas istun naputtelemassa ja vielä vahvasti yövaatteissa. Huonosti nukuttu jälleen kerran, tuskin ollenkaan. Valtioneuvosto antoi ohjeita elämiseen pandemian aikana. Vetosi meihin ja toivon, että myös maskin käyttö menee perille niillekin, jotka eivät sitä käytä kaupoissa tai se keikkuu kaulassa. Ulkomaalaistaustaiset näyttävät usein ottavan asian niin, ettei ohjeet jostain syystä koske heitä. Liekö sitä Kohtaloon uskomista ja tyytymistä siihen mitä on tullakseen? Olen alkanut mulkoilla maskittomia.

Finlandia-palkinnot jaettiin leppoisasti nojatuolissa istuen. Lasten-, tieto ja kaunokirjallisuudesta annettiin. Ei yleisöä, juhlallisia kiitospuheita, ei taputuksia. Mutta jotenkin söpöä ja kodikasta. Onnea voittajille!

Laitoin päivänä muuanna itselleni iranilaista ruokaa. Jonkinlainen pataruoka, jossa hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta epäesteettisessä sekamelskassa lilluivat perunat, tomaatit, sipulit, paprikat ja broilerinpalat, kurkuma ja muut mausteet. Tykkään enemmän kuitenkin niistä ruuista, joihin saa mättää sumakkia. Tätä iranilaista on moneksi päiväksi. Voisiko sen tuunata sosekeitoksi tehosekoittamalla? Olisi nätimpää lautasella.

Minulla on käärmesormus, ollut kauan. Kehaisin A:lle sen olemassaolosta ja kuinka ollakaan: hänelläkin on käärmesormus. Kumpikin pidämme sitä pikkusormessa. Hassu sattumus. Muuta yhtäläisyyttä tuskin on, paitsi se,että meillä oli sama... olkoon. En kerrokaan. Myös A kärsii koronarajoitteista ja on alkanut lukea enemmän. Nyt menossa Ferdinand von Schirach´in kirja God. Siinä perusterve kaveri tahtoo kuolla, mutta terveen kuolemishalu ei oikein voi toteutua, kun lääkäreillä on etiikkansa ja moraalinsa. Kirjasta tehty kuulemma elokuvakin. Minä jatkan Hotakaisen ja Kyrön kirjojen kimpussa ja aina välillä siirryn Hemingwayn Kirjavaan satamaan. Raivasin väkisin tilaa kirjahyllyyn panemalla joitakin kylmästi lappeelleen. Vaihdoin sanakirjojen paikkaa ja olin ylpeä aikaan saannoksestani.

Nyt alan viettää tätä torstaipäivää, johon voi kuulua yhtä ja toista.

PIPARKAKKUJA

 Nyt aletaan olla koronaan jo niin kyllästyneitä ja väsyneitä, että se ilmenee pahantuulisuutena ja pinnan kiristymisellä pienissäkin asioissa. Jo kolme ystävääni valittaneet kurjuuttaan. Vaikka kenelläkään ei ole tartuntaa. On rajoitteita, maskipakkoa, yhdessäolot supistettuja, kulttuuririennot minimissä jne. Ihminen haluaa vapautta. Kolmatta aaltoa povataan tulevaksi ensi vuoden alussa. Suuria lukuja tartunnoissa, kuolemantapauksia. "Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra", sanoi Paavokin vaimolleen Saarijärvellä, niin eiköhän tämä tästä. Ainakin ajan kanssa.

Itiksen kauppakeskukseen ilmestynyt  Patisserie  Pullabiili, josta myydään mukaan herkkuja. Yritys on  Teemu Auran. Ostin piparkakkuja kokeeksi 10 kpl ja sain yhden ylimääräisen. Kiitin ystävällistä neitiä. Ovat kauppakeskuksessa aina uudenvuoden aattoon asti. Piparkakut olivat hyviä, maistoin jo kaksi. Silti odotan kovasti Tuomaan markkinoita. Oletan, että markkinat voi pitää. Laaja Senaatintori kuitenkin suo ulkoilman turvan. Tarkistan tilanteen, ennen kuin lähden. Helsingin Kaupunginorkesteri ilmoitti konserttien peruuntumisesta. Samoin Stadin Slangin monet tilaisuudet siirretty hamaan tulevaisuuteen. Kulttuuriväki jo purnasi: miksi sitten kauppakeskukset ovat auki?  Siksi, vastattiin, tilaa laajemmalti, väljää.

Ystäväni A kaukana Espanjanmaassa ihmettelee, miten on mahdollista, että lunta tulee, on ja sitten sitä taas ei ole. Hän on kyllä lunta joskus jossain nähnyt, mutta se on ollut pysyvää. Ja sateleehan sitä joskus nimeksi eteläisessä Euroopassakin. Joka tapauksessa Helsingissä ei nyt lunta ole, mutta Oulussa päin on. Puhuin E:n kanssa puhelimessa eräänä päivänä. Oli muuten juuri leiponut piparkakkuja. Hän on minua 600 km pohjoisempana. Helsinkiläisistä moni pitää sitä jo Lappina, jota se ei ole. Tosin aika lähellä, ja siitä vielä toinen mokoma 600 km, niin ollaan todella pohjoisessa osassa maatamme. Olen käynyt muutaman kerran noissa maisemissa ja olin hetken Lappi-fani ja luin ahkerasti Paulaharjua, tahdoin Lappiin asumaan, katselemaan porotokkia ja vaaroja. Sitten se into lopahti. Nyt ei mikään maailman mahti saisi minua pois Stadista.

Tästä tulikin mieleen Tsilari-lehti, joka pari päivää sitten tipahti postiluukusta. Siinä on pitkä Pertti Salolaisen kirjoitus, kuinka Töölönlahden rannat pitäisi pelastaa liialliselta rakentamiselta. Säilyttää se sellaisenaan kuin se nyt on ja ollut on. Vedenlaatu ei ole paras mahdollinen ja Salolainen syyttää jopa vanhaa Sokeritehdasta veden saastuttamisesta. Viemäreitä aikoinaan tyhjennetty lahteen ja ties mitä, jonka ei ajateltu edes olevan luvatonta. Finlandiataloa aletaan lähivuosina laajentaa ja Salolainen pelkää laajentumisen leviävän puiston suuntaan. Olen samaa mieltä Salolaisen kanssa, että koko Töölönlahti puistoineen ja vanhoine huviloineen on säilytettävä osana tämän kaupungin historiaa. 

GLÖDGAT VIN

Glögiä olen lipittänyt. Satoi ja tuuli vimmatusti, että kuvittelin palelevani ja glögihän lämmittää. Oli rusinat ja mantelitkin. Sitä glögiä mitä sain kyläpaikassani ei täkäläisessä Alkossa ollut. Altis myyjä suositteli tätä. Loppujen lopuksi aivan sama mitä se on. Alunperin glögi ollut miesten juoma. Totta kai. Ruotsista meille rantautunut nimellä glödgat vin, josta glögi suomeksi muotoutunut.

Tein oikein eilen ruokaakin. Kananpoikaa, sanoi Herkun myyjä. Mikä ero on kananpojalla ja broilerilla ruuanlaitossa? Tiedän, miltä kananpoika näyttää. Niitä on pääsiäisenä ja ovat silloin tipuja. Broileri on taas se pakkosyötikäs. Ehkä kananpoika saa kasvaa omaan tahtiinsa syömäkelvolliseksi. Siltä puuttuukin broilerin pulleus. Tein ruuan vokissa, että sinne mahtuivat lisukkeet,sumakit, kookosmaidot, sambal olekit sun muut. Sitä sekamelskaa ei yksikään aasialainen emäntä olisi kyllä hyväksynyt. Eipä ollut tarkastamassa.

Luen taas Hotakaisen Tarinaa. Maaseudustahan on tehty Virkistysalue. Siellä vaelletaan, hiihdetään, ollaan piknikillä, kiipeillään isoille kiville, ihastellaan luontoa ja mietitään, minkälaista siellä olisi ihan asua. Nythän kaikki ovat Kaupungin asukkaita. Tykkään Hotakaisen joutuisasta ja hauskasta sanailusta ja ihailen hänen sanavarastonsa laajuutta. Lukemalla ja kirjoittamalla paljon se karttuu. Olisi minunkin pitänyt aloittaa ennen sulkakynäaikaa. Luinhan minä jo ihan kun olin sen taidon oppinut. Kotona olivat seinät aina täynnä kirjoja. Meillä luettiin. Enää ei minulla ole, mutta jäi niitä kuitenkin muuttojen yhteydessä. Nyt pitäisi jostain taikoa lisää tilaa kirjoille. On vaikeuksia saada mihinkään hyllyyn enää yhtäkään kirjaa.

Parvekkeen joulupuun sähköjohto joutuu kulkemaan partsin oven alitse, koska parvekkeelle ei ole asennettu pistorasiaa. Olin pannut huolimattomasti oven kiinni ja eilinen tuuli kuului komeana ujelluksena olohuoneeseen. Ensin en äänen alkuperää keksinyt ja pidin asiaa viehättävänä. Sitten alkoi veto tuntua jaloissa ja älysin syyn. Asia korjaantui siirrettyäni johdon toiseen kohtaan oven alla. Enää ei tuullut äänen kanssa tai ilman sisäpuolella. Olen aina tykännyt varsinkin tuulen äänestä, kaikenlaisista äänistä luonnossa. Mökillä olin joskus suorastaan hurmoksessa niistä, kun oikein syksypuolella luonto pani parastaan isännän äänellä. Siihen ei kyllästynyt. Kun huushollissa oli auto, ajoimme usein Helsingissä Kaivarin rantaan katselemaan ja kuuntelemaan pauhaavan meren ääniä. Toisinaan olivat Suomenlahdenkin aallot komeaa katseltavaa. Nyt kuuntelen sadepisaroiden ropinaa parvekkeen laseihin. Ja tuulen voimakkuudesta johtuen lasien helinää. Eilen illalla helisi.

UUSI BEAUJOLAIS

 Säntäsin eilen kovalla kiireellä Alkoon ostamaan Beaujolais Nouveau-viiniä. Onkohan vielä? Myyjä sanoi:"Ei sitä täälläpäin osteta loppuun."  Täälläpäin!!!! Joku toinenkin ajattelee lisäkseni näin. Tänään on lottoarvonta! Pääsenkö muuttamaan? No, ostin joka tapauksessa, vaikka "täälläpäin" pakosta asunkin molemmat  Beaujolaisit, joista La Reine Pedauque on Albert Bichotin viiniä laadukkaampaa. Tuskin on Gamay-rypäleet saatu korjattua, kun on pantu jo pulloon. Tämä on se maailman laajuinen jokavuotinen marraskuun kolmannen torstain leikki. Juotava kuuden kuukauden kuluessa. Hyvä jäähdyttää muista punaviineistä poiketen. Aion nauttia viinistä Roquefort-juuston ja keksien kanssa tänään. 

K hihkui puhelimessa, kuinka on ihanan valoisaa kun nyt on lunta. Minä en ole milloinkaan saanut näitä tuntemuksia lumen kanssa paitsi kelkkaiässä lapsena. Piti ottaa talvisaappaat nyt esille. Tultuani kaupasta tunnustelin vielä lumessa kulkemista viedessäni roskat. Hissin huolto päättynyt, pääsin alas ja ylös vaivattomasti. Tosin olin ajatellut hissinhuoltohenkilökunnalle, joka usein on miesvoittoista, räpytellä silmiäni, jos olisivat jeesanneet minua rappusissa. Ei tarvinnut kaivaa sitä vaihdetta päälle.

Viesti A:lta ja sanoo lukevansa J.A. Wylien kirjaa paaviudesta. Googletin. Wylie ei olekaan mikään nykykirjailija, vaan tutkinut Vatikaanin elämää jo 1800-luvulla. Olisikohan antikvariaatissa? Double face of the papacy.Tänään minulla reipasta ruuanlaittoa. Olen ostanut tarpeet. Muuten menisi taas pelkästään lukemiseksi. Aloitin kesken kaiken Hemingwayn kirjaa Kirjava satama, jonka olin vastikään ostanut. Keskeneräisinä edelleen Kari Hotakaisen ja Hemingwayn (Kuolema iltapäivällä) teokset. Ei minkäänlaista johdonmukaisuutta! Lopulta en tiedä,onko Hemingwayn veneen kippari härkätaisteluareenalla vai autioittamassa maaseutua Suomessa?

Jaahas, itäinen Helsinki on oikein koronan pesäpaikka. Muualta muuttaneita, isoja perheitä, ahtautta kodeissa, eivät käytä maskia (paitsi joskus burkaa), ei turvavälejä jne. Uskaltaako enää ostoksille mennäkään? HS puhuu Itiksestä myös ja siellähän minä asioin. Voi, voi sentään. Ja jonkun tutkimuksen mukaan maski ei edes auta itseä eikä muita. Taitaa vain maskiteollisuus hyötyä. Laittaisinko itseni karanteeniin?

JOULUA ODOTELLESSA

 Enää en ole Afrikassa. Kirja "Naarasleijona" , sen juoni, päättyi kuten tiesinkin. Tunsin samoin haikeutta kuin lukiessani "Eurooppalaisena Afrikassa" loppupuolta. Kaikki on nykyisin Keniassa erilailla kuin Karen Blixenin aikana. Nairobin muutama tuhat asukasta on paisunut monimiljoonaiseksi. Kirjan henkilöt kuolleet. Heistä on moni kirjoittanut, totta vai tarua. "Minun Afrikkaani" ei enää ole. Eikä Kyrön Mielensäpahoittajaa, koska senkin jo luin. Olen jälleen Hotakaisen, Hemingwayn ja Guareschin kirjojen kimpussa . Jääneet kesken. Eivätkä vaadi ruumiillista voimaa vuoteessa lukemiseen kuten Karen Blixen lähes 700 sivunsa kanssa.

A meilasi lukeneensa Günter Grassin "Peltirummun". Saksankielisenä tietysti. Olin kertonut yrittäväni jälleen kerran sen lukemista (suomenkielisenä). Enkä ole sitä tähänkään mennessä saanut aikaan. Se ei ole päällimmäisenä yöpöydällä olevassa kirjapinossa. Kesken jääneet tai jätetyt vaikuttavat aina niin kulahtaneilta. Pidän enemmän lukemattomasta, neitseellisestä kirjasta, joka panee ikään kuin vastaan avaamista. Siinä on vielä kirjapainon vieno tuoksu. Siitä ei tiedä juuri mitään, paitsi takakannen kertoman, arvostelut lehdissä tai ei niitäkään. Avattua kirjan silmät etsiytyvät sen ensimmäisen luvun ensimmäiseen lauseeseen. Pidänkö siitä? Herättääkö se uteliaisuuteni? Haluanko lukea lisää? Petynkö ja panen kirjan yöpöydälle pinon alimmaiseksi? 

Stockmann lähetti paksun muistutuksen joulun tulosta. Naisille, miehille, lapsille ja kotiin. Siinä on 406 "mainiota lahjaideaa", joista yksi on kalanperkuujätteestä tehty pikkulaukku 490 euroa. Tuohon hintaan sen ei ainakaan sovi tuoksahdella enää kalalle. Kun ei minulla vuosiin ole ollut joulupaniikkia, niin joulu tuntuu mukavalta jopa odottaa. Oli sellainen aikaisemmin. Vielä tähän aikaan marraskuussa ollaan kutakuinkin seesteisiä ja yritetään leikkiä välinpitämätöntä. Pian se muuttuu. Tulemme vihaisiksi ja väsyneiksi, onnistuvatko lahjavalinnat, sillekin pitää ostaa jotain, laitetaanko peruna- vai bataattilaatikkoa. Entäs joulusiivot kotona? Laatikot, kaapit, kylpyhuone, sängyn alusta, liesituuletin? Onneksi tämä on vain kerran vuodessa. Muista pakollisista juhlista selviää huomattavasti vähemmällä. Olen läpikäynyt kaiken tämän. Tiedän mistä puhun. Joulu ja joulun aika on täydellistä rauhaa nykyisin. Melkein tulee mieleen miksi sitä vietetään.

OLEN NÄEMMÄ SOKERISTA

 Piti lähtemäni kauppaan. Se Beaujolais Nouveau!!! Tänään on Se Päivä. Ensin nukuin valvotun  yön jälkeen huonosti  hyvin pitkään. Sitten katsoin ikkunasta ulos. Onko Beaujolais sen arvoinen että lähtisin rämpimään tuohon säähän, mikä ikkunastani näkyy? Tuuli vimmainen, ikkunalasi märkä sateesta, harmaata...  En lähtenyt yhtään mihinkään. Jos viiniä ei ole huomenna kaupassa, ostan jotain muuta. Sitä paitsi onhan ensi vuonnakin marraskuussa kolmas torstai!

H oli vastassa minua eilen bussipysäkillä. Olin koko matkan silmä kovana seurannut kirjoittamiani ohjeita ja seurasin bussin etenemistä. Kerran aikaisemmin olen tehnyt saman matkan, mutta H sanoi siitä olevan toista vuotta. Hyvin se meni ja pääsin oikealle pysäkille ilman kommelluksia. Nyt tiedän pysäkin nimenkin seuraavaa kertaa varten.

Heti tarjoiltiin kuumaa glögiä, joka olikin ensimmäiseni tänä vuonna. Lusikoin tyytyväisenä mantelit ja rusinat, maistui. Juteltiin. Oli kahvin vuoro. Pöydässä herkkua monenlaista. Unohdin dieettini ja maistelin kaikkia. Taas juteltiin. H soitti Turkkiin ja minäkin juttelin M:n kanssa ja olin tietysti näkösällä hänelle. Olen kerran vuosia sitten puhunut hänen kanssaan puhelimessa ilman kuvaa. Kaveri kuulosti silloin ja nyt myös näytti todella mukavalta. Ilman koronaa olisi H parastaikaa miehensä luona. Ilta hyvin jo alullaan, kun minut saatettiin bussipysäkille. Enää en tarvinnut ohjeita ajomatkaa varten.

Tänään siis luetaan ja syödään, mitä jääkaapista löytyy. Tarkoituksena oli nimittäin ostaa myös ruokatarvikkeita. Nyt niukka syöminen tasoittaa eilistä mässäämistä. Pääsen Kyrön kirjan ehkä loppuun ja palaan kiireen vilkkaa Afrikkaan. Käperryn torkkupeiton alle lukemaan. Konepesen käyttämiäni maskeja kuudessakymmenessä asteessa, kuuntelen tuulen ujellusta ja katselen korkeiden koivujen nöyrää kumartelua.

Näin tänään. Entäpä huomenna?

PIENI TOMMELISE LUMPEENLEHDELLÄ

 Kortti Italiasta. Kuvassa  Andersenin sadusta Thumbelina eli Peukalolo-Liisa tai Tommelise, jonka Andersen julkaisi vuonna 1835.  Kortti selityksen mukaan ostettu Odensen H.C.Andersenin museosta vuosia sitten. Tommelisen kuvan kortissa piirtänyt tanskalainen kuvataiteilija Vilhelm Pedersen, 1820-1859. Kaikki hyvin ystävälläni. Olen huojentunut. Hän on ollutkin jo koronan alkuajasta lähtien puolisonsa kanssa omaehtoisessa karanteenissa kotonaan. Italiassa kun covid-19 jyllää Suomea ankarammin.

Olen edennyt mukavasti Kyrön kirjassa ja päästyäni sen loppuun, palaan takaisin Blixeniin ja sen jälkeen Hotakaiseen. Vielä ostettava Miika Nousiaisen Pintaremontti. Onhan niitä muitakin, joita palavasti halajan.

Kaivoin kaapin perältä joulupuun. Kokeilin, syttyvätkö valot. Kyllä vaan. Laitan komistuksen partsille jonain päivänä. Sitten alkaakin myös ikkunoihin armoton valojen ripustaminen. Onneksi niitä on tullut hankittua. On valinnan varaa, koska ikkunoita oli enemmän aiemmissa asunnoissa. Kivaa niitä on sytytellä. Juu, ja ovikranssi vielä. Niistäkin pohdittava, mikä tänä vuonna? No, ulko-ovia ei monia ollut muissa asunnoissa, yhdessä kerran kaksi. Kransseja tullut silti hankittua. Tuomaanmarkkinat alkavat joulukuun viidentenä Senaatintorilla. Sinne!!! Piparkakkuja! Tein muuten myskikurpitsasta chipsejä yhden pellillisen ja söin kaikki. Ei kaloreita paljon, ei sokeria, ei suolaa.Ihan sinällään. Toista tuntia valmistuivat 125 asteisessa uunissa. Tästä kaikesta tulikin mieleeni, että ystävänaiset hääräävät jo joulusiivouksen kimpussa. Joulusiivous!!! Ei kuulu minun repertuaariini. Tavallista imuroimista ja muuta pientä. Ei tulisi kuuloonkaan mikään ihmeellinen suursiivous, joka pitää sisällään hillitöntä urakointia kodin kiillotuksen takia. Voisin kyllä tarkistaa yöpöytien takana olevat tilat. Näyttivät pölyisiltä, kun ojentauduin etsimään lattialle pudonnutta korvakorua. 

Yöpöydät pienenä kuriositeettina mainittuna: isäni osti ne vanhan Kämpin huutokaupasta aikoinaan. Että historiaa ihan. Siitä Kämpistä on tallella enää Pohjoisespan puoleinen julkisivu. Talo purettiin muilta osin 1967 samassa tyhmyydessä kuin moni muukin Helsingin arvorakennus. Alkuperäinen Theodor Höijerin suunnittelema Kämp valmistui vuonna 1887. Uusi vanhan julkisivun kanssa 1969 arkkitehteinä Antero Pernaja ja Nils-Henrik Sandell.

Nyt aamutoimiin. Kahvi jo juotu. Julkisivu ihmisten ilmoille sopivaksi, maskin valinta ja liikkeelle. Minut on kutsuttu tänään kyläilemään!

MIELENSÄPAHOITTAJASTA EI MIELI PAHOITU

 Katselen joskus ohjelmaa "Pitääkö olla huolissaan?"  Juontamisen työn tekee Jenni Pääskysaari ja hauskan tuottajina kirjailijat Miika Nousiainen, Tuomas Kyrö ja Kari Hotakainen. Vierailijana oleva henkilö on vaihtuva. Tämä oli aloitus asialleni, joka koskee kirjailija Tuomas Kyröä.

Minulla oli Suomalaisen Kirjakaupan kortti täynnä leimoja ja kun pääsee sille asteelle, kuuluu asiaan saada ilmaiseksi pokkari. Tein nopeasti valinnan: Tuomas Kyrön "Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä". Jätin heti paikalla sekä Karen Blixenistä kertovan "Naarasleijonan" että Kari Hotakaisen "Tarinan" tuonnemmaksi, leikkasin omenasta viipaleita ja asetuin eväideni kanssa mukavaan asentoon sängylle ja aloin lukea "Mielensäpahoittajaa".

Nyt tulee se asiani ja sen mukana kysymys. Kun kirjailija, tässä tapauksessa Tuomas Kyrö, kirjoittaa kirjaa, voiko hän sen tehdä  nauramatta omalle huumorin kyllästämälle tekstilleen? Hän nauraa usein silmät sikkarassa Huolissaan-ohjelmassa, että arvelen hänen olevan myös kirjoituspöytänsä ääressä nauramiselle altis. Hilpeä mies kun on. "Voi että minä kirjoitan hauskasti".

Toisaalta taas, työ on työtä, kirjailija kirjoittaa, huumorilla on paikkansa, ei koko ajan jaksa olla  hauska. Komedianäyttelijäkään ei näyttämön ulkopuolella lauo hauskuuksia. Kirjailija  tarvitsee hauskuudestaan lomaa. Eikä laulaja Fredi syödessään alkanut kerran Tampereella laulaa, vaikka ravintolassa seuralaiseni pyysi:"Laula,Fredi." Vähän hävetti. Se pyyntö. Mutta syötyään Fredi oli kohtelias ja lauloi ihan vähän. Minäkin kiitin. Tuskin kuitenkaan Tuomas Kyröä pyydetään olemaan hauska, jos tulee jossain vastaan.

Olen uudessa Mielensäpahoittajassani vasta sivulla 45, etten tiedä, nauranko myöhemminkin. Tähän asti ainakin kirja on mahdottoman hauska. Mielensäpahoittaja, 85 v, on lähdössä Saksaan ostamaan itselleen vuoden 1972 Ford Escortia. Ja jo kohta pian on ilahtumisen paikka, kun Saksassa lentoterminaalin miesten vessan seinältä löytyi heti Eskortin mainos "24 H Escort Service". 

Jatkan lukemista.

RUUANLAITTOA

 Pääsen pian pois Afrikasta. Muutama kymmen sivua vielä. Eilen en montaakaan lukenut. En liioin Hotakaisen kirjaa. Katselin Poirotia ja juttelin puhelimessa. Ystäväni soitti. Hänen talossaan hissikorjaus. Kestää kuulemma ensi vuoteen asti. Siinähän kiipeävät. Nämä tämmöset ovat välttämättömiä pahoja, mutta loppu aikanaan hyvin, kaikki hyvin. Luin minä sen verran, että löysin eräästä keittokirjasta houkuttelevan sosekeitto-ohjeen. Siinä mielessä houkuttelevan, ettei lisätä mitään maitotuotetta. Aionpa kokeilla.

Viisastuinkin keittokirjoja selaillessani. Kun minä niin tykkään mintusta, niin ei se olekaan mikä tahansa yrtti. On saanut nimensä antiikin Kreikan Hades-jumalan ihastuksen Minthe-neidon mukaan. Neito ei kauaa saanut olla neitona, kun Hadeksen vaimo kiukuspäissään muutti hänet maustekasviksi. Meidän yrttien rakastajien kannalta hieno homma! 

Hippokrates, kreikkalainen lääkäri, länsimaisen lääketieteen isäksi kutsuttu ja lääkärivalan eli Hippokrateen valan kirjoittaja, oli mintusta sitä mieltä, että se kohentaa rakkauselämää. Roomassa tiedettiin sen taas haihduttavan humalan ja ajavan tiehensä hyönteiset. Olisinpa tämän viimeksi mainitun tiennyt mökkiaikana, kun olimme metsässä sienessä ja juuri minua kaiken maailman itikat kiusasivat. Puolisoa ei.

Selailemassani keittokirjassa, Eurooppalaisessa keittiössä, annetaan koirakastikkeen ohje. Kirjan toimittaja Raisa Vuohelainen epäilee nimen johtuvan siitä, että se tarjoillaan koirankupin näköisessä astiassa. Ranskassa ei siis ahmittu koiraa. Eikä Aasiassakaan enää nykyisin. Koira rauhoitettiin lautasilta jo vuosia sitten.

Portugalin keittiö on minulle vieras. En ole maassa edes koskaan ollut, vaikka sekin suunnitelmien joukossa oli. Portugalissa täytetään viikunat mantelilla ja sitruunalla. Kun kaikki on tehty ohjeen mukaan, tarjoillaan herkku lämpimänä tai kylmänä. Canja on kanakeitto sikäläisittäin ja siinä on myös broilerinmaksaa tai kanankaulaa ja sydäntä. Kokonainen lintu keitetään ja vasta jälkeenpäin paloitellaan luuttomaksi. Liemeen tulee riisiä ja muuta hyvää ja lopuksi minttua ja sitruunaa. Maistuis varmaan mullekin.

Kirjan lopussa on turkkilaista ruokaa, vaikka maasta vain pienen pieni osa kuuluu Eurooppaan. Syövät miekkakalaa, lammasta, sokeripäärynöitä ja  kookoksella maustattua riisivanukasta. Kyllä tuli niin nälkä! Pysyn kuitenkin kovana ja olen kiltisti ruodussa. On määrätty olemaan.

EN PÄÄSE POIS AFRIKASTA

 Näännytän jälleen lukijoita Blixenin Afrikalla. Lukeahan ei ole pakko. Mutta minun kirjoittaa on.

Kerroin olleeni Kenia-fani aikoinani. Edelleen tuntuu sydämessä kytevä sama rakkaus, hiukan lientyneenä ja vuosien kuluttamana. Nyt ollaan jo "Naarasleijonassa" vuodessa 1928. Olen joskus jostain lähteestä lukenut, ettei tiedetä,oliko Karen Blixenin ja Denys Finch Hattonin suhde platoninen. Nyt tiedetään, ettei ollut. Tom Buk-Swienty on saanut käsiinsä sähkeitä, joita Karen ja Denys lähettelivät toisilleen, kun Karen luuli olevansa raskaana. Karen ja Bror olivat jo virallisesti erossa.

Karenin rakkaus Denysiin oli aitoa, mutta hän oli ehkä liiankin riippuvainen miehestä. Denys taas oli vapaa ja tuli Karenin luo vain halutessaan. Suhde toimi hänen ehdoillaan. Kirjoitin joskus haltioituneena lukiessani "Eurooppalaisena Afrikassa"  muistiin englantilaisen Percy Bysshe Shelleyn runon, jota Denys usein siteerasi.

"You must turn your mournful ditty
To a merry measure
I will never come for pity
I will come for pleasure."

(Tämän jälkeen olin ihastunut myös Shelley´yn ja ostin hänen pienen runokirjansa.)

Kukaan ei luultavasti luule, että Karen Blixenin vuodet Afrikassa olisivat olleet pelkkää seurustelua muiden eurooppalaisten kanssa. Ei. Karen perusti työntekijöilleen sairaalan tilallaan. Monien vastalauseiden ja todistelujen jälkeen hän sai lopulta aikaan myös koulun, jossa tytötkin saivat opetusta. Karenin eteläafrikkalainen työnjohtaja Dickens oli sitä mieltä, että "afrikkalaiset olivat onnellisia alkukantaisessa tilassaan, mutta voisivat olla siirtolaisille uhka, jos oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan." Koulu tuli!

Minä tiedän, miten "Naarasleijona" tulee päättymään vuonna 1931, jolloin Karen Blixen lähti lopullisesti maasta, jossa hän oli ollut onnellinen, ja jonne ei milloinkaan enää palannut.

Taustalla soi (Erik) Satien pianomusiikkia. Pidän siitä.

YHÄ JA TAAS AFRIKASSA

 Eilinen ilta ja osa yöstä meni minulla Afrikassa. Yli 300 sivua luettu ja vasta sitten ilmestyi Denys Finch Hatton kirjan henkilöiden joukkoon. Karen Blixenillä ja minulla oli sama rakkauden kohde. Lukiessani paljon nuorempana kuin nyt Eurooppalaisena Afrikassa  tämä tapahtui. Elokuvassa Minun Afrikkani (Out of Africa, 1985) Denysin osassa oli Robert Redford. Hänkin vastasi saamaani mielikuvaa aidosta Denysistä. Nyt  Naarasleijonassa oli valokuva Denys Finch Hattonista, eikä hän muistuttanut sen enempää "Eurooppalaisena Afrikassa" Denysiä kuin elokuvankaan kaveria. Lopetin Finch Hattonin rakastamisen jo kauan sitten. Mutta vähän kirpaisi ja surin illuusioni menettämistä.

On vuosi 1918 ja maailmansota päättymässä. Samana vuonna Karen ja Denys tapasivat Muthaiga Clubilla  Nairobissa. Siitä se alkoi. Karenin avioliitto Brorin kanssa alkoi jo aikaisemmin rakoilla. Eikä vähiten sen takia, että Karen sai puolisoltaan syfiliksen. Brorilla oli useita avioliiton ulkopuolisia suhteita.  Karen sairastui rajusti ja joutui ensin Pariisiin hoitoon ja lopulta Tanskaan. Kaikesta huolimatta Karen ja Bror pysyivät yhdessä, mutta elivät kumpikin vapaana avioliiton velvollisuuksista. Heillä oli kahviplantaasi ja muutakin yhteistä omaisuutta. Avioero olisi ollut mutkikas juttu.

Naarasleijonan kirjoittaja tanskalainen Tom Buk-Swienty teilaa monet, jopa Karen Blixenin omatkin väitteet kirjassa Eurooppalaisena Afrikassa, joko Blixenin huonon muistin tai tahallisen kaunistelun tiliin. Buk-Swienty on tutkinut dokumentteja, saanut kirjeitä ja lausuntoja Blixenin sukulaisilta, tehnyt lujasti työtä uuden elämäkerran vuoksi. Kirja vaikuttaa realistiselta ja minä siihen uskon, siitäkin huolimatta, että monet saamani kauniit ja romanttiset kuvat Karen Blixenin elämästä nyt karisevat. Ei Karen Blixenin eletty elämä nyt niin kaukana historian hämärässä ole, että ei asioitten penkominen aivan mahdotonta ole ollut. Karen Blixen kuoli Tanskassa 1962. Sitä ennen jäljellä olevilla kirjan sivuilla tapahtuu vielä paljon Afrikan kuuman auringon alla.

Kari Hotakaisen Tarina saa nyt odottaa paluutani Afrikasta. Ei tunnukaan oikealta eikä hyvältä lukea molempia vuorotellen.  Tänään on oltava ainakin hetken aikaa tässä ja nyt, suorittaa muutamia kotihommia, pestä hiukset, maksaa HS:n lasku ja päättää tilata digilehti jatkossakin. 

Ja minä aloitan nyt heti.

KARI JA KAREN

 Jälleen kirja, jota ei ole helppoa lukea vuoteessa. "Naarasleijonassa" sivuja 684, joista osa valokuvia. Kirjakaupalla on minulle samanlainen vaikutus kuin parfyymikaupalla. Olen täpinöissä. En malta olla ostamatta. Toin kotiin myös Kari Hotakaisen kirjan "Tarina".

Kauppakeskuksessa selvästi liikehdintä vilkastunut. Ihan kuin joulu olisi tulossa. Ja onhan se. Tämmöstä se on nyt vuoden loppuun asti. Keksitään viettää joulu kotona koronan sanelun mukaan ja se keksiminen vaatii mielikuvitusta ja vanhoja traditioita. Ajattelin jonain päivänä kaivaa esille parvekkeen joulupuun. Pakko ei ole vielä sytyttää, mutta on valmiina toimenpidettä varten.

Aloitin muuten lukemisen Hotakaisen kirjasta. Jo sivulla kahdeksan tuli pienen kateuden ryydittämä kysymys: miks mä en osaa kirjoittaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi Hotakainen? Vastaus: jos osaisin, olisin ilmeisesti kirjailija. "Tarina" vaikuttaa hotakaismaisen älykkään hilpeältä, odotan pienen kiihtymyksen vallassa seuraavaa lukuhetkeäni. Voi olla, ja luonteeni huomioon ottaen, että alan pian lukea "Naarasleijonaakin". Kiva hypähdellä ajasta ja maasta toiseen.

Tänään ajattelin olla kotona. Mitähän mä tekisin? Ai niin, minä luen. Luin jo muutaman sivun Blixenistäkin. Nairobi oli Blixenin aikoihin pelkkä peltitalojen rykelmä. Jaksettiin ihmetellä rautatien rakentamista Mombasasta Nairobiin ja sieltäkin eteen päin Viktoriajärvelle.  Kun vain leijonat katselivat junan menoa ja gnut juoksivat hetken sen kanssa kilpaa. Pelottavakin vielä moinen rautainen käärme halkomassa rauhallista ja koskematonta savannia. Jostain olen lukenut leijonien tappaneen useita kymmeniä rautatien rakentajia. Niistä tuli vaarallisia ihmislihaan mieltyneitä petoja. Karen Blixen saapui Nairobiin 1914. Ensimmäinen maailmansota syttyy.

Kahden kirjan lukemiseni jatkuu.

RANSKALAINEN POSTIKORTTI

 Olen pitänyt aamukahvimukini alustana kirjoituspöydällä vanhaa tyhjää postikorttia, jonka kuvapuolella poseeraavat Gerard Philipe (1922-1959) ja Anouk Aimee (synt.1932). Näyttelivät elokuvassa Elin päivästä päivään (Montparnasse 19). Ohjaus Jackques Becker ja Max Ophüls vuonna 1958. Leffaa en ole nähnyt, enkä tiedä, miten kortti on minulle tullut. Elokuva kertoo Amadeo Modiglianin elämästä, johon vahvasti liittyi Jeanne Hébuterne (Anouk Aimee) elämänkumppanina ja muusana. Modiglianin pitkäkaulaiset ja kapeaksvoiset ihmishahmot ovat minua kiehtoneen ja olinkin Ateneumin näyttelyssä 2016. Jääkaapin ovessa on nykyisin Modigliania. En tiedä, miten elokuva päättyy, mutta oikeassa elämässä Modiglianin kuoleman jälkeen heittäytyy Hébuterne ikkunasta alas ja kuolee.

Olen lähdössä kauppaan, kunhan tästä tokenen. Takana kun on jälleen kerran huonosti nukuttu yö. Valvoskelin enimmäkseen ja katselin ikkunasta ulos marraskuista pimeyttä. Kirjoitin ajankulukseni sekä Espanjaan ja eteläiselle Pohjanmaalle. Kummatkin olivat hävyttömän pitkiä. Nietzsche, sama, joka sanoi "Jumala on kuollut", sanoi tämänkin: "kirjoitin sen pitkäksi, kun ei ollut aikaa tehdä lyhyempää". Muistan sen aina kirjoittaessani ylipitkiä. Ja kirjoitan silti. Haluan ruokakaupasta persiljaa ja valkosipulia sekä cosmopolitan-salaattia. Tein muuten sitä aiemmin mainitsemaani juusto-kurkkusalaattia ja tuli siitä aika hyvää. Fetaa, sipulia, sitruunan mehua ja kurkkua, mausteita. Kaikki mahdottoman hienoksi silpuksi. Panin keksin päälle.

Käyn ostamassa "Naarasleijonan" tänään. Ja jos viitsin, kävelen myös toisessa suunnassa olevaan kirja-antikvariaattiin. Se on hyvä kauppa ja mukava kauppias. Edelleen vain on pulma, minne ostamani kirjat panen kotona. Kirjahyllyt täynnä. Hävitin Itäkeskukseen muuttaessani sekä kirjoja että kirjahyllyjä. Hyllyt harmittavat. Olisi tänne osan saanut mahtumaan. Mutta määräämässä oli muita henkilöitä ja minä väsynyt ja ajattelematon. Kaatunutta maitoa on turha itkeä.

HS pohtii, mitä aikoo rouva Melanie Trump Valkoisen Talon jälkeen? Moni pohtii, mitä tekee itse Trump? Lähteekö säällisesti vai väkisin? Ja tyytyykö osaansa olemaan jokseenkin tavallinen kansalainen ilman presidenttiyden antamaa turvaa? Hiukan säälin häntä. Ei kai oikein tiedä, miten tästä eteenpäin kuin panemalla hanttiin ja suorittamalla vielä asemansa suomalla vallalla viimeisiä tekoja. Melkein ymmärrän.

ISILLE LIPUTETAAN

 Isänpäivä! Minulla ei enää ole isää. On ollut. Hän lakkasi fyysisesti olemasta isäni 28 vuotta sitten. Minä olin aina isän tyttö. Ei se päättynyt silloinkaan, kun menin naimisiin. Vaikka isä sanoikin minua halatessaan tultuani rouvaksi "hei sit". Isänpäiviä ei ollut minun ollessani lapsi. Äideille oli oma päivä ja se oli usein sama sunnuntai kuin Eltsun ajot. Isä ja minä menimme Eltsun ajoihin, kun olimme ensin tehneet kaikki pakolliset kuviot, joita äitienpäivään ja äiteihin liittyi. Ajot lopetettiin äitienpäivänä, kun niistä syntyi äitien sankoissa rivistöissä närää. Olihan se vähän epäsopivaa, oli se. Isänpäivän tulemisesta puhuttiin ja vähän naureskeltiin, kunnes päivä oli totisinta totta. Se oli vuonna 1987 ja siitä tuli äitienpäivän tapaan liputuspäivä. Nyt isille lauletaan aamulla ja annetaan aamukahvi vuoteeseen. Hän saa lahjoja myös, uuden partakoneen, puhelimen, auton tai muuta sellaista. Onnea kaikille isille!!!

No niin, ja Valkoinen Talo saa uuden isännän, vaikka vanha ei ole sitä kai oikein vielä mieltänyt. Meni pelaamaan golfia kavereitten kanssa. Meniköhän peli ihan putkeen? Minä olen tyytyväinen vaalitulokseen, vaikka ei se minua oikeastaan suuremmin hetkauta. Tämä Joe Biden vaikuttaa kyllä asiallisemmalta kuin edeltäjänsä. Virka astuu voimaan tammikuussa ja siihen mennessä presidentti Trump on ehkä jo antanut periksi. Luin lehdestä, että jos ei ole, hänet kannetaan ulos Valkoisesta Talosta. Se olisikin jo jotain!

Ketään ei todellakaan kiinnosta minun syömiseni, mutta kerron silti tänään laittavani chilibroileria. Ainoa tarvike, mikä puuttuu, on pähkinävoi. Sen voisi itse tehdä, jos olisi pähkinöitä. Minulla ei ole. Pakko tulla toimeen ilman. Jos chili puuttuisi, olisi asia jo hankalampi. Silloin söisin vain broileria.

Kaulaliinaa ei enää ripusteta kaulaan viime syksyn ja talven tapaan. Nyt se kuuluu olla taidokkaana myttynä kaulan ympärillä. Kuin tuuhea karvakaulus. Taidan pitää tästä tyylistä. Itse olen heilauttanut liinan toisen pään olan yli eli siinä ei ole solmua eikä myttyä. Tässä kuosissa se on pysynyt. Ehkä muutan. Tämäkään asia ei ketään kiinnosta. Eikä oikeastaan minuakaan, miten kukin liinansa sitoo.

Näissä sepustuksissani ei ole päätä eikä häntää. Poukkoillaan sinne ja tänne ilman minkäänlaista yhtenäisyyttä, punaista lankaa. Ottakaa tai jättäkää.

BLIXENIN KENIA

Olisin mennyt kirjaostoksille, mutta kun huomenna on isänpäivä ja isät saavat usein lahjaksi kirjan, siirsin menemiseni ensi viikkoon. Haluan ehdottomasti ostaa Tom Buk-Swientyn kirjan Karen Blixenistä Naarasleijona. Olen lukenut Blixenin itsensä kirjoittaman omaelämäkerran  Eurooppalaisena Afrikassa ja tietysti nähnyt elokuvan Minun Afrikkani. Minullahan oli nuorempana aivan hillitön halu päästä Keniaan, mutta en nykyiseen, vaan siihen, jolloin Blixenkin siellä asui ja eli. Kirjoitin itselleni "sanakirjan" swahilin kielestä, tutkin itäisen Afrikan ruokakulttuuria, ostin Kenian tiekartan ja tutustuin maan historiaan. En koskaan mennyt Keniaan. Ainoa Afrikan matkani suuntautui myöhemmin Marokon Tetuaniin, jossa puhuttiin yleisesti ranskaa. Basaarin kujilla kuului aasikuorman kuljettajalta myös arabiaa ja tamazightia hänen huudellessaan tietä juuri ja juuri aasin kuorman mentävällä kapealla  kujalla. Marokko ei ollut minun Afrikkaani, jos "aitoa" Afrikkaa ollenkaan. Ehkä Buk-Swientyn mukana pääsen taas miellyttävälle matkalle Karen Blixenin elämään ja maahan, jonne itsekin niin palavasti halusin. Olen muutaman Blixenin kirjoittaman kirjan lukenutkin omaelämäkerran lisäksi, Talvisia tarinoita, Varjoja ruohikolla ja vielä Seitsemän salaperäistä tarinaa.

Poukkoilin eilen kaupoissa. Väkeä paljon liikkeellä, perjantai, isänpäivä ja kuun alku. Maskeja, kuten pitääkin. Minulla valkoinen, kun oli baskerikin samaa väriä. En kauaa viihtynyt. Borta bra men hemma bäst. Ei, ei minusta silti mitään introverttia ole tullut, mutta niin monta kertaa olen puhunut siitä, etten tässä kaupunginosassa viihdy. Toimittelen asiat pikavauhtia sen enempää kuljeksimatta, jota taas stadissa tekisin vaikka alvariinsa. Miksi en sitten lähde paikkoihin, jonne olen havitellut koko syksyn meneväni? Sa se! Kirkkokynttilän jalka kököttää lattialla tyhjän panttina, enkä ole liioin saanut mennyksi Ateneumiin ja Amos Rexiin, joiden museokaupoista voisi ehkä ostaa taiteellisen maskin. 

Nyt alan suunnitella, mitä huomenna broilerista. Tai oikeammin perustan suunnittelun keittokirjan ohjeisiin. Into nimittäin jatkuu. Ehkä hiukan lopahtamaan päin, kun ostin täksi päiväksi valmiin meksikolaisen salaatin, johon olen tykästynyt. 

BIDEN VAI TRUMP?

 Chydeniuksen sävelet takana päin. Nyt on jazzin vuoro jälleen kerran. Django Reinhardtin kitara soi juuri nyt. Pojat jammailevat.  Benny Carter big bandeineen  ja I´m coming Virginia odottaa vuoroaan. Vanha kunnon Duke Ellington ja Benny Goodman ovat suosikkejani. Levyjä on. Niiden joukossa myös Glenn Miller orkestereineen. Kukapa ei olisi kuullut ainakin joskus ikivihreää "Moonlight serenad´ea". Millerin oma sävellys. "I stand at your gate and the song that I sing is of moonlight./ I stand and I wait for the touch of your hand in the June night./ The roses are sighing a moonlight serenade./ The stars are aglow and tonight how their light sets me dreaming..." (Kurkkasin googlesta). Olen kerran ollut täällä Helsingissä nuorena koulutyttönä Glenn Millerin muistokonsertissa. Millerin lentokone katosi Englannin kanaalin yllä vuonna 1944, eikä sitä koskaan löydetty. Musiikki jäi.

E soitti Perämeren rannalta. Myrsky riepotellut pihapiirissä, mutta kaikki pysyneet pystyssä. Lunta ei enää nimeksikään. Samanlaista kuin täällä. Sain toisenkin puhelun. Kummatkin mieluisia. Tänään lähdössä kauppaan. Kestomaito alkaa loppua. Tarvitsen sitä aamukahviin, jota olen jo lipitellyt, vaikka varhaista on. Tein muuten uunipäärynöitä. Maistuivat. Tai oikeastaan oli vain yhdestä isosta päärynästä puolikas. Näytti hiukan yksinäiseltä uuniluukun takana. Sen päälle panin ennen uuniin menoa fariinisokeria ja sitruunan mehua ja kuorta raastettuna. Kun se oli runsaan puolen tunnin kuluttua valmis, kippasin viereen pienen vaniljajäätelöpallon. Arvatkaa, maistuiko? Hillitsin itseni, se jäätelöpallo ei ollut suuri.

Ensi vuonna ei enää Suomen Kuvalehteä. Enkä edes luopunut kovin pitkin hampain. Tilalla on nyt Helsingin Sanomat diginä. Alkoi harmittaa lehden lukemattomat jutut "tilaajille" ja vieressä oli aina timantin kuva. Otin kokeeksi ensin kuukaudeksi ja hämmästyksekseni kuulin minulla olevan jo Sanoma-tili, koska digilehti on tullut vuosia sitten ja sitä ennen paperinen versio tietysti vuosikymmenten ajan jo lapsuudenkodissakin. Nyt pääsen lukemaan koko lehden ja näen tarkemmin, miten tämä maailma makaa. Ja makaa se vieläkin niin, että ei tiedetä asuuko Valkoisessa Talossa vastaisuudessa Biden vai Trump. Jos minulta kysytään, tosin ei kysytä, niin toivon Bideniä.

RUNOISTA SÄVELIÄ

 Olin kerran Kaj Chydeniuksen konsertissa. Ostin cd-levyn ja pyysin säveltäjältä siihen nimikirjoituksen. Sain. Nyt juuri parastaikaa levyä kuuntelen.  Tuukka  Leppäsen laulama Unto Kupiaisen runo Meri soi taustalla. Mieluisin minulle levyn lauluista on Einari Vuorelan Metsän kaiku. Laulaa Jussi Chydenius ja Minja Koski."Olen kaihoa kevätaikain,/ olen kaikua metsien,/ käki kerran mun polulta keksi/ niin kilpaan kiihottaen..."

Kuvittelin aamulla herääväni tietoon,  kuka on seuraava presidentti USAssa. En herännyt.. No, pakko on joskus tietää. Odotellaan. Jonkun hatussa luki "Make America normal again".

Juttelin H:n kanssa puhelimessa. Kinasteltuamme siitä kumpi on ollut toisen luona kyläilemässä viimeksi, päädyimme siihen, että on minun vuoroni mennä hänen luokseen. Tyydyin mielelläni tähän päätökseen. Tietää bussimatkaa. Palaamme asiaan, emmekä jätä sitä ilmaan roikkumaan.

Nyt on taas kaikkea kivaa kaikenlaisiin ruokiin. Olin kaupassa. Heräteostona Winckleinin (perust. vuonna 1615) ihania piparkakkuja. Feine Nürnberger Oblaten-Lebkuchen. Niissä on kaikkea sitä, mitä linjoistaan huolehtiva ei saa syödä, pähkinää, sokeria, suklaata... Mutta kun ovat niin peijakkaan hyviä ja niitä tuodaan Suomeen vain joulun aikoihin. Ei niitä voi olla ostamatta. Kun ei 19.11. liioin, jolloin alkaa Beaujolais Nouveau-viinin myynti. Joka vuosi marraskuun kolmantena torstaina olen ollut leikissä mukana muun maailman kanssa. Samaan aikaan kaikkialla on tämä punaviini kaupoissa ja  on vain muutaman päivän ajan. 

Tänään aion kokeilla uunipäärynöitä. Jonain toisena päivänä juusto-kurkkusalaattia. Tarjoillaan  pienten leipäpalojen päällä. Löysin mielenkiintoisen selleripatareseptinkin.  Ihmeellinen ruuanlaittobuumi menossa. Ihan kuin ennen vanhaan. Usein vieraita.  Enää ei sellaiseen trahteeraukseen ole mahdollisuuksia.

Nyt kuuluu Taru Nymanin ja Tuukka Leppäsen laulamana Aulikki Oksasen Syleily:

Maan uumenista, syvältä
kun heidät kaivettiin,
he syleilivät toisiaan.
He syleilivät niin
kuin Pompeijissa kauan sitten syleiltiin...

MARTAAT LIIKUSKELEVAT MARRASKUUSSA

 Nyt se tuli. Marraskuu. Kaisa Häkkisen etymologisessa sanakirjassa sanotaan sanan "marras" tarkoittavan kuolemaisillaan olevaa tai jo kuollutta. Toisena selityksenä on, että  kun marraskuu on pimeää aikaa, niin kuolleiden henget eli "martaat" liikehtivät. Marras-sanalla on myös vastineita Häkkisen mukaan  lähisukukielissämme ja se olisi laina vanhasta arjalaisesta eli indoiranilaisesta sanasta. Kuukauden nimi "marraskuu" on Agricolan ajoista ollut käytössä. Veijo Meri omassa kirjassaan Sanojen synty on samoilla linjoilla lisäten vielä ihmisen uloimman ihon kerroksen "marraskesin". Kesi on nahka ja marras kuollut. Onko marraskesimme siis kuollutta osaa meissä? Ei minulla ainakaan, kun se kutiseekin joskus.

Tänään pilppuan perunoita, bataattia ja kurpitsaa. Tulee uuniruoka. Vähitellen kurpitsainnostukseni, etten sanoisi himo, alkaa laantua, enkä enää tunne tarvetta tunkea jääkaappia täyteen kurpitsoilla. Tosin näky on aika värikäs ja hilpeä, kun on avaa jääkaapin oven. Mitä varten sitä muuten sanotaan "jääkaapiksi"? Aikojen alussa asunnoissa oli kylmäkomeroita, jotka olivat ulkoseinässä. Talvisin olivat todella kylmiä. Ikkunoiden välissäkin säilytettiin viileää säilytystä kaipaavia ruoka-aineita. Kesällä tämä kikka ei toiminut. Tämä oli aikaa kuluneesti sanoen miekka ja kilpi. Isäni tuli metsältä, vaihtoi talja-asunsa kotipukuun ja äiti pani osan metsästyksessä saavutetusta tuloksesta kylmäkomeroon. Minä sain kynittäväkseni lintupuolen ja myös veriastian heiluttamisen, ettei veri hyydy. Sitten pantiin nuotio pystyyn lattialle ja kiitettiin jumalia, jotka olivat olleet anteliaita metsästäjälle, joka siis oli isäni, ja alettiin paistaa saalista.

Kerroin sähköpostissa pitkästi A:lle suomalaisesta luonteesta. Englanninkielen taidoillani ei voi nimittäin millään lailla pröystäillä. Piti katsoa sana jörö. Oli neljä vaihtoehtoa, mutta ei esimerkkilauseita. Panenko siis untalkative, taciturn, sullen vai sulky? Kiersin sanan yksinkertaisen monimutkaisesti, mutta asia lienee tullut ymmärretyksi. A ei montaa suomalaista ole tuntenut ja minutkin tavannut kerran kauan, kauan sitten. Silloin en pannut jörö-vaihdetta päälle, enkä pane sähköviesteissänikään. Päinvastoin. Hän sanoo kohteliaasti niiden olevan "valoisia ja positiivisia" (ei jöröyttä). Levitän maailman onnellisimmasta kansasta maineensa veroista kuvaa.