Pesaisen koneellisen pyykkiä näin lankalauantaina. Päivästä huolimatta tämä on tavallinen lauantai. Sitten kaksi pyhää, kun ei oikein sovi häiritä. Tosin eilen jossain jyskäsi pyykkikone, vaikka tämmöinen uskonnollinen pyhä olikin. Eihän nämä säännöt enää niin tiukkoja ole.
Tykkään viikunoista, mutta en niiden siemenistä. Ujuttautuvat aina väärään paikkaan suussa. Ruokakaupassa oli näitä hedelmiä ja totta kai ostin. Hedelmätilanne kotona tyydyttävä ja riittävä. Pärjään mainiosti ensi viikon puolelle.
L lähetti meilinä pääsiäistervehdyksen. Olin hiukan nolo, kun en itse ollut älynnyt sitä tehdä. Tuli tervehdys myös Turkista H:lta. Vastasin, että holotnassa täällä pääsiäinen vietetään. Kaikki juhla-ajat tuppaavat minulta nykyisin menemään huomiotta. Ei pashaa, mämmiä, lammasta tai kananpoikakoristeita nytkään. Ennen oli kaikkea ja pashamuotissa valmistumassa tuo ortodoksien herkku, vaikka siihen uskontokuntaan en kuulukaan. Kokeilin joskus maailmassa myös kulitsaa ja babaa. Olen jo niin tottunut siihen, että saan haluamani makean marjoista ja hedelmistä. En kaipaa leivoksia, täytekakkuja, en edes pullaa. Iloitsen painon putoamisesta ja jatkan samaa rataa. Hoikkana kuin varpu matkailen kesällä.
Aloin katsella YleAreenasta puolivahingossa tanskalaisdokumenttia "Jannickin murha" ja järkytyin. Poika hirtti itsensä 19-ikäisenä Michellen vuoksi tai tämän aiheuttamana. Michelle oli Jannickin toinen minä. Jannick oli transseksuaali. Hän ei kertonut perheelleen kamppailustaan Michellen kanssa, ei pyytänyt apua keneltäkään. Häneen ei osattu suhtautua oikealla tavalla, auttaa ja hyväksyä. Kuinka paljon on ihmisiä apua vailla, kun me muut emme huomaa ajoissa, emme ymmärrä signaaleja? Katselin dokumentin tuntematta Jannick-Michelleä, mutta kyyneleet silmissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti