IHMISEN PARAS YSTÄVÄ ON KIRJA

Nonnih, Katedraalikantaatti on nyt nähty ja kuultu. Bachia, "Ich hab in Gottes Herz und Sinn". Tuomiokirkko täynnä väkeä, laulettiin virsi, kuunneltiin puhe ja rukoiltiin Isä meidän. Oli hiukan vieras ympäristö minulle, vaikka Tuomiokirkossa olen ennenkin ollut. Kryptassakin kerran jotain näyttelyä katsomassa ja sen alapuolella suntio näytti Anjalle ja minulle ruttoarkun vuosia, vuosia sitten. Kuuntelin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni elävää Cantores Minoresta. Viereen tuli herrahenkilö, joka ennen kantaatin alkua tahtoi jutella. Ja minähän juttelin. Kysyi sitten pois lähtiessä, mitä pidin ensikertalaisena Cantores Minoresin laulusta. Pidinhän minä. Hän kehui Suomalaista Barokkiorkesteria, joka esiintyy muun muassa Ritarihuoneella. Kiinnostuin ja tilasin orkesterin uutiskirjeen. Jos joskus lähtisi kuuntelemaan sitäkin lajia. Kun tässä nyt aloitettiin musiikin kuuntelu. Niin kuunnellaan sitten kunnolla. Bachia sentään olen useinkin kuunnellut YouTubesta.

Kirkosta tullessani käväisin Suomalaisessa: Merete Mazzarella Silloin en koskaan ole yksin, Tammi 1999 ilmestynyt ensimmäinen painos. Takakannen mukaan kirja on mietelmäteos ja kirjallisuusanalyysi. "Ihmisen paras ystävä ei suinkaan ole koira vaan kirja."

Nespresso-kahvikauppa häipynyt Itäkeskuksen kauppakeskuksesta. Piti ostamani kahvikapseleita. Ei ollut, mistä ostaa. Nyt on aina lähdettävä Keskuskadun myymälään. Tuleehan käytyä Helsingissä! Hiukan hankaloittaa kahvin juontiani.

Sain Italian kirjeen valmiiksi. Varsinaista sillisalaattia. Olen asiasta toiseen poukkoileva kirjoittelija. Johdonmukaisuudesta ei hajuakaan. Senhän näkee bogistakin. "Hiilijalanjälki" oli vieras termi ystävälleni. Googlasin ja tulostin. Vastinetta termille ei ole italiaksi. Tiesi sen liittyvän ilmastoon. Italiassa se ei ole niin suuri puheenaihe kuin esimerkiksi Suomessa.

Tänään kotona ja ihan jouten. Ensi viikolla jälleen lentoon.