Olin poissa blogimaailmasta muutaman päivän, kun koneen kursori heittäytyi hankalaksi eläen omaa elämäänsä tottelematta tahtoani. Nyt sitä on osaavainen ystäväni korjannut ja toivon parasta. Takuu on vielä voimassa, jotta käännyn sen puoleen, jos käännyttävä on.
Joulu on nyt auttamattomasti ohi. Minun pieni kuuseni kukoistaa, kunhan saa tarpeeksi vettä juodakseen. Tämän vuoden kahta viimeistä päivää vietetään. Lapsena jännitin kovasti vuoden vaihtumista. Se oli jollain lailla pelottavaakin. Meillä oli aina vieraita ja minullakin oli lupa valvoa. Hämmästyin sitä, kun mikään ei muuttunutkaan, vaikka vuosi oli vaihtunut. Nyttemmin nukun usein jo vuodenvaihteen yli, kun tiedän, ettei mikään tavallisessa elämässä suuremmin muutu, paitsi pitää muistaa kirjoittaa uusi vuosiluku. Nukunko tänä vuonna, sitä en tiedä vielä. Sen tiedän, että tänään on tuuraajapäivä ja minä lähden stadiin.
Kun ei ollut tietokonetta, tuli kaikenlaista hyödyllistä tehtyä. Siivoskelin laatikoita, tein tilaa puolison hoitotarvikkeille, jotka lähetetään tänään, kyllästyin kinkun makuun, tein peurapataa ja söin suklaata. Televisiotakin tuli katseltua ahkerammin ja nukahdin äänikirjaa kuunnellessa. Se kertoi Suomesta 1950-luvulla. Oli olympialaiset ja Armi Kuusela, sotakorvausten maksua ja toipumista 1940-luvulla päättyneestä sodasta. Lättähatut jatkoivat sakilaisten perinnettä Helsingissä kainalossaan usein villamyssyfriiduja angorapuseroissaaan. Totuteltiin coca-colan makuun ja alettiin matkustella muuallekin kuin Tukholmaan.
Tapasin naapurin rapussa. Vatvottiin talon asioita. Huonosti menee, sanoi rouva. Toista oli ennen, kun noudatettiin sääntöjä ja hyviä tapoja, huoltomiehet kävivät useammin, piha kondiksessa, roskapusseja ei jätetty roskisvajan ulkopuolelle, eikä musiikki pauhannut yötä myöten. Tässä kohdin kysyin rouvalta, miksi ei mene sanomaan häirinnästä. On liian kiltti ja vain kärsii. Meille ei ole kuulunut rouvan naapurista mitään, kun melu on toisessa linjassa ja ylimmässä kerroksessa. Jos kuuluisi, minä en olisi kiltti. Toki myönnän, että toista oli, kun mekin tänne muutettiin. Tämän myönnän. Sitten toivoteltiin toisillemme hyvät kaikessa ja rouva sanoi kävelevänsä viidenteen kerrokseen. Tekee hyvää jaloille. Minä otin hissin kolmanteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti