SOITIN PUHELUN

Täällä taas, huomenta. Luin vanhaa päiväkirjaani vuodelta "joskus". Ystäväni N on tanssinut päiväkirjan mukaan mainittuna vuonna Lintsillä italialaisia tansseja balettiryhmänsä kanssa. Soitin N:lle. Muistelimme tuota vuotta ja keskustelimme hänen balettiharrastuksestaan. Hänestä ei tullut koskaan prima ballerinaa, uutta Anna Pavlovaa. Tuli aviovaimo ja synnytyksiä. Mikä siinä on, että aina suuresti huvittavat iloiset muistot kaukaisilta ajoilta? Nauroimme ääneen. Tuli muutakin mieleen ja taas nauroimme. Kävimme samaa opparia, koulumatkat usein samaa jalkaa. Asuimme kumpikin Taka-Töölössä, kuten moni muukin koulukaverimme. Olen N:n tuntenut siitä asti. Puhuimme C:stä, joka viime kuussa poistui jo harvenneesta rivistämme. Meillä on häntä ikävä.

Tänään liikenteeseen. Ei ihan Helsinkiin asti, steppailen täällä päin. Huomasin juuri pääsiäisen olevan jo ensi viikolla, hiljainen viikko. Ei mämmiä, ei pashaa, ei muutakaan pääsiäistä. Salaattiin voin näön vuoksi sekoittaa vaikka munakokkelin palasia. Keltaista. Ruokakaupassa näkyi olevan tekopajunoksia. Varmaankin muovista. Mistäpä sitä kaupungissa voi napsaista luonnon tuotteitakaan, ellei riko lakia ja hiiviskele puistojen pensastoissa? Katajanokalla tuomen ja syreenien kukinta-aikaan ihmiset surutta katkoivat kukkia maljakkoonsa. Jopa omalla kerrostalopihalla vietiin koristekirsikan oksia. Aikoi eräs nuorimies viedä minun istuttamiani kukkiakin, mutta ehätin väliin. Tyytyi kukkimattoman pensaan vihreään. Eikä pitänyt minusta.

Skattalla olin paremmin selvillä vuodenaikojen vaihtelusta, kevään tulosta ja eri puiden ja pensaitten kukinnasta. Täällä ei näy mitään. En tiedä edes, koska tuomet alkavat kukkia, koska maasta tunkee ensimmäinen leskenlehti. Olen ulkona monesta asiasta. Ei tuoksu meri, ei kuulu laivojen sumutorvien ääniä, ei näy valoja Suomenlinnasta. Ikkunasta vain katu, parvekkeelta piha. Kadulla autoja. Ei ratikoita. Olen taas lotonnut.