On alkanut askarruttaa, että miksi matkapuhelimien myötä meistä ihmisistä on tullut puhelimien orjia. Lankapuhelimien aikaan ei näin ollut, vaan puhelin oli puhelin, johon vastattiiin, jos oltiin kotona. Nyt pitää vastata, vaikka ei olisikaan kotona. Ei ole enää yksityisyyttä.
Eräs ystäväni ei suostu sitä sulkemaan, vaikka hyvät tavat niin vaatisivat. Korkeintaan panee "äänettömälle", joka ei ole äänetön. Surisee matalasti kaikkien lähellä olevien kuultavaksi. Minä en ymmärrä tällaista puhelimen valtaa, että pitää aina ja kaikkialla olla tavoitettavissa. Itse suljen sen konserteissa, kyläillessäni ja joskus vain siksi, että haluan olla vastaamatta. Puolison sairauden aikana oli toisin, kun harvoin pääsin asioilleni tuuraajan ollessa sijaisenani kotona. Ja tämän kaltaisen ymmärränkin syyksi olla aina tavoitettavissa. Usein erilaisissa tilaisuuksissa pyydetään puhelin sulkemaan. Luulisi sen olevan itsestään selvää. Silti joukossa on uppiniskaisia, joilla puhelin soi, soi ja soi. Vastatessa sitten kuiskitaan, ettei voi puhua. Miksi sitä ei suljeta, kun ei voida sanoa muuta kuin se, että ei voida puhua?
Puhelin on myös lelu, pelataan pelejä. Puhelinta näprätään kaikkialla, lähetellään tekstiviestejä. Puhelin näyttää uutiset, maailman tapahtumat. Niskakivut lisääntyneet pään kumaran asennon takia. Puhelin määrää ihmistä eikä päinvastoin. Aivotoiminta surkastuu, emme osaa elää enää ilman puhelinta. Siitä on tullut paras ystävämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti