Joskus olen kertonut mukulakivistä, joilla entisaikaan kadut Helsingissä paljolti päällystettiin. No, semmoisia katuja ei enää ole paitsi Suomenlinnassa ja Sofiankadulla.
Mistä nämä kivet olivat peräisin? Ulkosaaristosta, missä merivesi oli niitä muovannut pyöreiksi aalloillaan ja tyrskyillään aikojen saatossa. Laivat lastattiin kivillä ja miehet töihin. Ensin hiekkaa sopiva kerros tasoitetulle kadun pinnalle ja sitten mukulakiviä latomaan vieri viereen. Jalkakäytävät saivat samanlaisen päällysteen, reunatkin tasoitettiin samoilla kivillä. Pienellä lapiolla kaivettiin kuoppa ja siihen mukulakivi upotettiin. Siinä työssä oli kadunlaskijoiden ammattikunta ja työmiehet olivat aina venäläisiä. Kadunlaskijoilla oli jaloissa raudoitetut varsisaappaat. Polvet suojattiin säkeillä tai ihan polvisuojaimilla. Ei ollut hääppöistä kulku, hevoskärrytkin tärisivät ja kolisivat kivetyillä kaduilla.
Sitten alettiin päällystää jalkakäytäviä virolaisilla kalkkikivilaatoilla ja johan kävely oli vakaampaa. Jalkakäytävän eniten kuljettu osa eli keskiosa sai kalkkikivikatteen. 1900-luvun alussa alettiin päällystämiseen käyttää jo graniittisia kantti- eli nupukiviä isommilla kaduilla. Sivukaduilla yhä taisteltiin mukulakivien puhtaanapidon kanssa, koska kivien väliin tarttui roskia. Talonmiehet luutineen koettivat saada oman katuosuutensa jotakuinkin pysymään kunnossa. Eivätkä vain roskat olleet riesana vaan hevoset tiputtelivat kakkaroitaan, joita eivät hienostorouvat suopeudella katselleet. Ehkä joku piika pantiin illan hämärissä keräämään tuotetta pihan ruusupensaita ravitsemaan. Ainakin äitini äiti kesämökillään Friherrssissä juoksi lapion ja ämpärin kanssa nähdessään Pitkällätiellä hevosen rattaineen. Siinä oli usein kilpajuoksu, kuka naapurustosta ensin ehätti. Mammalla nopsajalkaisena olikin komea puutarha.
Talvi teetti kesää enemmän töitä mukulakivisillä kaduilla. Kullakin talonmiehellä oli oma osuutensa puhtaanapidossa talonsa edessä, eikä ollut herkkua saada jäätä ja lunta mukulakivistä ja niiden väleistä tyydyttävästi pois. Ei ollut minkään sortin kalustoa, joilla olisi työ hoidettu. Käsipeliä vain.
Nupukivien tultua enemmän käytetyiksi, oli saatava mukulakivet pois. Se tapahtui yksinkertaisesti käsin kaivamalla. Ne pääsivät täytemaaksi vaikka mereltä vallattuun maahan. Katuryssät ja nupukivimestarit hakkasivat uudet katukivet käsin, kunnes 1930-luvun alussa yleistyi asfaltti ja nupukivet suureksi osaksi jäivät mukulakivien lailla historiaan. Helsingissä kuitenkin on yhä nupukivisiä katuja runsaasti, eikä niille saa tehdä mitään, koska kuuluvat kaupungin historiaan. Taksimiehet kiroavat tärinää ja ihmettelevät, miksi ei asfaltoida. Kerron takapenkiltä miksi. Siksi, kun nupukivet ja Sofiankadun mukulakivet ovat tämän kaupungin menneisyyttä ja sitä pitää kunnioittaa.
Lähteenä käytetty Lauri Koskivaaran Kun Helsinki oli nuori ja pieni, WSOY 1968.
Onhan ne mukulakivikadut hieman inhottavia kävellä ja autolla ajaa, mutta minusta on hienoa, että niitä on säästetty, koska ovat osa Helsingin historiaa. Appeni on aikoinaan saanut nupukiviä, kun niitä on postettu asfaltoinin tieltä ja olemme saaneet niitä puutarhammee koristeeksi. Puolisoni on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Friherssissä, mutta ei enää hänen aikanaa hevoset siellä liikkuneet, joten Anoppini on joutunut tyytymään kaupan lannoitteisiin :).
VastaaPoistaCurryKaneli, Mukulakivillä astellessa paras jättää korkkarit kotiin. Helpompaa nupukivillä kuitenkin, vaikka silloinkin hyvä varoa. Friherrsin Pitkätie nykyisin eri niminen. Se kulki aikanaan isovanhempieni talon ohi papan perunapellon vieritse. Naapureissa oli lehmiä ja mammallakin lampaita kesäisin. Se oli noita aikoja!
VastaaPoista