Eilen nivelrikosta ortopedin vastaanotolla. Lonkista ja selästä röntgen- ja magneettikuvauksiin. Että sillä lailla.Tämän jälkeen taas vastaanotolle ja kuulemaan, mitä seuraavaksi. Saas nähdä, miten mun käy! Kummityttöä joudun vaivaamaan ja, koska tyttö on enkeli, lupasi tulla kotivahdiksi.
Kaupunginmuseon Ystävä kun olen, tuli kutsu Hakasalmen huvilaan Rasvaletti-näyttelyn avajaisiin 12.11. Ja kukapas muu kuin kunnon stadilainen Lasse Liemola näyttelyn avaa. Valokuvia 1950-luvun Helsingistä. Kivaa saada kutsu, vaikka en voikaan mennä. Elättelen toivoa, että jonain tuuraajapäivänä myöhemmin. Tämmöistä tämä on.
Kummitytöllä oli tänään huima ehdotus. Hänen esteettistä silmäänsä on jo kuulemma vuosia häirinnyt tämän työhuoneeni sisustus ja järjestys, sanoisinko epäjärjestys. Vaihdetaan tämä pienempi kirjoituspöytä makuuhuoneen komeampaan tammipöytään, kirjahyllyt (kirjat, joita on paljon, pahvilaatikoihin odottamaan siirtoa) toiselle seinälle kaapisto niinikään, paperit arkistoidaan asianmukaisesti, siivotaan perusteellisesti jne. Hulluhan se tyttö on! Pari päivää kuulemma tähän menee ja minä saan vain istua ja katsella. Apujoukoiksi kirjoituspöydän vaihtoihin hän aikoo raahata isänsä, minun lapsuudenystäväni, jota ideaa suuresti vastustin. Ensi viikolla kuulemma alkaa. Uhkaili kaikenlaisella niin kauan, että lopulta myönnyin tähän hullun hommaan. Hän kutsuu sitä projektiksi.Vanha kunnon Boston-keinutuoli siirtyy olohuoneeseen. En kyllä ymmärrä, minne sinne. Silkkipuu saa lähteä roskikseen tai suljetaan se parvekkeelle. Aivanhan tässä alkaa pyörryttää, kun makuuhuonettakin parannellaan. Onneksi hänen haukankatseensa hyväksyy muun osan huoneistosta ja jättää kajoamatta.
Italiasta pitkä kirje. Maan mainiossa matkaraportissa kertoo käynnistään Wienin Belvederen palatsissa, jossa pääsi hekumoimaan muun muassa Gustav Klimtin taiteella. Oli nähnyt "elävänä" Suudelman ja Adele Bloch-Bauerin muotokuvan, joista ensinmainittu on minulla maljakon kyljessä ja jälkimmäinen samppanjalasissa. Olisi se poikaa nähdä nämä alkuperäisinä! Olen tainnut blogiin kirjoittaakin Gustav Klimtistä, joka on yksi mielitaiteilijoistani. Ensimmäisellä Wienin matkallani olin siinä iässä, että minua kiinnosti kovasti Praterin huvipuisto. Tuntui se kiinnostavan ystäväänikin, koska meni sinne miehensä kanssa katselemaan Wienin näkymiä maailmanpyörä Riesenradesta.. Saammekohan me keväällä tämmöisen pyörän Katajanokalle? Lupakin kuulemma jo on ja kupungin päättäjät olleet kovasti suosiollisia. Ette usko, mitenkä mukavia ja mukaansa tempaavia ystäväni matkaraportit maailmalta ovat. Hän rakastaa taidetta ja historiaa. Kertoo näkemästään ja kokemastaan, elämyksistä Euroopan kaupungeissa. Wienistä piipahtivat 60 km päähän Slovakian Bratislavaan, joka sekin kaupunkina oli viihdyttänyt. Ollapa mukana! Päästäpä vielä kerran...
31. lokakuuta 2013
29. lokakuuta 2013
LOKAKUUN LIHATON TEEMA
Ei mitään myrskyä meilläpäin ainakaan. Päätin valvoa ja odottaa. Ei edes suurempaa tuulen ujellusta, katulampun vinhaa heilumista tai puitten syviä kumarruksia. Vettä satoi vallan maltillisesti. Menin nukkumaan. Heräsin yöllä myöhemmin, kun puoliso höpötti jotain unissaan. Meni ohi ja jatkoin uinailuani. Omaishoitajan uni on verrattavissa pienen lapsen vanhemman nukkumiseen. Herkkää kuin mikä. Pienikin ääni valpastuttaa ja on otettava selvää.
Eilispäivän peseminen kaupungin puolesta sujui kohtsiististi. Vain kerran puoliso yritti kiukuspäissään purra toista hoitajaa tämän pestessä nivustaipeita. Hiukan minua hymyilytti, kun toinen hoitajista toivoi, ettei "kolleega saa traumaa tapahtuneesta". En tähän päivään mennessä ole oppinut ymmärtämään näitä ammattitaitoisia, kuten minulle on väitetty, hoitajia, joiden tehtäviin kuuluu juuri pestä kaikenlaisia sairaita, joiden käyttäytyminen ei suinkaan ole terveen ihmisen kaltaista. Toivottavasti hoitaja selvisi puremisaikeesta ilman henkisiä vaurioita! Enkä enää jaksa pyydellä anteeksi puolisoni käyttäytymistä. He tietävät tänne tullessaan tilanteen kuin myös pestävän esiintymisen. Sekä sen, ainakin pitäisi tietää, että kaikki johtuu kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta aivoinfarktista. Silloin meni jotain rikki.
Lihaton lokakuu! Kuulin siitä, mutta minua ei hetkauttanut. Me syömme kasvisruokaa muutenkin silloin tällöin, tosin useimmiten lisukkeena lihalle. Jos kala ei ole lihaa, niin on meillä toteutettu jo muutaman kerran lihattoman lokakuun teemaa. Taiten valmistettu kasvisruoka on todella hyvää. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka olisi koko ateria. Nykyisinhän erilaiset salaatit kuuluvat jo raavaankin miehen ruokapöytään. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani niitä yleensä kutsuttiin halveksivasti kanin ruuaksi ja ladottiin pinoon lautasen reunalle mahdollisimman kauaksi muusta ruuasta. Itse tykkään vallan mahdottomasti uuniruuasta, johon olen pilpunnut erilaisia juureksia, maustanut hyvin, jopa tilkkasella hunajaa. Tämmöistä voisin syödä vaikka kahden edestä. Lisukkeeksi ei kaivata lihaa, ei kalaakaan. Joskus on hyväkin jättää nämä kaksi pois vähäksi aikaa ruokavaliosta. Mutta että kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi, epäilyttää. Kun ihminen on kuitenkin sekaravinnon syöjä jo hampaistonsakin takia, ruuansulatusjärjestelmästä puhumattakaan. Toisaalta taas, mitä olen kasvissyöjiä katsellut, tuntuvat olevan terveitä ja voimissaan, tosin yleensä hyvin hoikkia ja heidän elämänkatosmuksensakin tuntuu olevan pelkkää vihreyttä.
No, minähän luin tietysti CurryKanelin lihattoman makaroonilaatikon ohjeen hänen blogistaan ja siitä intouduin lokakuun teemasta hetken kirjoittamaan. Hänen laatikkonsa näytti herkulliselta. Soijavalmisteita en ole ainakaan tiettävästi maistanut. Soijakastike on ainoa, jota käytän. Ja mieluusti. Etten vaikuttaisi ihan untuvikolta, niin toki tiedän soijapavun yleisyyden maailman viljelykasvien markkinoilla. Kaikki kunnia soijapavulle, varsinaiselle proteiinipommille!
Eilispäivän peseminen kaupungin puolesta sujui kohtsiististi. Vain kerran puoliso yritti kiukuspäissään purra toista hoitajaa tämän pestessä nivustaipeita. Hiukan minua hymyilytti, kun toinen hoitajista toivoi, ettei "kolleega saa traumaa tapahtuneesta". En tähän päivään mennessä ole oppinut ymmärtämään näitä ammattitaitoisia, kuten minulle on väitetty, hoitajia, joiden tehtäviin kuuluu juuri pestä kaikenlaisia sairaita, joiden käyttäytyminen ei suinkaan ole terveen ihmisen kaltaista. Toivottavasti hoitaja selvisi puremisaikeesta ilman henkisiä vaurioita! Enkä enää jaksa pyydellä anteeksi puolisoni käyttäytymistä. He tietävät tänne tullessaan tilanteen kuin myös pestävän esiintymisen. Sekä sen, ainakin pitäisi tietää, että kaikki johtuu kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta aivoinfarktista. Silloin meni jotain rikki.
Lihaton lokakuu! Kuulin siitä, mutta minua ei hetkauttanut. Me syömme kasvisruokaa muutenkin silloin tällöin, tosin useimmiten lisukkeena lihalle. Jos kala ei ole lihaa, niin on meillä toteutettu jo muutaman kerran lihattoman lokakuun teemaa. Taiten valmistettu kasvisruoka on todella hyvää. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka olisi koko ateria. Nykyisinhän erilaiset salaatit kuuluvat jo raavaankin miehen ruokapöytään. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani niitä yleensä kutsuttiin halveksivasti kanin ruuaksi ja ladottiin pinoon lautasen reunalle mahdollisimman kauaksi muusta ruuasta. Itse tykkään vallan mahdottomasti uuniruuasta, johon olen pilpunnut erilaisia juureksia, maustanut hyvin, jopa tilkkasella hunajaa. Tämmöistä voisin syödä vaikka kahden edestä. Lisukkeeksi ei kaivata lihaa, ei kalaakaan. Joskus on hyväkin jättää nämä kaksi pois vähäksi aikaa ruokavaliosta. Mutta että kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi, epäilyttää. Kun ihminen on kuitenkin sekaravinnon syöjä jo hampaistonsakin takia, ruuansulatusjärjestelmästä puhumattakaan. Toisaalta taas, mitä olen kasvissyöjiä katsellut, tuntuvat olevan terveitä ja voimissaan, tosin yleensä hyvin hoikkia ja heidän elämänkatosmuksensakin tuntuu olevan pelkkää vihreyttä.
No, minähän luin tietysti CurryKanelin lihattoman makaroonilaatikon ohjeen hänen blogistaan ja siitä intouduin lokakuun teemasta hetken kirjoittamaan. Hänen laatikkonsa näytti herkulliselta. Soijavalmisteita en ole ainakaan tiettävästi maistanut. Soijakastike on ainoa, jota käytän. Ja mieluusti. Etten vaikuttaisi ihan untuvikolta, niin toki tiedän soijapavun yleisyyden maailman viljelykasvien markkinoilla. Kaikki kunnia soijapavulle, varsinaiselle proteiinipommille!
28. lokakuuta 2013
HELSINKI ENNEN MEITÄ
Eräs taksinkuljettaja oli ällistynyt, kun ohittaessamme presidentin linnaa kerroin sen olleen Heidenstrauchin talo ja yksityisomistuksessa ennen kuin myytiin keisarilliseksi palatsiksi ja sittemmin siitä tuli presidentin linna. Tässä talossa pikkupoikana asui Anders Ramsay, jonka muistelmia Muistoja lapsen ja hopeahapsen jälleen aloin lukea. Neliosainen teos on vuodelta 1966, kustantaja WSOY, alkuperäiseltä nimeltään Från barnår till silverhår (1904-1907). Anders Ramsay oli ruotsinkielinen, kuten moni muukin sen aikaisessa Helsingissä. Andersin ollessa jo vanha mies, harmaapäinen, istui hän usein Fabianinkadun varren viinituvassa 1800-1900-luvun vaihteen aikoihin ja kertoi tarinoita huikean rikkaasta elämästään ja sen seikkailuista. Tässä kirjassa niistä saa lukea ja sukeltaa ajassa taaksepäin esimerkiksi aikaan, kun Helsinkiin tuli ensimmäinen höyrylaiva vuonna 1836. Anders oli nelivuotias nassikka. Pohjoisespa ykkösen talon parvekkeelta oli hienot näkymät satamaan, jonka laituriin tuo ihmeellinen laiva ilman purjeita ja tuulta kiinnittyi.
Heidenstrauchin talossa oli Ramsayn perheellä vieraita ihmettä todistamassa. Siipirattaat kauhoivat vettä kuten nykyisin Vispilällä matkallaan Kauppatorin kaijasta Korkeasaareen. Laivan nimi oli Solide, ruotsalainen komistus, ensimmäinen laatuaan Helsingissä. Ei ihme, että se herätti kiinnostusta ja uteliaisuutta. Sitten tulivat Storfursten ja Furst Menschikoff huolehtimaan Venäjän, Suomen ja Ruotsin välisestä liikenteestä. Me tiedämme, että tänä päivänä emme enää matkaile ulkomaille höyrylaivoilla Helsingistä, mutta minä muistan pikkutyttönä näin matkan Ruotsiin ja Saksaan taittaneeni. Ei ollut tietoakaan näistä nykyajan suurista laivoista kauppakujinen, monine ravintoloineen, tanssisaleineen, elokuvateattereineen, pallomerineen, kauneussalonkeineen. Mutta niissä oli taatusti tunnelmaa, jota ei nykylaivoissa ole. Matkustajaa pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, kutsu kapteenin pöytään oli piste iin päällä. Päivisin pasteerailtiin laivassa, jota suinkaan ei nykytapaan oltu ympäröity seinillä ja lasilla, vaan ulkoilmaa sai keuhkojen täydeltä. Herroilla rinnuksilla kiikari, jolla katseltiin ulappaa. Keittiöstä heitettiin yli laidan ruuanjätteet, joiden kimppuun hyökäsi heti lokkiarmeija. Seisoin vanhempieni kanssa usein puisen reelingin vieressä ja katselin kokasta tulevia aaltoja. Ihan totta: laivat olivat puuta ja miehet rautaa.
Turustakin lähdimme joskus. Yleensä silloin, kun olin menossa isän kanssa Tukholmaan. Junalla Turkuun ja satamaan. Bore taisi olla laivan nimi. Helsingistä lähtivät Aallotar II ja Birger Jarl. Autot nostettiin nosturilla ruumaan. Matka piti tilata kuukausia ennen saadakseen auton mukaan.Kaikki oli jännittävää. Laivan salongin kalusteet mahonkia ja ylellistä plyyshiä.Kuulin laivaväen puhuvan paarpuuristaja, tyyrpuurista ja ahterista. Laivan sivulla roikkui usein naru veteen ja joku selitti sen olevan lokin, jolla mitattiin laivan nopeutta. Jos en väärin muista. Savua nousi laivan piipuista kuten höyryveturistakin maissa. Laivoissa ei silloin ollut muita aktiviteetteja kuin flaaneeraamista ja syömistä, istuskelua salongissa ja fiiniä keskustelua. Mutta se oli alusta loppuun yhtä juhlaa, eikä sen kaltaista matkustamista enää näillä meidän vesillämme ole. Joskus 1970-luvulla höyrylaivaliikenne päättyi, matkanteot merellä nopeutuivat uuden tekniikan myötä. Ja me elämme nyt sitä aikaa.
Anders Ramsay varttui, meni Turkuun kymnaasiin, käveli Helsingissä muiden nuorten herrojen kanssa Esplanadilla. Nykyisen Aleksanterinkadun varrella oli ränsistyneitä hökkeleitä ja se olikin aivan eri maailma kuin samansuuntainen Esplanadi puistoineen ja herrasväkineen. "On koira, kissa kävelyllä/ keikaellen tuoll´ Espiksellä,/ jossa pöyhkeet mammat istuu -niinpä niin,/ ja tyttäret ne tirkistelee -ymmärrätte siin´!" Tämä kuului kuplettiin huvinäytelmässä Per och Pål, jonka kirjoitti R ( Reinhold?) Frenckell Esplanadia kehuen. Oivallinen historioitsija Kaisa Kyläkoski on vuonna 2008 kirjoittanut blogiinsa Helsingin Anders Ramsayn aikaisesta Espiksestä ja häneltä lainasin kupletin sanat.
Jatkan muistelmien lukemista ja jos sallitte, palaan joskus asiaan.
Heidenstrauchin talossa oli Ramsayn perheellä vieraita ihmettä todistamassa. Siipirattaat kauhoivat vettä kuten nykyisin Vispilällä matkallaan Kauppatorin kaijasta Korkeasaareen. Laivan nimi oli Solide, ruotsalainen komistus, ensimmäinen laatuaan Helsingissä. Ei ihme, että se herätti kiinnostusta ja uteliaisuutta. Sitten tulivat Storfursten ja Furst Menschikoff huolehtimaan Venäjän, Suomen ja Ruotsin välisestä liikenteestä. Me tiedämme, että tänä päivänä emme enää matkaile ulkomaille höyrylaivoilla Helsingistä, mutta minä muistan pikkutyttönä näin matkan Ruotsiin ja Saksaan taittaneeni. Ei ollut tietoakaan näistä nykyajan suurista laivoista kauppakujinen, monine ravintoloineen, tanssisaleineen, elokuvateattereineen, pallomerineen, kauneussalonkeineen. Mutta niissä oli taatusti tunnelmaa, jota ei nykylaivoissa ole. Matkustajaa pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, kutsu kapteenin pöytään oli piste iin päällä. Päivisin pasteerailtiin laivassa, jota suinkaan ei nykytapaan oltu ympäröity seinillä ja lasilla, vaan ulkoilmaa sai keuhkojen täydeltä. Herroilla rinnuksilla kiikari, jolla katseltiin ulappaa. Keittiöstä heitettiin yli laidan ruuanjätteet, joiden kimppuun hyökäsi heti lokkiarmeija. Seisoin vanhempieni kanssa usein puisen reelingin vieressä ja katselin kokasta tulevia aaltoja. Ihan totta: laivat olivat puuta ja miehet rautaa.
Turustakin lähdimme joskus. Yleensä silloin, kun olin menossa isän kanssa Tukholmaan. Junalla Turkuun ja satamaan. Bore taisi olla laivan nimi. Helsingistä lähtivät Aallotar II ja Birger Jarl. Autot nostettiin nosturilla ruumaan. Matka piti tilata kuukausia ennen saadakseen auton mukaan.Kaikki oli jännittävää. Laivan salongin kalusteet mahonkia ja ylellistä plyyshiä.Kuulin laivaväen puhuvan paarpuuristaja, tyyrpuurista ja ahterista. Laivan sivulla roikkui usein naru veteen ja joku selitti sen olevan lokin, jolla mitattiin laivan nopeutta. Jos en väärin muista. Savua nousi laivan piipuista kuten höyryveturistakin maissa. Laivoissa ei silloin ollut muita aktiviteetteja kuin flaaneeraamista ja syömistä, istuskelua salongissa ja fiiniä keskustelua. Mutta se oli alusta loppuun yhtä juhlaa, eikä sen kaltaista matkustamista enää näillä meidän vesillämme ole. Joskus 1970-luvulla höyrylaivaliikenne päättyi, matkanteot merellä nopeutuivat uuden tekniikan myötä. Ja me elämme nyt sitä aikaa.
Anders Ramsay varttui, meni Turkuun kymnaasiin, käveli Helsingissä muiden nuorten herrojen kanssa Esplanadilla. Nykyisen Aleksanterinkadun varrella oli ränsistyneitä hökkeleitä ja se olikin aivan eri maailma kuin samansuuntainen Esplanadi puistoineen ja herrasväkineen. "On koira, kissa kävelyllä/ keikaellen tuoll´ Espiksellä,/ jossa pöyhkeet mammat istuu -niinpä niin,/ ja tyttäret ne tirkistelee -ymmärrätte siin´!" Tämä kuului kuplettiin huvinäytelmässä Per och Pål, jonka kirjoitti R ( Reinhold?) Frenckell Esplanadia kehuen. Oivallinen historioitsija Kaisa Kyläkoski on vuonna 2008 kirjoittanut blogiinsa Helsingin Anders Ramsayn aikaisesta Espiksestä ja häneltä lainasin kupletin sanat.
Jatkan muistelmien lukemista ja jos sallitte, palaan joskus asiaan.
27. lokakuuta 2013
MILJOONAT SIVU SUUN
Joitakin aikoja takaperin matkapuhelimeen ilmaantui viesti, jossa kerrottiin minun saaneen monta miljoonaa euroa tai oikeammin dollaria. Pitää vain soittaa annettuun numeroon ja tiedustella asiasta lisää. En soittanut ja poistin koko höpsötyksen. Kun en uskonut tähän "onneen" sen enempää kuin teelehdistä ennustamiseen tai siihen, että USAn presidentin nahoissa on ollut ulkoavaruuden olento. Tämän kaltaisia tekstiviestejä ovat muutkin saaneet ja moni mennyt lankaan. Puhelu ohjautuu jonnekin Huitsin Nevadaan ja maksaa maltaita.
Ikinä en ole mitään amerikanperintöäkään saanut, mutta puolison äiti olisi, jos olisi elänyt. Meille tuli juhlallisen näköinen kirje lakitoimistosta, jossa kerrottiin amerikantädin kuolleen ja suomalaisserkkujen perivän. Perintö ei yltänyt serkkujen lapsiin, vaan potti tietysti suureni, jos joku serkku oli kuollut.Luimme testamentin ja tiedotteen ja minä mietin, kuinkahan monta elossa olevaa serkkua Suomessa amerikantädillä on, kun itsekin lähti tästä elämästä jokseenkin iäkkäänä.Tämän lähemmäksi amerikanperintöä emme ole päässeet. Huimia tarinoita kyllä kuultu suunnattomista rikkauksista, jotka on perintönä saatu. Onneksi olkoon. Minä olin vanhempieni ainoa lapsi ja olin siitä kiitollinen. Monien sisarusten välit ovat menneet poikki ikuisiksi ajoiksi perinnön jaossa. Ystävällisistä ihmisistä tulee ahneita susia ja vielä vuosikymmentenkin jälkeen saatetaan ajatella "tuo sormus olisi kuulunut minulle".
Ystävälläni C:llä on näinä päivinä syntymäpäivä. Semmoinen pyöreä juhla. Sain kutsun, mutta enhän minä voi. Ei mitään suuria kalaaseja kuitenkaan, kaviaaria ja samppanjaa kuulemma on tarjolla. Minä soitan puhelimella ja toivotusten jälkeen kerron, mitä Zsa Zsa Gabor on sanonut iästä. No, kukako on Zsa Zsa Gabor? Unkarilainen näyttelijä, myöhemmin USAssa, semmoinen vaalea kaunotar, monet avioliitot läpikäynyt. Syntymävuosiakin on kaksi 1917 ja 1919. Ei siis mikään tyttönen enää. Elää nettitiedon mukaan. Hän on sanonut "Minun mielestäni ikää ei ole olemassakaan. Tiedän kaksikymmenvuotiaita tyttöjä, jotka ovat vanhempia kuin minä." Minä olen samaa mieltä, että ikää ei ole ja jos se nyt on, niin ei kovin tärkeä. Ihminen itse on merkittävä ja se, minkälainen hän on. Ja näin meidän kesken, tiedän minäkin näitä parikymppisiä, jotka ovat minua vanhempia.
Nyt menen siirtämään itseni normaaliaikaan. Pyydetään siirtämään kelloja, mutta ajattelin siirtää vain sitä pienempää viisaria tunti taaksepäin. Heräsin kesäajassa. Aina sama juttu.
Ikinä en ole mitään amerikanperintöäkään saanut, mutta puolison äiti olisi, jos olisi elänyt. Meille tuli juhlallisen näköinen kirje lakitoimistosta, jossa kerrottiin amerikantädin kuolleen ja suomalaisserkkujen perivän. Perintö ei yltänyt serkkujen lapsiin, vaan potti tietysti suureni, jos joku serkku oli kuollut.Luimme testamentin ja tiedotteen ja minä mietin, kuinkahan monta elossa olevaa serkkua Suomessa amerikantädillä on, kun itsekin lähti tästä elämästä jokseenkin iäkkäänä.Tämän lähemmäksi amerikanperintöä emme ole päässeet. Huimia tarinoita kyllä kuultu suunnattomista rikkauksista, jotka on perintönä saatu. Onneksi olkoon. Minä olin vanhempieni ainoa lapsi ja olin siitä kiitollinen. Monien sisarusten välit ovat menneet poikki ikuisiksi ajoiksi perinnön jaossa. Ystävällisistä ihmisistä tulee ahneita susia ja vielä vuosikymmentenkin jälkeen saatetaan ajatella "tuo sormus olisi kuulunut minulle".
Ystävälläni C:llä on näinä päivinä syntymäpäivä. Semmoinen pyöreä juhla. Sain kutsun, mutta enhän minä voi. Ei mitään suuria kalaaseja kuitenkaan, kaviaaria ja samppanjaa kuulemma on tarjolla. Minä soitan puhelimella ja toivotusten jälkeen kerron, mitä Zsa Zsa Gabor on sanonut iästä. No, kukako on Zsa Zsa Gabor? Unkarilainen näyttelijä, myöhemmin USAssa, semmoinen vaalea kaunotar, monet avioliitot läpikäynyt. Syntymävuosiakin on kaksi 1917 ja 1919. Ei siis mikään tyttönen enää. Elää nettitiedon mukaan. Hän on sanonut "Minun mielestäni ikää ei ole olemassakaan. Tiedän kaksikymmenvuotiaita tyttöjä, jotka ovat vanhempia kuin minä." Minä olen samaa mieltä, että ikää ei ole ja jos se nyt on, niin ei kovin tärkeä. Ihminen itse on merkittävä ja se, minkälainen hän on. Ja näin meidän kesken, tiedän minäkin näitä parikymppisiä, jotka ovat minua vanhempia.
Nyt menen siirtämään itseni normaaliaikaan. Pyydetään siirtämään kelloja, mutta ajattelin siirtää vain sitä pienempää viisaria tunti taaksepäin. Heräsin kesäajassa. Aina sama juttu.
25. lokakuuta 2013
ANJA
Tänään sain surusanoman. Pitkäaikainen ystäväni Anja on kuollut. Poika soitti ja kertoi äitinsä nukkuneen pois kolme viikkoa sitten. Ehkä siitä on kuukausi, kun puhuin Anjan kanssa puhelimessa. Hän sairasteli ja minun elämäni pyöri puolison ympärillä. Aikaa ei aina mukamas ollut edes soittelemiseen. Ei pidä paikkaansa. Aikaa on, jos on halua. Se vain jäi. En kanna kuitenkaan huonoa omaatuntoa, olimmehan yhteydessä vuosien aikana useinkin. Ennen tapasimmekin silloin tällöin.Ystävien rivit harvenevat. Elämä on niin. Hautajaisiin en mene. Tämän sanoin pojalle samalla kun kerroin osanottoni. Anjalta jäi kaksospojat. Kumpikin pappeja. Anja oli ollut kirkossa poikiensa kanssa ja sanonut sieltä poistuessaan pääsevänsä hyviin käsiin Jeesuksen luo, kun aika koittaa. Se on nyt koittanut. Anja oli uskovainen ihminen. Hyvää matkaa, ystäväni.
Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.
(Eino Leino, Hautalaulu)
Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.
(Eino Leino, Hautalaulu)
ONNI ON "HEI MURU"
Kirjamessuilta palaava kirjailija oli hakattu junassa, eikä kukaan yrittänyt edes tulla apuun. Vain töllistelivät. No, kirjailija selvisi hengissä, mutta ihmetteli varmaankin kanssaihmistensä käytöstä. Mikä hitto meihin on mennyt? Mitä on tapahtunut? Onko pieninkin välittäminen heitetty roskakoppaan? Toivon aina tämmöisestä luettuani, että näille töllistelijöille kävisi samoin eli joutuisivat pahoinpitelyn kohteeksi ja heillä olisi sitten omat töllistelijät. Muinoin joitakin vuosikymmeniä sitten elettiin vielä aikaa, kun toisista välittäminen oli kunniassaan. Ei kadulle jätetty ketään makaamaan ottamatta selvää, mitä oli tapahtunut. Me olimme kaikki silloin vielä inhimillisiä. Kerron tässä vielä senkin jutun, kun kummityttö kerran näki bussipysäkillä joukon isompia poikia hakkaamassa yhtä pientä poikaa. Aikuiset vain katselivat, vaikka pojalta valui verta nenästä. Kummityttö meni väliin, piti saarnan hakkaajille sekä vielä bussia odottaville aikuisille. Osasivatkohan edes hävetä? Joku on joskus sanonut raukkamaisuuden olevan julmuuden äiti.
Eilen tuuraaja meillä ja minä kaupungilla. Väsyin. Tai oikeammin lonkka. Loppumetrit kotiin olivat yhtä tuskaa, mutta ähelsin kuitenkin itseni suhteellisen kunniakkaasti perille asti. Sitten huoahdin. Tuuraaja lähti ja kehui oloaan täällä mukavaksi ja helpoksi. Ei tarvitse muuta kuin katsoa, että kaikki puolisolla hyvin. Yleensä on, kun nukkuu sen parituntisen. Levättyäni hetken, laitoin meille lounaan ja sen jälkeen muut huusholli- ja hoitotyöt. Tänään luin Timo Mikkosen puolison Nina Mikkosen vierailusta Jari Sarasvuon televisio-ohjelmassa. Kertoi omaishoitajuudestaan. Ohjelmaa en nähnyt. Tietämykseni vain netistä. Suurin osa meistä omaishoitajista ei ole julkkiksia tai sellaisten puolisoita. Meistä ei julkisuudessa puhuta. Ei valvotuista öistä, ulostuksista ja virtsasta vuoteessa, vaippojen vaihtamisista,hoitokielteisyydestä, nostamisista ja muusta päivittäisistä auttamisista liikuntakyvyttömän tai - rajoitteisen hoidokin kanssa. Henkisen puolen väsyminen saattaa fyysisen väsymyksen lisäksi olla hyvinkin iso asia omaishoitajalla. Joissakin tapauksissa on sairaus voinut viedä esimerkiksi halvauksen tapahduttua hoidettavan aivoista sen osan, joka kontrolloi sanomisia. Rumia sanoja, rivouksia, yleistä tyytymättömyyttä, jopa fyysistä väkivaltaa. Tätä kaikkea on omaishoito. Oli hyvä, että rouva Mikkonen oli omia kokemuksiaan omaishoitajuudesta kertomassa. Ehkä se avaa niidenkin ihmisten silmät, jotka tätä työtä väheksyvät ollen täysin tietämättömiä työn laajuudesta ja sen sisällöstä.
No, vaikka tässä jälleen kerran asiasta puhuin ja tulen taas joskus puhumaan, olen kuitenkin aika optimistinen omaishoitaja, enkä koe kymmenen vuoden aikaani tässä työssä yksinomaan raskaaksi. Yksi hyvä päivä korvaa monta huonoa. Minä pääsen ihmisten ilmoille tuuraajapäivinä, meillä käy silloin tällöin vieraita, parannan maailmaa puhelimessa ystävien kanssa ja tapaan naapureita roskiskäynnillä. Ulos mennään molemmat niinä päivinä kun lonkka minulla antaa myöten. Pihaa pitemmälle en pyörätuolia saa, mutta hyvä niinkin. Tietysti joskus vaivun hillittömään itsesääliin ja murehdin kohtaloani, mutta nousen siitä suosta entistä vahvempana ja henkisesti ehyempänä. Yksi asia saa hymyn aivan varmasti huulilleni ja se on, kun lakanoiden välistä kuuluu selvästi lausuttuna "hei muru".
Eilen tuuraaja meillä ja minä kaupungilla. Väsyin. Tai oikeammin lonkka. Loppumetrit kotiin olivat yhtä tuskaa, mutta ähelsin kuitenkin itseni suhteellisen kunniakkaasti perille asti. Sitten huoahdin. Tuuraaja lähti ja kehui oloaan täällä mukavaksi ja helpoksi. Ei tarvitse muuta kuin katsoa, että kaikki puolisolla hyvin. Yleensä on, kun nukkuu sen parituntisen. Levättyäni hetken, laitoin meille lounaan ja sen jälkeen muut huusholli- ja hoitotyöt. Tänään luin Timo Mikkosen puolison Nina Mikkosen vierailusta Jari Sarasvuon televisio-ohjelmassa. Kertoi omaishoitajuudestaan. Ohjelmaa en nähnyt. Tietämykseni vain netistä. Suurin osa meistä omaishoitajista ei ole julkkiksia tai sellaisten puolisoita. Meistä ei julkisuudessa puhuta. Ei valvotuista öistä, ulostuksista ja virtsasta vuoteessa, vaippojen vaihtamisista,hoitokielteisyydestä, nostamisista ja muusta päivittäisistä auttamisista liikuntakyvyttömän tai - rajoitteisen hoidokin kanssa. Henkisen puolen väsyminen saattaa fyysisen väsymyksen lisäksi olla hyvinkin iso asia omaishoitajalla. Joissakin tapauksissa on sairaus voinut viedä esimerkiksi halvauksen tapahduttua hoidettavan aivoista sen osan, joka kontrolloi sanomisia. Rumia sanoja, rivouksia, yleistä tyytymättömyyttä, jopa fyysistä väkivaltaa. Tätä kaikkea on omaishoito. Oli hyvä, että rouva Mikkonen oli omia kokemuksiaan omaishoitajuudesta kertomassa. Ehkä se avaa niidenkin ihmisten silmät, jotka tätä työtä väheksyvät ollen täysin tietämättömiä työn laajuudesta ja sen sisällöstä.
No, vaikka tässä jälleen kerran asiasta puhuin ja tulen taas joskus puhumaan, olen kuitenkin aika optimistinen omaishoitaja, enkä koe kymmenen vuoden aikaani tässä työssä yksinomaan raskaaksi. Yksi hyvä päivä korvaa monta huonoa. Minä pääsen ihmisten ilmoille tuuraajapäivinä, meillä käy silloin tällöin vieraita, parannan maailmaa puhelimessa ystävien kanssa ja tapaan naapureita roskiskäynnillä. Ulos mennään molemmat niinä päivinä kun lonkka minulla antaa myöten. Pihaa pitemmälle en pyörätuolia saa, mutta hyvä niinkin. Tietysti joskus vaivun hillittömään itsesääliin ja murehdin kohtaloani, mutta nousen siitä suosta entistä vahvempana ja henkisesti ehyempänä. Yksi asia saa hymyn aivan varmasti huulilleni ja se on, kun lakanoiden välistä kuuluu selvästi lausuttuna "hei muru".
24. lokakuuta 2013
KÄYNTI NAAPURIKAUPUNGISSA
Tässä istun enkä muuta voi. Mutta pian voin.Puoliso herätettävä,pesu ja aamukahvi. Itse kaupunkikostyymiin ja tuuraajan tultua stadiin. Eilen piti pääsemäni ortopedin vastaanotolle Peijaksen sairaalassa. Odotuskäytävän kello raksutti, viisarit siirtyivät, aikaa kului. En toki huolestunut, kun on totuttu odottelemaan. Hoitaja ilmaantui kertomaan tohtorin olevan estynyt minua vastaan ottamaan, kun on leikkauksessa. Sain valita. Lisää odottelua tunti ehkä kaksi. Päätin lähteä. Viikon kuluttua uudestaan ja kummityttö taas kotivahdiksi.
On se Peijas kaukana. Aivan uusi kokemus minulle kuin myös koko Vantaa, jossa en ole visiteerannut kuin autolla joskus. Kuin olisi maalle mennyt. Omakotitaloasutusta, metsiä, peltoja, ihmisiä harvakseen. Ruska lopuillaan, jos on ollutkaan. Taksimatka kesti yli puoli tuntia. Peijaksen ympärillä kerrostaloja ja siinä kohdin näytti vähän kaupungilta. Vuosiluku sairaalan seinässä 1990. Melko uusi siis. Käytäviä, infopiste, ilmoittautumisluukku oli jo suljettu, pyjamaväkeä kahvilassa. Lykkiydyin B-käytävään ohjeen mukaisesti ja istuuduin odottamaan. Ovessa oli ortopedin nimi. Viereen tupsahti nainen, joka alkoi hetikohta keskustella "missähän se minun lääkärini on?" Lähti etsimään ja tuli takaisin. Oli löytänyt. Juttelu oli kovasti yksipuolista. Vastailin vain niin paljon kuin katsoin, etten vaikuta ylen epäkohteliaalta. Kaivoin laukkuani ja rapistelin papereita, joita oli pyydetty tuomaan. Katselin kelloa. Nojasin rollaattoriin ja olin siihen nojaamatta. Pitkästyin. Sitten tuli hoitaja.
Kotimatka yhtä pitkä kuin mennessä. Alkoi jo hämärtää. Vantaan ja Helsingin raja. Olin taas kotikaupungissa. Läpi ruuhkaisen keskustan. Kerjäläisiä ei näkynyt. Taivaalta tihuutti hiukan vettä, sateensuojia. Yksi risteilyalus Katajanokan laiturissa. Kääntyminen kotikadulle. Maksoin ja pyysin kuitin. Haen Kelalta omavastuun jälkeistä osuutta. Hoitaja antoi hakemuskaavakkeen, kun pyysin.
Kotona hääri kummityttö. Oli pessyt kristallit ja katseli keittiön kattokruunua ahnein silmin. Syytin nivelrikkoa, vaikka rasva ja pöly olivat jo siinä olleet aiemminkin. Hätistin kotiin. Jäi kuitenkin aikaa juttelulle ja ilonpidolle. Olemme samaa horoskooppimerkkiä, huumori samanlaista, naurua ei puutu. Kertoi, että olin, hänen ollessaan kaksivuotias ja meillä parin tunnin hoidossa, lakannut hänen pienoiset kyntensä punaisiksi. Kotona oli valokuvattu, muuten ei tyttö muista tätä kummitädin tempausta. Myös kertoi, kun olin vienyt hänet (oli jo melkein teini-ikäinen) Ruiskumestarin talo-museoon ja kadulla oli puomeja, etten saanut autoa parkkeerattua. Nousin tyynen rauhallisesti autosta, siirsin puomit ja ajoin auton jalkakäytävän viereen. Tämän muistan ja kielsin ehdottomasti tekemästä samoin nyt kun hän ajaa itsekin. Halasimme, kiitin ja hän lähti kotiinsa. Alkoi olla puolison alkuillan ruokinta-aika.
On se Peijas kaukana. Aivan uusi kokemus minulle kuin myös koko Vantaa, jossa en ole visiteerannut kuin autolla joskus. Kuin olisi maalle mennyt. Omakotitaloasutusta, metsiä, peltoja, ihmisiä harvakseen. Ruska lopuillaan, jos on ollutkaan. Taksimatka kesti yli puoli tuntia. Peijaksen ympärillä kerrostaloja ja siinä kohdin näytti vähän kaupungilta. Vuosiluku sairaalan seinässä 1990. Melko uusi siis. Käytäviä, infopiste, ilmoittautumisluukku oli jo suljettu, pyjamaväkeä kahvilassa. Lykkiydyin B-käytävään ohjeen mukaisesti ja istuuduin odottamaan. Ovessa oli ortopedin nimi. Viereen tupsahti nainen, joka alkoi hetikohta keskustella "missähän se minun lääkärini on?" Lähti etsimään ja tuli takaisin. Oli löytänyt. Juttelu oli kovasti yksipuolista. Vastailin vain niin paljon kuin katsoin, etten vaikuta ylen epäkohteliaalta. Kaivoin laukkuani ja rapistelin papereita, joita oli pyydetty tuomaan. Katselin kelloa. Nojasin rollaattoriin ja olin siihen nojaamatta. Pitkästyin. Sitten tuli hoitaja.
Kotimatka yhtä pitkä kuin mennessä. Alkoi jo hämärtää. Vantaan ja Helsingin raja. Olin taas kotikaupungissa. Läpi ruuhkaisen keskustan. Kerjäläisiä ei näkynyt. Taivaalta tihuutti hiukan vettä, sateensuojia. Yksi risteilyalus Katajanokan laiturissa. Kääntyminen kotikadulle. Maksoin ja pyysin kuitin. Haen Kelalta omavastuun jälkeistä osuutta. Hoitaja antoi hakemuskaavakkeen, kun pyysin.
Kotona hääri kummityttö. Oli pessyt kristallit ja katseli keittiön kattokruunua ahnein silmin. Syytin nivelrikkoa, vaikka rasva ja pöly olivat jo siinä olleet aiemminkin. Hätistin kotiin. Jäi kuitenkin aikaa juttelulle ja ilonpidolle. Olemme samaa horoskooppimerkkiä, huumori samanlaista, naurua ei puutu. Kertoi, että olin, hänen ollessaan kaksivuotias ja meillä parin tunnin hoidossa, lakannut hänen pienoiset kyntensä punaisiksi. Kotona oli valokuvattu, muuten ei tyttö muista tätä kummitädin tempausta. Myös kertoi, kun olin vienyt hänet (oli jo melkein teini-ikäinen) Ruiskumestarin talo-museoon ja kadulla oli puomeja, etten saanut autoa parkkeerattua. Nousin tyynen rauhallisesti autosta, siirsin puomit ja ajoin auton jalkakäytävän viereen. Tämän muistan ja kielsin ehdottomasti tekemästä samoin nyt kun hän ajaa itsekin. Halasimme, kiitin ja hän lähti kotiinsa. Alkoi olla puolison alkuillan ruokinta-aika.
22. lokakuuta 2013
TARVITAANKO SILMÄT NÄKEMISEEN?
Muistan kun äitini toisesta silmästä näkö heikkeni, mitenkä hän otti vastaan tapahtuman. "Mä olen maailman sokein ihminen, elämä loppuu..." Minulla oli monen vuoden ajan ollessani nuori, yksisilmäinen hammaslääkäri. Vasta vuosien kuluttua selvisi, että hän oli suukalustoani katsellut yhdellä näkevällä silmällä ja yhdellä lasisilmällä. Oli hyvä hammaslääkäri vammastaan huolimatta. Pohjoinen ystäväni E on nyt menettämässä näkönsä toisesta silmästä. Elää normaalia elämää, ajaa pyörällä, käy konserteissa ja teattereissa, kerää metsästä marjoja, on melkein kuin ennenkin. Päätä pitää aikaisempaa enemmän kääntää, ja sekin sujuu.Ihminen tottuu vajavaisuuteensa, toinen aisti korvaa toisen, elämä jatkuu. Ehkä näkökyvyn kokonaan menettäminen aikuisiässä olisi ainakin minulle aisteista suurin menetys.
Yhdysvalloissa syntyi 1800-luvulla Helen Keller-niminen (1880-1968) tyttö. Hän sairastui noin puolitoista vuotiaana tautiin , joka vei näkö- sekä kuulokyvyn. Hän ei lannistunut. Hänestä tuli elämää rakastava, aktiivinen nainen, kirjailija, luennoitsija ja ennen kaikkea esimerkki muille, jotka ovat menettäneet kyvyn nähdä ja kuulla. Hänen elämästään on tehty kirja ja elokuva. Tähän kaikkeen päästäkseen tarvitsi Helen opettajan. Hän oli Anne Sullivan (1866-1936), joka opetti hänelle käsi kädessä puhumisen ja oli Helenin ystävä kuolemaansa asti. Helen Keller on sanonut Keep your face to the sushine and you cannot see the shadow.
Äitini ei siis ollutkaan "maailman sokein ihminen" ja olisi saanut hävetä puheitaan. Hänellä todettiin myöhemmin myös tuo nykyisin niin yleinen aikuisiän diabetes, joka tieto oli niinikään viedä hänet hulluuden partaalle "ikinä en enää saa syödä leivoksia, en keksejä, en panna suklaata suuhuni, elämä päättyy tähän". Siihen aikaan ei suuremmin ollut sokerittomia tuotteita, keinosokerista puhumattakaan. Sen enempää toisen silmän huono näkö kuin kakkostyypin sokeritautikaan ei vienyt äitiäni hautaan.Vähitellen hän tyytyi vaivoihinsa ja lakkasi jopa vaikeroimasta. Eli kaikinpuolin originellin naisen roolissaan elämänsä säälliseen loppuun jättäen jälkeensä muistot perheelleen ja ystävilleen, jotka vielä vuosienkin kuluttua muistelivat värikästä äitiäni, joka teki melkein mitä vaan saadakseen huomiota. Hän sai.
Olen joskus muinoin lukenut Helen Kelleristä kertovan kirjan. Se kuului nuorten naisten lukemistoon kuten Anne Frankin päiväkirjakin. Kumpikin kirja osoittaa, että ihminen näkee tahtoessaan iloa ja valoa hankalassakin elämän vaiheessa, eikä milloinkaan pidä menettää toivoaan. Pitää todellakin kääntää kasvonsa kohti auringonvaloa ja olla näkemättä tummia varjoja.
Yhdysvalloissa syntyi 1800-luvulla Helen Keller-niminen (1880-1968) tyttö. Hän sairastui noin puolitoista vuotiaana tautiin , joka vei näkö- sekä kuulokyvyn. Hän ei lannistunut. Hänestä tuli elämää rakastava, aktiivinen nainen, kirjailija, luennoitsija ja ennen kaikkea esimerkki muille, jotka ovat menettäneet kyvyn nähdä ja kuulla. Hänen elämästään on tehty kirja ja elokuva. Tähän kaikkeen päästäkseen tarvitsi Helen opettajan. Hän oli Anne Sullivan (1866-1936), joka opetti hänelle käsi kädessä puhumisen ja oli Helenin ystävä kuolemaansa asti. Helen Keller on sanonut Keep your face to the sushine and you cannot see the shadow.
Äitini ei siis ollutkaan "maailman sokein ihminen" ja olisi saanut hävetä puheitaan. Hänellä todettiin myöhemmin myös tuo nykyisin niin yleinen aikuisiän diabetes, joka tieto oli niinikään viedä hänet hulluuden partaalle "ikinä en enää saa syödä leivoksia, en keksejä, en panna suklaata suuhuni, elämä päättyy tähän". Siihen aikaan ei suuremmin ollut sokerittomia tuotteita, keinosokerista puhumattakaan. Sen enempää toisen silmän huono näkö kuin kakkostyypin sokeritautikaan ei vienyt äitiäni hautaan.Vähitellen hän tyytyi vaivoihinsa ja lakkasi jopa vaikeroimasta. Eli kaikinpuolin originellin naisen roolissaan elämänsä säälliseen loppuun jättäen jälkeensä muistot perheelleen ja ystävilleen, jotka vielä vuosienkin kuluttua muistelivat värikästä äitiäni, joka teki melkein mitä vaan saadakseen huomiota. Hän sai.
Olen joskus muinoin lukenut Helen Kelleristä kertovan kirjan. Se kuului nuorten naisten lukemistoon kuten Anne Frankin päiväkirjakin. Kumpikin kirja osoittaa, että ihminen näkee tahtoessaan iloa ja valoa hankalassakin elämän vaiheessa, eikä milloinkaan pidä menettää toivoaan. Pitää todellakin kääntää kasvonsa kohti auringonvaloa ja olla näkemättä tummia varjoja.
21. lokakuuta 2013
HIUKAN KUNNAN TOUHUISTA
Hrrr... pakkasta! Ja pimeää vielä tähän aikaan kun tässä naputtelemassa istun ja joka kirjoittaminen jatkuu sitten aamupuuhien jälkeen. Vielä en puolisoa vie pesulle ja aamupalalle. On paremmalla tuulella saadessaan herätä omia aikojaan.
Tänään taas pesijöiden sisäänmarssi. Kunta patistaa ottamaan heidät useamman kerran viikossa kuin yhden. Miksi ihmeessä? Heidän toimenkuvaansa ei kuulu muuta kuin hoidettavan hygienia. Ihminenhän kuluu, jos hinkataan,saippuoidaan ja hangataan usein. Minähän hoidan ylimalkaan hoidokin hygienian päivittäin. Olen piikkinä kaupungin lihassa, kun en tottele.Ennen kuului kotihoitoon kaikenlaista hyödyllistä. Sitten muuttui ja kunta alkoi säästää. Nyt ollaan pesulinjalla. Ymmärrän senkin avun olevan tervetullutta ja jopa tarpeenkin, jos/kun hoidettava elää ilman avustajaa/omaista/omaishoitajaa. On ehkä vuoteensa vankina jne. Riemumielellä ottaisin avun vastaan, jos se olisi todellista apua. Kevyttä siivoamista ja kaupassa käyntiä. Jos kuuluu tiettyyn omaishoitajapalkkioluokitukseen, joutuu pakosta ottamaan kunnalta kotihoitoavun. Kunta antaa ja kunta ottaa. Jokainen pesijöiden käynti kun maksaa ja tunti on lyhyin aika, vaikka olisivat viisi minuuttia. Meillä kuluu aikaa 20 minuuttia. Teen ison osan valmiiksi viemällä puolison etukäteen kylpyhuoneeseen suihkutuoliin. Laitan uudet vaatteet ja vaipat valmiiksi, pyyheliinat framille... Enkä suinkaan hoitajien vuoksi, vaan siksi, että puoliso suostuu suihkuttamiseen vähemmällä kiukuttelulla. Suurin osa tästä 20 minuutista menee pesijöillä pukeutumiseen märkää tilaa varten. Sekä riisuutumiseen Jalkojen suojukset, suuri esiliina, käsivarsisuojukset, käsineet... Nopean pesemisen jälkeen puoliso vuoteeseen ja jos hyvin käy, onnistutaan panemaan vaippa oikein päin. Poislähdön aika. Kiitos ja näkemiin. Tämäkö vielä useamman kerran viikossa???
Eilinen ilta meni tanssien tähtien kanssa. Olin veikannut putoajaparin oikein. Tami senkuin mukana keikkuu. No, ankaran kilvan ohessa pitää olla kevyttäkin katseltavaa. Voittajaparia en vielä taida osata ennustaa. On parikin ehdokasta. Mutta kiva tätä kisaa on katsella. Olen aina tykännyt tanssista ja tanssimisesta. Äiti vei Akseli Vuorisolan tanssikouluun, samaan, mitä itsekin oli käynyt. Opiskelin ylen ahkerasti ja opin myös muutaman pojan kanssa styylaamisen taidon. Yhden pojan kanssa meni vakavammaksi tavattuamme yllättäen hänen serkkunsa häissä ja siitä alkoi seurustelu, joka kylläkin päättyi parin vuoden jälkeen riitaan ja eroon. Tapasimme toki myöhemmin ystävällisemmissä merkeissä ja tuli poskisuudelmat vaihdettua entisten aikojen muistoksi.
Aamukahvit juotu, lääkitykset suoritettu, hygienia hoidettu. Nyt puoliso taas vuoteessa. Pesijät parin tunnin kuluttua. Näin tästä se uusi viikko urkeni. Pihalla koivut kaljuuntuvat kilvan, naapuritalo vastapäätä näkyy jo. Parvekkeen uuvahtanut hortensiaranka olisi vietävä roskikseen. Kunhan kerkiän. Keskiviikkona menen nivelrikkotutkimuksiin Peijaksen sairaalaan. Sitten tiedetään. Kummityttö vahtii puolisoa sen aikaa.
Tänään taas pesijöiden sisäänmarssi. Kunta patistaa ottamaan heidät useamman kerran viikossa kuin yhden. Miksi ihmeessä? Heidän toimenkuvaansa ei kuulu muuta kuin hoidettavan hygienia. Ihminenhän kuluu, jos hinkataan,saippuoidaan ja hangataan usein. Minähän hoidan ylimalkaan hoidokin hygienian päivittäin. Olen piikkinä kaupungin lihassa, kun en tottele.Ennen kuului kotihoitoon kaikenlaista hyödyllistä. Sitten muuttui ja kunta alkoi säästää. Nyt ollaan pesulinjalla. Ymmärrän senkin avun olevan tervetullutta ja jopa tarpeenkin, jos/kun hoidettava elää ilman avustajaa/omaista/omaishoitajaa. On ehkä vuoteensa vankina jne. Riemumielellä ottaisin avun vastaan, jos se olisi todellista apua. Kevyttä siivoamista ja kaupassa käyntiä. Jos kuuluu tiettyyn omaishoitajapalkkioluokitukseen, joutuu pakosta ottamaan kunnalta kotihoitoavun. Kunta antaa ja kunta ottaa. Jokainen pesijöiden käynti kun maksaa ja tunti on lyhyin aika, vaikka olisivat viisi minuuttia. Meillä kuluu aikaa 20 minuuttia. Teen ison osan valmiiksi viemällä puolison etukäteen kylpyhuoneeseen suihkutuoliin. Laitan uudet vaatteet ja vaipat valmiiksi, pyyheliinat framille... Enkä suinkaan hoitajien vuoksi, vaan siksi, että puoliso suostuu suihkuttamiseen vähemmällä kiukuttelulla. Suurin osa tästä 20 minuutista menee pesijöillä pukeutumiseen märkää tilaa varten. Sekä riisuutumiseen Jalkojen suojukset, suuri esiliina, käsivarsisuojukset, käsineet... Nopean pesemisen jälkeen puoliso vuoteeseen ja jos hyvin käy, onnistutaan panemaan vaippa oikein päin. Poislähdön aika. Kiitos ja näkemiin. Tämäkö vielä useamman kerran viikossa???
Eilinen ilta meni tanssien tähtien kanssa. Olin veikannut putoajaparin oikein. Tami senkuin mukana keikkuu. No, ankaran kilvan ohessa pitää olla kevyttäkin katseltavaa. Voittajaparia en vielä taida osata ennustaa. On parikin ehdokasta. Mutta kiva tätä kisaa on katsella. Olen aina tykännyt tanssista ja tanssimisesta. Äiti vei Akseli Vuorisolan tanssikouluun, samaan, mitä itsekin oli käynyt. Opiskelin ylen ahkerasti ja opin myös muutaman pojan kanssa styylaamisen taidon. Yhden pojan kanssa meni vakavammaksi tavattuamme yllättäen hänen serkkunsa häissä ja siitä alkoi seurustelu, joka kylläkin päättyi parin vuoden jälkeen riitaan ja eroon. Tapasimme toki myöhemmin ystävällisemmissä merkeissä ja tuli poskisuudelmat vaihdettua entisten aikojen muistoksi.
Aamukahvit juotu, lääkitykset suoritettu, hygienia hoidettu. Nyt puoliso taas vuoteessa. Pesijät parin tunnin kuluttua. Näin tästä se uusi viikko urkeni. Pihalla koivut kaljuuntuvat kilvan, naapuritalo vastapäätä näkyy jo. Parvekkeen uuvahtanut hortensiaranka olisi vietävä roskikseen. Kunhan kerkiän. Keskiviikkona menen nivelrikkotutkimuksiin Peijaksen sairaalaan. Sitten tiedetään. Kummityttö vahtii puolisoa sen aikaa.
19. lokakuuta 2013
SYYSLEHTIEN VARISTESSA
Kylmää pohjoistuulta luvattu. Siinä se syksy kaikessa kalseudessaan sitten on. Pihan koivujen kuivat, kuolleet, ryppyiset ja puoleen kutistuneet lehdet sinnittelevät osin yhä paikoillaan. Kieppuvat maahan hyvässä piruetissa. Huoltomies puhaltaa kasoihin. Kengän pohjat kantavat lehtiriepuja sisälle asti, niitä tarttuu rollaattorin pyöriin.Pihalla jäi ruska väliin. Tusina päiviä vielä, niin ollaan marraskuussa.
Parinkymmenen vuoden päästä uhkaa maapalloa joku suuri mötikkä avaruudesta. Miten käy, jää nähtäväksi.En tykkää tämmöisistä tiedoista. Ahdistaa. Pankkikriisit, lamat, sodat... niistä voi selvitä, mutta tämmöinen jostain tuntemattomuudesta on aikamoinen haaste. Ehkä tiedemiehet keksivät keinon, millä tuho estetään. Tai se menee ohi omia aikojaan hipaisemattakaan. Marsin "maapallomaistumista" haikaillaan tosissaan. Sinne sitten ,kun täällä käy aina vaan ahtaammaksi, olosuhteet huonontuvat. Nykyistä kasvihuoneilmiötä kuulemma voi Marsissa hyödyntää, kun se kerran osataan aika mallikkaasti. Katselin eilen televisiota ja National Geographic tiesi tämmöistä kertoa. Osaanko edes mennä toiselle planeetalle sitten kummittelemaankaan?
Torstaina tuuraajan kanssa juttelin ja ihmettelin semmoista asiaa, että joku, siis aikuinen nainen, ei tiedä olevansa raskaana. Ymmärrän, jos kysymyksessä on joku +10v, jolla on valmiudet, mutta että aikuinen... Haikarako lapset tosiaankin tuo? Tuuraaja kertoi Suomessakin olevan naisia, jotka luulevat raskauden loppupuolta vain isoiksi vatsakivuiksi ja hämmästyvät hakeutuessaan lääkäriin, että uutta elämää siinä vuotellaan. Minä en uskonut, enkä usko vieläkään. Onhan raskautta ennen ollut tietynlaisia toimenpiteitäkin ja raskauden alettua, tapahtuu kaikenlaista kropassa. Eikö missään kilkata mikään aavistuksen kello? No, kuulin tämän ällistyttävän tietämättömyyden tiimoilta monia tarinoita, mutta niistä huolimatta en usko kenenkään aikuisen naisen, naimisissakin olevan, olevan näin naiivin näissä asioissa. Keskustelu tuuraajan kanssa virisi siitä salolaisesta naisesta, joka hylkäsi lapsensa kerrostalon penkille.Onneksi vauva löydettiin hyvässä kunnossa ajoissa ja nyt on löydetty äitikin, joka hylkäsi. Mitä seuraavaksi? Ei kuulu meille.
Lueskelin eilen muilla mailla asuvien blogeja. Pitkin ja poikin meitä suomalaisia on. Puolison tai työn takia asuinmaata vaihdettu. Kaukaisiin eksoottisiinkin kolkkiin muutettu. Vaatii luonteenlujuutta aloittaa kaikki alusta vieraalla maaperällä. Ystävät,sukulaiset, kaikki kaukana. Matka pitkä tai monimutkainen piipahtaa entisessä kotimaassa. Vieraantuu. Elämä tasaantuu, ikävä laantuu, arki vie mennessään, perhe ja lapset, sikäläiset velvollisuudet. Kyllä se siitä. Hirmuista koti-ikävää en blogeissa ole havainnut. Isolla osalla kuitenkin mahdollisuus Suomessa käydä, ehkä joulut ja kesät vietetään täällä. Juuristaan ei tahdota eroon. Ne ovat ja pysyvät.
Parinkymmenen vuoden päästä uhkaa maapalloa joku suuri mötikkä avaruudesta. Miten käy, jää nähtäväksi.En tykkää tämmöisistä tiedoista. Ahdistaa. Pankkikriisit, lamat, sodat... niistä voi selvitä, mutta tämmöinen jostain tuntemattomuudesta on aikamoinen haaste. Ehkä tiedemiehet keksivät keinon, millä tuho estetään. Tai se menee ohi omia aikojaan hipaisemattakaan. Marsin "maapallomaistumista" haikaillaan tosissaan. Sinne sitten ,kun täällä käy aina vaan ahtaammaksi, olosuhteet huonontuvat. Nykyistä kasvihuoneilmiötä kuulemma voi Marsissa hyödyntää, kun se kerran osataan aika mallikkaasti. Katselin eilen televisiota ja National Geographic tiesi tämmöistä kertoa. Osaanko edes mennä toiselle planeetalle sitten kummittelemaankaan?
Torstaina tuuraajan kanssa juttelin ja ihmettelin semmoista asiaa, että joku, siis aikuinen nainen, ei tiedä olevansa raskaana. Ymmärrän, jos kysymyksessä on joku +10v, jolla on valmiudet, mutta että aikuinen... Haikarako lapset tosiaankin tuo? Tuuraaja kertoi Suomessakin olevan naisia, jotka luulevat raskauden loppupuolta vain isoiksi vatsakivuiksi ja hämmästyvät hakeutuessaan lääkäriin, että uutta elämää siinä vuotellaan. Minä en uskonut, enkä usko vieläkään. Onhan raskautta ennen ollut tietynlaisia toimenpiteitäkin ja raskauden alettua, tapahtuu kaikenlaista kropassa. Eikö missään kilkata mikään aavistuksen kello? No, kuulin tämän ällistyttävän tietämättömyyden tiimoilta monia tarinoita, mutta niistä huolimatta en usko kenenkään aikuisen naisen, naimisissakin olevan, olevan näin naiivin näissä asioissa. Keskustelu tuuraajan kanssa virisi siitä salolaisesta naisesta, joka hylkäsi lapsensa kerrostalon penkille.Onneksi vauva löydettiin hyvässä kunnossa ajoissa ja nyt on löydetty äitikin, joka hylkäsi. Mitä seuraavaksi? Ei kuulu meille.
Lueskelin eilen muilla mailla asuvien blogeja. Pitkin ja poikin meitä suomalaisia on. Puolison tai työn takia asuinmaata vaihdettu. Kaukaisiin eksoottisiinkin kolkkiin muutettu. Vaatii luonteenlujuutta aloittaa kaikki alusta vieraalla maaperällä. Ystävät,sukulaiset, kaikki kaukana. Matka pitkä tai monimutkainen piipahtaa entisessä kotimaassa. Vieraantuu. Elämä tasaantuu, ikävä laantuu, arki vie mennessään, perhe ja lapset, sikäläiset velvollisuudet. Kyllä se siitä. Hirmuista koti-ikävää en blogeissa ole havainnut. Isolla osalla kuitenkin mahdollisuus Suomessa käydä, ehkä joulut ja kesät vietetään täällä. Juuristaan ei tahdota eroon. Ne ovat ja pysyvät.
18. lokakuuta 2013
ÄRRÄPÄÄT KUNNIAAN
Taaskaan pieni järkeni ei suostu ymmärtämään sitä, miksi ihmeessä ihmiset tuppautuvat kaikki yhtäaikaa johonkin uuteen vastikään avattuun kauppakeskukseen kuten nyt Kannelmäessä. Luin netistä. Ruuhkaa kaduilla ja teillä, tuuppimista tungoksessa. Hirmuinen joukko jonottamassa ennen kuin kauppakeskus avattiin. Eikö sinne voi mennä sitten kun rauha on maassa, on tilaa enemmän ja näkeekin jotain muuta kuin toisia ihmisiä? Minua ei saisi suurin surminkaan moiseen. Eilen jo sain tuta väenpaljouden huonoja puolia Stockmannilla. Kouluilla oli kai jonkunmoinen loma-aika, koska teinejä oli hissit täynnä. No, ei kun sekaan vaan, kun oli pakko. Ja sitten on kohtapuoliin tiedossa kammottavat joulutungokset.
Auttaisikohan tähän hätään kiroileminen? Voimasanojen käyttö kun alkaa olla suorastaan terveellistä, jos luottaa eilisen torstain Metro-lehden kirjoitukseen "Kiroile itsesi terveemmäksi". Tuuraaja toi lehden ja jätti luettavakseni. Minätyttö luin. Kiroileminen kuulemma helpottaa kivun tunnetta, jos lyö varpaansa vaikka kynnykseen. On tehty koe.Muutama henkilö pantiin pelaamaan väkivaltaisia videopelejä ja golfia simulaattorissa. Kokemuksesta tiedän, että jälkimmäinen peli panee tietyissä olosuhteissa fiininkin pelaajan latelemaan ärräpäitä. Takaisin kokeeseen. Pelien jälkeen pyydettiin koehenkilöitä liottamaan käsiään jääkylmässä vedessä niin kauan kuin suinkin. Aggressiivisesti pelanneet kestivät kauemmin.Siis kun kiroilee riittävästi, kestää melkein mitä vaan.
Ehkä Metro-lehden kirjoitus panee ihmiset enemmän hyväksymään kiroilemista, jota kyllä kuulee kaikkialla ja kaiken ikäisten, sukupuoleenkaan katsomatta, suusta. Ennenvanhaan, kun minun isoisäni kirosi, siinä tanner tärähteli, sanat olivat vaikuttavia, etten sanoisi pelottavia. Niitä ei viljelty huvinpäiten kuten nykyisin ikäänkuin jonkunlaisina lauseen täytteinä ilman tarkoitusta.Varsinaiset kirosanat minäkin hyväksyn, mutta kun liikutaan naisten ja miesten sukuelinten nimipuolella, ärsyynnyn. Eiväthän ne ole edes kirosanoja. Näyttää aikamoisen tyhmältä, kun nuori,kaunis,elegantti tyttö päästelee ilmoille näitä v-alkuisia sanoja. Eikö pelkkä "perkele" riittäisi? Olisi vaikuttavampaakin. Lakihan ei kiellä voimasanojen käyttöä julkisestikaan. Että siitä vaan.
Muistan sellaisen tapauksen valmistavan koulun ajaltani, kun olin kiukuspäissäni tiuskaissut luokkatoverilleni "haista home". Jouduin opettajan sekä luokkatoverin äidin puhutteluun ja vielä kotonani sain isältäni toruja. Nyt tuo lausahdus olisi pelkkää lempeyttä ja ystävällisyyttä verrattuna tämän ajan haistatteluihin. Eikä kukaan homeella haistattelisikaan. Sillä kun on ihan oikeasti terveyshaittakin.
Minä kyllä joskus kiroilen. Siis sillä lailla siistein sanoin. Varsinkin silloin, kun pudotan jotakin lattialle ja tiedän, että raihnaisen ja nivelrikkoisen minän on se lattialta koukittava. Eikä se ole helppo juttu. Siinä tulee ladeltua näitä helpottavia sanoja. Ja toden totta, lattialta poimiminen onkin vähemmän kivuliasta. Uskokaa tai älkää.
Auttaisikohan tähän hätään kiroileminen? Voimasanojen käyttö kun alkaa olla suorastaan terveellistä, jos luottaa eilisen torstain Metro-lehden kirjoitukseen "Kiroile itsesi terveemmäksi". Tuuraaja toi lehden ja jätti luettavakseni. Minätyttö luin. Kiroileminen kuulemma helpottaa kivun tunnetta, jos lyö varpaansa vaikka kynnykseen. On tehty koe.Muutama henkilö pantiin pelaamaan väkivaltaisia videopelejä ja golfia simulaattorissa. Kokemuksesta tiedän, että jälkimmäinen peli panee tietyissä olosuhteissa fiininkin pelaajan latelemaan ärräpäitä. Takaisin kokeeseen. Pelien jälkeen pyydettiin koehenkilöitä liottamaan käsiään jääkylmässä vedessä niin kauan kuin suinkin. Aggressiivisesti pelanneet kestivät kauemmin.Siis kun kiroilee riittävästi, kestää melkein mitä vaan.
Ehkä Metro-lehden kirjoitus panee ihmiset enemmän hyväksymään kiroilemista, jota kyllä kuulee kaikkialla ja kaiken ikäisten, sukupuoleenkaan katsomatta, suusta. Ennenvanhaan, kun minun isoisäni kirosi, siinä tanner tärähteli, sanat olivat vaikuttavia, etten sanoisi pelottavia. Niitä ei viljelty huvinpäiten kuten nykyisin ikäänkuin jonkunlaisina lauseen täytteinä ilman tarkoitusta.Varsinaiset kirosanat minäkin hyväksyn, mutta kun liikutaan naisten ja miesten sukuelinten nimipuolella, ärsyynnyn. Eiväthän ne ole edes kirosanoja. Näyttää aikamoisen tyhmältä, kun nuori,kaunis,elegantti tyttö päästelee ilmoille näitä v-alkuisia sanoja. Eikö pelkkä "perkele" riittäisi? Olisi vaikuttavampaakin. Lakihan ei kiellä voimasanojen käyttöä julkisestikaan. Että siitä vaan.
Muistan sellaisen tapauksen valmistavan koulun ajaltani, kun olin kiukuspäissäni tiuskaissut luokkatoverilleni "haista home". Jouduin opettajan sekä luokkatoverin äidin puhutteluun ja vielä kotonani sain isältäni toruja. Nyt tuo lausahdus olisi pelkkää lempeyttä ja ystävällisyyttä verrattuna tämän ajan haistatteluihin. Eikä kukaan homeella haistattelisikaan. Sillä kun on ihan oikeasti terveyshaittakin.
Minä kyllä joskus kiroilen. Siis sillä lailla siistein sanoin. Varsinkin silloin, kun pudotan jotakin lattialle ja tiedän, että raihnaisen ja nivelrikkoisen minän on se lattialta koukittava. Eikä se ole helppo juttu. Siinä tulee ladeltua näitä helpottavia sanoja. Ja toden totta, lattialta poimiminen onkin vähemmän kivuliasta. Uskokaa tai älkää.
16. lokakuuta 2013
ERÄS VALOKUVAAJA
Parkanossa syntyi tyttölapsi vuonna 1869 ja hän sai nimekseen Signe Viola Brander. Häntä saamme kiittää niistä lukuisista Helsingin 1900-luvun alun valokuvista. Selailin Helsingin kaupunginmuseon kirjaa Signe Branderista ja hänen kuvistaan.
Signen isä toimi tullivirkailijana Kokkolassa vuodesta 1873 ja Kokkolassa Signe kävi koulua. Albert Brander kuoli 1891 ja puoliso muutti Helsinkiin Signen ja kahden muun tyttären kanssa. Lapsia Brandereilla oli kaikkiaan seitsemän.Signe opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa ja alkoi tuotapikaa kiinnostua valokuvaamisesta. Signe meni töihin Daniel Nyblinin valokuvaamoon ollen siellä vähän aikaa. Atelier Nyblin on monen helsinkiläisen tuntema liike, minäkin siellä äitini kanssa otattamassa kuvia pikkutyttönä. Norjalaissyntyinen Nyblin perusti Helsinkiin valokuvaamon vuonna 1877. Tänä vuonna Atelier Nyblin Helsingin Keskuskadulla täyttää 136 vuotta.
Signe lähti Savonlinnaan ateljeekuvaajaksi. Punkaharju oli otollinen kohde. Tämän olemme me kaikki, jolla kamera on siellä matkassa ollut, huomanneet. Helsinkiin takaisin Signe muutti ja piti pari vuotta omaa ateljeeta. Hän ei viihtynyt ja alkoi kuvata Helsinkiä 1905, jolta ajalta on säilynyt kuvia. Helsingin Muinaismuistolautakunta kiinnitti Signen valokuvaajakseen odottaen ikuistamista niistä kohteista, joiden arveltiin olevan ennemmin tai myöhemmin katoamassa. Katunäkymiä, ihmisiä, tavallista arkea. Jo vuonna 1909 pidettiin Signen 400 kuvan näyttely Valtion historiallisessa museossa Hakasalmen huvilassa. Muinaismuistolautakunnan ja Signen tiet erosivat ja 1910 nelikymppinen Signe alkoi valokuvata kartanoita. Tätä aikaa kului parikymmentä vuotta ja kartanot ikuistettiin ja niistä kehittyi laajin Signen aihepiiri.
Terveys alkoi heikentyä, näkö huonontua ja historioitsijat arvelevat Signen menehtyneen aliravitsemukseen 1942 Nikkilän mielisairaalassa, vaikka Signellä ei ollutkaan mielenvikaisuutta. Edessäni on kirja, joka tekee kunniaa Signe Branderin työlle ja jota kirjaa katsellaan ja sivuja käännellään. Vanhoja edesmenneitä puutaloja, katuja, joiden nimet ovat aikoja sitten vaihtuneet, Hakaniemen torilla venäläisiä hedelmäkauppiaitakaan ei enää ole kärryineen. Ei hevosen vetämiä suuria tynnyreitä, joitten kyljissä lukee "Riihimäen lähdevettä". Vuoden 1912 Kauppatorin silakkamarkkinoiden näkymä vallan toinen kuin nykyisin. Tervalle tuoksuvia purjelaivoja kylki kyljessä. Siihen aikaan myytiin näillä markkinoilla lihaakin. Myös jo silloin veneitä tuli Virosta asti, kuten nykyisinkin.Ensimmäiset silakkamarkkinat Helsingissä olivat vuonna 1743. Perinteikästä, perinteikästä. Signen kuvassa markkinoilta taustalla on Uspenskin katedraali ja hävitetty Norrménin palatsi, jonka tuhoamista moni kaupunkilainen yhä suree.
Signe viihtyi tapahtumien keskellä kameroineen, kuvaten ihmisiä arkitouhuineen kuten Konstantininkadulla, nykyinen Meritullinkatu, katulyhdyn puhdistajaa työssään pitkien tikkaitten nenässä. Kruununhaan pienet ja kapeat hiekkatiet innostivat ja pitkästä heinikosta oli hyvä ottaa kuva kohti Pitkääsiltaa hevosajureineen. Roobertinkadun puutalojen pihat olivat niinikään Signen mieleen niin talvisin kuin kesäisin. Tuulessa liehuvat pyykit, vesirattaat ja kaivot, huivipäiset emännät toimissaan. Kaisaniemessä oli joutsenlammikko.Senkin Signe 1912 kävi kuvaamassa taustanaan kymmenen vuotta aiemmin valmistunut Suomen Kansallisteatteri. Kahdeksaa vuotta myöhemmin luonnonallas pantiin betonin ympäröimäksi ja säntillisen suorakulmaiseksi. Joutsenet hävisivät.
Onneksemme valokuvaaja Signe Brander otti kuvia muistoksi ja kiinnostuksen kohteeksi kaupungista, joka ei ole enää yhtään samanlainen kuin 1900-luvun alussa. Ja näinhän sen kuuluu mennäkin.Aika aikaa kutakin. Kiitos,Signe, kuvistasi.
Signen isä toimi tullivirkailijana Kokkolassa vuodesta 1873 ja Kokkolassa Signe kävi koulua. Albert Brander kuoli 1891 ja puoliso muutti Helsinkiin Signen ja kahden muun tyttären kanssa. Lapsia Brandereilla oli kaikkiaan seitsemän.Signe opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa ja alkoi tuotapikaa kiinnostua valokuvaamisesta. Signe meni töihin Daniel Nyblinin valokuvaamoon ollen siellä vähän aikaa. Atelier Nyblin on monen helsinkiläisen tuntema liike, minäkin siellä äitini kanssa otattamassa kuvia pikkutyttönä. Norjalaissyntyinen Nyblin perusti Helsinkiin valokuvaamon vuonna 1877. Tänä vuonna Atelier Nyblin Helsingin Keskuskadulla täyttää 136 vuotta.
Signe lähti Savonlinnaan ateljeekuvaajaksi. Punkaharju oli otollinen kohde. Tämän olemme me kaikki, jolla kamera on siellä matkassa ollut, huomanneet. Helsinkiin takaisin Signe muutti ja piti pari vuotta omaa ateljeeta. Hän ei viihtynyt ja alkoi kuvata Helsinkiä 1905, jolta ajalta on säilynyt kuvia. Helsingin Muinaismuistolautakunta kiinnitti Signen valokuvaajakseen odottaen ikuistamista niistä kohteista, joiden arveltiin olevan ennemmin tai myöhemmin katoamassa. Katunäkymiä, ihmisiä, tavallista arkea. Jo vuonna 1909 pidettiin Signen 400 kuvan näyttely Valtion historiallisessa museossa Hakasalmen huvilassa. Muinaismuistolautakunnan ja Signen tiet erosivat ja 1910 nelikymppinen Signe alkoi valokuvata kartanoita. Tätä aikaa kului parikymmentä vuotta ja kartanot ikuistettiin ja niistä kehittyi laajin Signen aihepiiri.
Terveys alkoi heikentyä, näkö huonontua ja historioitsijat arvelevat Signen menehtyneen aliravitsemukseen 1942 Nikkilän mielisairaalassa, vaikka Signellä ei ollutkaan mielenvikaisuutta. Edessäni on kirja, joka tekee kunniaa Signe Branderin työlle ja jota kirjaa katsellaan ja sivuja käännellään. Vanhoja edesmenneitä puutaloja, katuja, joiden nimet ovat aikoja sitten vaihtuneet, Hakaniemen torilla venäläisiä hedelmäkauppiaitakaan ei enää ole kärryineen. Ei hevosen vetämiä suuria tynnyreitä, joitten kyljissä lukee "Riihimäen lähdevettä". Vuoden 1912 Kauppatorin silakkamarkkinoiden näkymä vallan toinen kuin nykyisin. Tervalle tuoksuvia purjelaivoja kylki kyljessä. Siihen aikaan myytiin näillä markkinoilla lihaakin. Myös jo silloin veneitä tuli Virosta asti, kuten nykyisinkin.Ensimmäiset silakkamarkkinat Helsingissä olivat vuonna 1743. Perinteikästä, perinteikästä. Signen kuvassa markkinoilta taustalla on Uspenskin katedraali ja hävitetty Norrménin palatsi, jonka tuhoamista moni kaupunkilainen yhä suree.
Signe viihtyi tapahtumien keskellä kameroineen, kuvaten ihmisiä arkitouhuineen kuten Konstantininkadulla, nykyinen Meritullinkatu, katulyhdyn puhdistajaa työssään pitkien tikkaitten nenässä. Kruununhaan pienet ja kapeat hiekkatiet innostivat ja pitkästä heinikosta oli hyvä ottaa kuva kohti Pitkääsiltaa hevosajureineen. Roobertinkadun puutalojen pihat olivat niinikään Signen mieleen niin talvisin kuin kesäisin. Tuulessa liehuvat pyykit, vesirattaat ja kaivot, huivipäiset emännät toimissaan. Kaisaniemessä oli joutsenlammikko.Senkin Signe 1912 kävi kuvaamassa taustanaan kymmenen vuotta aiemmin valmistunut Suomen Kansallisteatteri. Kahdeksaa vuotta myöhemmin luonnonallas pantiin betonin ympäröimäksi ja säntillisen suorakulmaiseksi. Joutsenet hävisivät.
Onneksemme valokuvaaja Signe Brander otti kuvia muistoksi ja kiinnostuksen kohteeksi kaupungista, joka ei ole enää yhtään samanlainen kuin 1900-luvun alussa. Ja näinhän sen kuuluu mennäkin.Aika aikaa kutakin. Kiitos,Signe, kuvistasi.
15. lokakuuta 2013
OLIPA KERRAN KAUAN SITTEN
Kysyin kerran taksinkuljettajalta, pyytääkö kukaan koskaan kuljettajaa ajamaan esimerkiksi Seepra-kortteliin Helsingissä? Ei ollut pyytänyt, vastasi, mutta tiesi joidenkin korttelien olevan eläinten mukaan nimettyjä. Nimitys on alkanut joskus 1840-luvulla. Seeprassa on Helsingin yliopiston kirjasto. Jos kävellessä nostaa katseen talojen kulmiin, on niissä usein eläimen kuva ja nimi pienessä kyltissä. Leijona näkyy komeasti merelle laivan saapuessa Helsingin satamaan. Presidentin linna on Leijonassa.Siitä kun jatkaa eteenpäin Pohjoisespaa pitkin, tulee Yksisarvisen kohdalle. Eläinten nimiä riittää kuin myös kasvisto on otettu huomioon. Esimerkiksi Katajanokalla on Kastanja-kortteli ja niinikään Kataja tietysti.
Ei ollut minulta niin kaukaa haettu kysymys taksinkuljettajalle, sillä ennen muinoin, kun ei tässäkään kaupungissa ainakaan kaikilla kaduilla ollut nimiä, niin osoitteeksi annettiin talon omistajan nimi. No, asukkaita oli vähän, taloja vähän. Perille löysi näinkin. Hevosajuri tiesi. Kaupunki laajeni, kadut risteilivät jo sinne ja tänne. Tarvittiin nimiä ja numeroita.Hevosrattaat vaihtuivat autoihin, eivätkä ratikatkaan enää kulkeneet kiskoilla hevosten vetäminä. Kotieläimet katosivat talojen takapihoilta. Kilke ja kalke kuului uuden luomisessa. Arkkitehdit piirsivät ja rakennusmestarit rakensivat. Mukulakivet ja sorat muuttuivat asfaltiksi katujen pinnoilla. Tosin nupukivikatuja on Helsingissä vielä runsaastikin ja ne saavat taksinkuljettajat takajaloilleen. Moni kutsuu niitä erheellisesti mukulakiviksi. Niitä ne eivät ole tokikaan. Olen aikaisemminkin kertonut erot ja nyt taas. Mukulakivi on se epämääräisen pyöreä perunaa muistuttava luonnonkivi. Nupukivi tasaisempi,suurempi ja yleensä suorakaiteen muotoinen. Kummatkin päällysteet tärittävät ajoneuvoja. Mukulakivet raivon partaalle asti. Todettu muun muassa Porvoossa. Sofiankatu Helsingissä Espan ja Aleksin välissä on mukulakivistä, mutta sinne ei ole ajoneuvoilla sallittua ajaa. Kuuluu Torikortteleihin ollen näyte siitä Helsingistä, jota ei enää ole.Meillähän ei varsinaista "vanhaa kaupunkia" ole. Riemusta kippurassa sitten vaeltelen niissä kaupungeissa, joissa semmoinen on. Olen aina pitänyt historiasta ja kun melkein, ainakin mielikuvituksen siivin, sinne pääsee kurkistamaan, niin ei voi muuta kuin nöyrästi kumartaa.
Näin on käynyt Turun Aboe Vetus-museossa, Raumalla, Tallinnassa, Tukholmassa... monissa, monissa pienemmissä tai suuremmissa kaupungeissa, joissa on älytty vanhaa säilyttää ja sitä huoltaa tulevienkin polvien nähtäväksi, muistutukseksi ajasta, joka kerran on ollut meitä ennen.
Näissä merkeissä minä tätä uutta tiistaipäivää olen aloitellut, istahtanut koneen ääreen ja hetkeksi paennut 2000-lukua aikojen taakse. Olen aivan varma, että olen joskus jossakin aikaisemmassa elämässäni asunut 1800-luvun Helsingissä ja nähnyt sen kasvua ja kehittymistä kohti tätä päivää ja minua tässä elämässä.
Ei ollut minulta niin kaukaa haettu kysymys taksinkuljettajalle, sillä ennen muinoin, kun ei tässäkään kaupungissa ainakaan kaikilla kaduilla ollut nimiä, niin osoitteeksi annettiin talon omistajan nimi. No, asukkaita oli vähän, taloja vähän. Perille löysi näinkin. Hevosajuri tiesi. Kaupunki laajeni, kadut risteilivät jo sinne ja tänne. Tarvittiin nimiä ja numeroita.Hevosrattaat vaihtuivat autoihin, eivätkä ratikatkaan enää kulkeneet kiskoilla hevosten vetäminä. Kotieläimet katosivat talojen takapihoilta. Kilke ja kalke kuului uuden luomisessa. Arkkitehdit piirsivät ja rakennusmestarit rakensivat. Mukulakivet ja sorat muuttuivat asfaltiksi katujen pinnoilla. Tosin nupukivikatuja on Helsingissä vielä runsaastikin ja ne saavat taksinkuljettajat takajaloilleen. Moni kutsuu niitä erheellisesti mukulakiviksi. Niitä ne eivät ole tokikaan. Olen aikaisemminkin kertonut erot ja nyt taas. Mukulakivi on se epämääräisen pyöreä perunaa muistuttava luonnonkivi. Nupukivi tasaisempi,suurempi ja yleensä suorakaiteen muotoinen. Kummatkin päällysteet tärittävät ajoneuvoja. Mukulakivet raivon partaalle asti. Todettu muun muassa Porvoossa. Sofiankatu Helsingissä Espan ja Aleksin välissä on mukulakivistä, mutta sinne ei ole ajoneuvoilla sallittua ajaa. Kuuluu Torikortteleihin ollen näyte siitä Helsingistä, jota ei enää ole.Meillähän ei varsinaista "vanhaa kaupunkia" ole. Riemusta kippurassa sitten vaeltelen niissä kaupungeissa, joissa semmoinen on. Olen aina pitänyt historiasta ja kun melkein, ainakin mielikuvituksen siivin, sinne pääsee kurkistamaan, niin ei voi muuta kuin nöyrästi kumartaa.
Näin on käynyt Turun Aboe Vetus-museossa, Raumalla, Tallinnassa, Tukholmassa... monissa, monissa pienemmissä tai suuremmissa kaupungeissa, joissa on älytty vanhaa säilyttää ja sitä huoltaa tulevienkin polvien nähtäväksi, muistutukseksi ajasta, joka kerran on ollut meitä ennen.
Näissä merkeissä minä tätä uutta tiistaipäivää olen aloitellut, istahtanut koneen ääreen ja hetkeksi paennut 2000-lukua aikojen taakse. Olen aivan varma, että olen joskus jossakin aikaisemmassa elämässäni asunut 1800-luvun Helsingissä ja nähnyt sen kasvua ja kehittymistä kohti tätä päivää ja minua tässä elämässä.
14. lokakuuta 2013
PRENIKASTA RUNEBERGIN TORTTUUN
Hienoja retkiä tänään, kun tässä taas tietokoneen ääressä olen, CurryKanelin mukana kaukana Kreikassa ja Tuulia vei Turun kirjastoon kiinnostavalle retkelle. Yritin kommentoida, mutta en tiedä, onnistuiko edes toisella yrittämällä. Nautin suunnattomasti näistä matkakertomuksista, kertovat sitten lähempää tai kauempaa. Kyprosta lähempänä Kreikkaa en itse ole ollut. Turussa taas useastikin. Kirjastossa en kertaakaan.Turku onkin semmoinen paikka, että jos en olisi helsinkiläinen, voisin mieluusti olla turkulainen.
Pysytelläkseni edelleen muualla kuin kotikaupungissani, sain Wienistä kortin. Kuvapuolella kukas muu kuin Johann Strauss viuluineen komean monumentin ympäröimänä. Wienissä olen ollut muutaman kerran minäkin.Kaikesta matkailemisestani on vaan niin kamalan kauan, että alkaa muisti jo olla vähän kuin sinne päin, jos pitäisi antaa tarkka kuvaus käynneistään.Tällä nyt saamani kortin lähettäjällä on elefantin muisti. Kertoo kortissa, mitenkä hurjasti satoi ja tuuli Wienissä edelliskerralla vuonna 1974. Minä en säitä muista sitten millään kuin erään kaatosateen Marbellassa, jossa Esteri heitti vettä niin että vaikutti vesiseinältä ja sitä se olikin. Suomessa en moiseen ole joutunutkaan, joskus jossain ulkomailla autoa ajaessa ja piti pysähtyä. Ajamisesta ei tullut mitään. Ajankohtia en näistä muista, mutta kauan sitten oli kumminkin.Wienistä muistan hyvin kahvilat ja ne ihanat leivonnaiset, joita ei meillä edes Kluuvikadun Fazerilla ollut. Nyttemmin alkaa tämäkin puoli kansainvälistyä ja on muutakin kuin sitä pakkopullaa.
Rakas satusetämme Topelius kertoo ostaneensa vuonna 1832 venäläistä kakkua Helsingissä. Narinkka-sarjan kirja täsmentää lisää venäläisestä leivonnaiskulttuurista, että "prenikka" (prjanik) on ollut mahdollisesti tuttu juttu jo 1600-1700-luvuilla, koska silloin oli venäläisiä kaupungissa. Kirja jatkaa, ettei prenikka oikeastaan leivos ollutkaan, vaan samaa sarjaa kuin Berliner Pfannkuchen (berliininmunkki, joita oli tarjolla herkkusuille Catanilla vuonna 1851). Topelius mainitsee myös Porvoon tipat. Vielä markkinoilta niitä sai 1900-luvullakin. Tämä tarkoittaa, että itsekin olen niitä ostanut ollessani Porvoossa, vaan en markkinoilla. Tippa on pullamainen leivonnainen, oikeastaan tavallinen vehnänen.
Kulosaaren kartanon vapaaherratar Louise Jägerhorn mainitsee ostaneensa lokakuussa 1818 Aleksanterin leivoksen. Eipä ollut ennen yhdistetty henkilön nimeä leivokseen. Oli ulkonäkö ollut samanlainen kuin tämän päivän Aleksanterit. Kaksi murotaikinalevyä, hilloa välissä ja kuorrutus vaaleanpunainen. Kuulemma tyypillinen sveitsiläinen. Ilmeisesti Aleksanterin leivos on saanut nimensä Aleksanteri I:ltä, joka oli tehnyt Suomeen vierailun. Aikaisemmin mainitun mazariinileivoksen nimikin on saatu henkilöltä. Olisiko tuo kardinaali Jules Mazarin, joka joutui antamaan nimensä tälle herkulle? Napoleonin leivoksella ei ole kuulemma mitään tekemistä samannimisen herran kanssa tai sitten on. Kuka tätä tietämään? Mutta Sacher-leivoksen historia on tuttua. Nuori leipurioppipoika 16v Franz Sacher kehitti 1832 ruhtinas Klemens Wenzel von Metternichille leivonnaisen ja antoi sille oman nimensä.
Minun mielileivonnaisiini kuuluu eclair-leivos Ekbergin samppanjakorkin ohella. Kumpaakaan ei tällä hetkellä ole Herkussa myynnissä. Mitähän varten? Nykyisin mutustelen mielelläni italialaisia makeita canapee-leivonnaisia (muistuttavat maultaan hiukan tippaleipiä). Mistä sitten ranskalainen sana "canapé"? Sohvaa se tarkoittaa alunalkaen ja rokokoota, joka on kiemuraisen koristeellinen tyyli. Semmoinen on canapékin. Niitä on suolaisiakin olemassa eli voileivän tapaisia. Minä syön makeita ja ovat hyviä, vaikka ovat ei-ranskalaisia. Palataan takaisin Suomeen.Kotoinen Runebergin torttumme ei olekaan yllätys yllätys Fredrika-rouvan keittiöstä, vaan sen synnytti porvoolainen sokerileipuri Lars Henrik Astenius 1840-luvulla. Kerrotaan Ekbergin tuoneen sen aikoinaan Porvoosta Helsinkiin meidän herkuteltavaksemme. Elanto vuorostaan aloitti tippaleipien myynnin vuonna 1907 ja ne kuuluvat yhä mukaan vappumeininkeihin.
Jätän tähän tämän makean tarinoimisen, vaikka aiheesta riittäisi pitemmästikin. Joskus toisen kerran sitten.Tämmöisiä asioita löysin Narinkka-sarjan kirjasta vuodelta 1986. Helsinki-rakastajille oivallinen sarja, muillekin kuin makeannälkäisille ja leivonnaisten historiasta kiinnostuneille.
Pysytelläkseni edelleen muualla kuin kotikaupungissani, sain Wienistä kortin. Kuvapuolella kukas muu kuin Johann Strauss viuluineen komean monumentin ympäröimänä. Wienissä olen ollut muutaman kerran minäkin.Kaikesta matkailemisestani on vaan niin kamalan kauan, että alkaa muisti jo olla vähän kuin sinne päin, jos pitäisi antaa tarkka kuvaus käynneistään.Tällä nyt saamani kortin lähettäjällä on elefantin muisti. Kertoo kortissa, mitenkä hurjasti satoi ja tuuli Wienissä edelliskerralla vuonna 1974. Minä en säitä muista sitten millään kuin erään kaatosateen Marbellassa, jossa Esteri heitti vettä niin että vaikutti vesiseinältä ja sitä se olikin. Suomessa en moiseen ole joutunutkaan, joskus jossain ulkomailla autoa ajaessa ja piti pysähtyä. Ajamisesta ei tullut mitään. Ajankohtia en näistä muista, mutta kauan sitten oli kumminkin.Wienistä muistan hyvin kahvilat ja ne ihanat leivonnaiset, joita ei meillä edes Kluuvikadun Fazerilla ollut. Nyttemmin alkaa tämäkin puoli kansainvälistyä ja on muutakin kuin sitä pakkopullaa.
Rakas satusetämme Topelius kertoo ostaneensa vuonna 1832 venäläistä kakkua Helsingissä. Narinkka-sarjan kirja täsmentää lisää venäläisestä leivonnaiskulttuurista, että "prenikka" (prjanik) on ollut mahdollisesti tuttu juttu jo 1600-1700-luvuilla, koska silloin oli venäläisiä kaupungissa. Kirja jatkaa, ettei prenikka oikeastaan leivos ollutkaan, vaan samaa sarjaa kuin Berliner Pfannkuchen (berliininmunkki, joita oli tarjolla herkkusuille Catanilla vuonna 1851). Topelius mainitsee myös Porvoon tipat. Vielä markkinoilta niitä sai 1900-luvullakin. Tämä tarkoittaa, että itsekin olen niitä ostanut ollessani Porvoossa, vaan en markkinoilla. Tippa on pullamainen leivonnainen, oikeastaan tavallinen vehnänen.
Kulosaaren kartanon vapaaherratar Louise Jägerhorn mainitsee ostaneensa lokakuussa 1818 Aleksanterin leivoksen. Eipä ollut ennen yhdistetty henkilön nimeä leivokseen. Oli ulkonäkö ollut samanlainen kuin tämän päivän Aleksanterit. Kaksi murotaikinalevyä, hilloa välissä ja kuorrutus vaaleanpunainen. Kuulemma tyypillinen sveitsiläinen. Ilmeisesti Aleksanterin leivos on saanut nimensä Aleksanteri I:ltä, joka oli tehnyt Suomeen vierailun. Aikaisemmin mainitun mazariinileivoksen nimikin on saatu henkilöltä. Olisiko tuo kardinaali Jules Mazarin, joka joutui antamaan nimensä tälle herkulle? Napoleonin leivoksella ei ole kuulemma mitään tekemistä samannimisen herran kanssa tai sitten on. Kuka tätä tietämään? Mutta Sacher-leivoksen historia on tuttua. Nuori leipurioppipoika 16v Franz Sacher kehitti 1832 ruhtinas Klemens Wenzel von Metternichille leivonnaisen ja antoi sille oman nimensä.
Minun mielileivonnaisiini kuuluu eclair-leivos Ekbergin samppanjakorkin ohella. Kumpaakaan ei tällä hetkellä ole Herkussa myynnissä. Mitähän varten? Nykyisin mutustelen mielelläni italialaisia makeita canapee-leivonnaisia (muistuttavat maultaan hiukan tippaleipiä). Mistä sitten ranskalainen sana "canapé"? Sohvaa se tarkoittaa alunalkaen ja rokokoota, joka on kiemuraisen koristeellinen tyyli. Semmoinen on canapékin. Niitä on suolaisiakin olemassa eli voileivän tapaisia. Minä syön makeita ja ovat hyviä, vaikka ovat ei-ranskalaisia. Palataan takaisin Suomeen.Kotoinen Runebergin torttumme ei olekaan yllätys yllätys Fredrika-rouvan keittiöstä, vaan sen synnytti porvoolainen sokerileipuri Lars Henrik Astenius 1840-luvulla. Kerrotaan Ekbergin tuoneen sen aikoinaan Porvoosta Helsinkiin meidän herkuteltavaksemme. Elanto vuorostaan aloitti tippaleipien myynnin vuonna 1907 ja ne kuuluvat yhä mukaan vappumeininkeihin.
Jätän tähän tämän makean tarinoimisen, vaikka aiheesta riittäisi pitemmästikin. Joskus toisen kerran sitten.Tämmöisiä asioita löysin Narinkka-sarjan kirjasta vuodelta 1986. Helsinki-rakastajille oivallinen sarja, muillekin kuin makeannälkäisille ja leivonnaisten historiasta kiinnostuneille.
11. lokakuuta 2013
HALAAMISTA
Kamppailin eilen Hullujen Päivien tungoksessa rollaattorin kanssa. Oli tavanomainen tuuraajapäivä ja asioita. Sain lopultakin viedyksi postilaatikkoon Italian kirjeenkin. Stockmannin palvelupisteessä rollaatorin päälle ajoi motorisoitu pyörätuoli. Mies sanoi "oho" ja yritti peruuttaa saadakseen yhteen liittyneet pyörät irti toisistaan. En sanonut mitään, mutta ajattelin sitäkin enemmän. Selviydyin ruuhkaisesta tavaratalosta loppujen lopuksi aika hyvin. Vedin ulkona syvään henkeä ja katselin, mitenkä kansaa lappasi tavarataloon sisälle. No, ja sehän on Hullujen Päivien tarkoitus.
Kerroin aikaisemmin, kuinka kiittelin alakerran opiskelijakaveria siitä, että oli oppinut hiilien ja sytytysnesteen suhteen grillatessaan omalla patiollaan. Enää ei se helvetillinen katku ole tullut meille kotiin, enkä minä liioin saa päänsärkyä. Kiitollisuuteni osoitukseksi ostin eilen hänelle kakun. Illalla Herkun sen tuotua, vein. Nuorimies avasi oven ja minä ojensin viemiseni. Hän katseli punaisella rusettinauhalla solmittua kakkulaatikkoa ja kysyi, mikä se on. Kerroin. Hänen silmänsä tuikkivat iloisina ja hän luultavasti piti antamastani yllätyksestä. Käännyin lähteäkseni ja tämä hontelo ja pitkä opiskelijapoika kysyikin yllättäen, saako hän halata. Minä annoin hymyn myötä luvan ja hän halasi ja minä halasin kohteliaasti takaisin, joka tarkoitti, että taputin häntä tätimäisen ystävällisesti selkään sillä kädellä, joka oli hänen ympärillään. Toisella pidin rollaattorista kiinni.
Olen aina tykännyt halaamisesta. Jo ennenkuin tapa rantautui muusta maailmasta meille Suomeen. Minulla oli kerran naispuolinen ystävä, joka vierasti tätä kansainvälistä tapaa. Hän ei hyväksynyt intiimiä lähestymistä, koska se hänen mielestään osoitti vähintäinkin kahden halaavan ihmisen liian läheistä suhdetta, josta voi päätellä vaikka mitä. No, halaamisilla on tietysti eroja. En käyttäisi sanaa "halata", jos liikutaan toisenlaisilla alueilla kuin silkan tervehtimisen tai siihen viittaavan asian puitteissa. Tätä silloista ystävääni ei yleensä halattukaan. Tiesimme hänen kantansa ja kunnioitimme sitä.
Lopetin eilisen illan lähellä puoltayötä katseltuani Martin Brestin ohjaaman elokuvan Naisen tuoksu (Scent of a Woman.1992). Nähty aiemminkin, mutta aina yhtä raikas ja ajatuksia herättävä. Al Pacinosta pidän ja hän saikin Oscarin everstiluutnantti Frank Sladen roolista. Tarina kertoo sokean miehen (Al Pacino) ja hänen avustajansa Charlie Simmsin (Chris O`Donnell) New Yorkin matkasta kuin myös Frankin osin vaikeasta ja ristiriitaisesta luonteesta, eristäytymisestä pimeään maailmaan ja armeijassa saatuihin vaikutteisiin. Nuori Charlie viitoittaa hänelle tien elämään oman opiskelijamaailmassa saadun ongelman kautta. Pidän tästä elokuvasta.
Kerroin aikaisemmin, kuinka kiittelin alakerran opiskelijakaveria siitä, että oli oppinut hiilien ja sytytysnesteen suhteen grillatessaan omalla patiollaan. Enää ei se helvetillinen katku ole tullut meille kotiin, enkä minä liioin saa päänsärkyä. Kiitollisuuteni osoitukseksi ostin eilen hänelle kakun. Illalla Herkun sen tuotua, vein. Nuorimies avasi oven ja minä ojensin viemiseni. Hän katseli punaisella rusettinauhalla solmittua kakkulaatikkoa ja kysyi, mikä se on. Kerroin. Hänen silmänsä tuikkivat iloisina ja hän luultavasti piti antamastani yllätyksestä. Käännyin lähteäkseni ja tämä hontelo ja pitkä opiskelijapoika kysyikin yllättäen, saako hän halata. Minä annoin hymyn myötä luvan ja hän halasi ja minä halasin kohteliaasti takaisin, joka tarkoitti, että taputin häntä tätimäisen ystävällisesti selkään sillä kädellä, joka oli hänen ympärillään. Toisella pidin rollaattorista kiinni.
Olen aina tykännyt halaamisesta. Jo ennenkuin tapa rantautui muusta maailmasta meille Suomeen. Minulla oli kerran naispuolinen ystävä, joka vierasti tätä kansainvälistä tapaa. Hän ei hyväksynyt intiimiä lähestymistä, koska se hänen mielestään osoitti vähintäinkin kahden halaavan ihmisen liian läheistä suhdetta, josta voi päätellä vaikka mitä. No, halaamisilla on tietysti eroja. En käyttäisi sanaa "halata", jos liikutaan toisenlaisilla alueilla kuin silkan tervehtimisen tai siihen viittaavan asian puitteissa. Tätä silloista ystävääni ei yleensä halattukaan. Tiesimme hänen kantansa ja kunnioitimme sitä.
Lopetin eilisen illan lähellä puoltayötä katseltuani Martin Brestin ohjaaman elokuvan Naisen tuoksu (Scent of a Woman.1992). Nähty aiemminkin, mutta aina yhtä raikas ja ajatuksia herättävä. Al Pacinosta pidän ja hän saikin Oscarin everstiluutnantti Frank Sladen roolista. Tarina kertoo sokean miehen (Al Pacino) ja hänen avustajansa Charlie Simmsin (Chris O`Donnell) New Yorkin matkasta kuin myös Frankin osin vaikeasta ja ristiriitaisesta luonteesta, eristäytymisestä pimeään maailmaan ja armeijassa saatuihin vaikutteisiin. Nuori Charlie viitoittaa hänelle tien elämään oman opiskelijamaailmassa saadun ongelman kautta. Pidän tästä elokuvasta.
9. lokakuuta 2013
UUSAVUTTOMUUTTA
Tänään pihan täydeltä syksyä. Koivut keltaisia. Tuuli temmeltää niiden lehvästössä heitellen mielinmäärin lehtiä maahan. Ulos ei tee mieli. Eilen olimme. Samat pukeutumis- ja riisuutumisrituaalit kuin edellisinä päivinä, sama iatumapaikkakin pihalla.Olen onnellinen luiskasta. Sitä ilman olisimme vankeina sisällä.
Aamulla keittiön ikkunan takana oli pieni vieras kurkkimassa sisälle. Ehkä tätä pientä talitinttiä houkutti lähempään tarkastelemiseen koukeroinen oksa maljakossa ikkunan sisäpuolella.Sadepisarat valuivat pitkin ruutua ja tintti katsoi parhaakseen kadota muualle etsimään syötävää. Hakevat jo syyshorroksessa olevia hyönteisiä tai kasvien siemeniä. Lämpömittari näyttää jälleen reiluja plusasteita. Myös pohjoiselle Pohjanmaalle, josta Eevi-ystäväni eilen soitteli. Tyttärensä purjevene on jo nostettu maihin. Merelle vasta seitsemän kuukauden kuluttua.Näin se menee näillä leveysasteilla.
Tilasto kertoo suomalaisaikuisten olevan erinomaisen hyviä kirjoitus- ja laskutaidossa. Liekö aivan näin? Jostain luin kerran, että sähköposti- ja tekstiviestinäprääminen on vienyt taidon kirjoittaa kunnollisia lauseita. Lähetellään lyhyttä ja tiivistä tekstiä. Sanallinen ilmaisu on supistunut värittömään tiedottamiseen. Laskutaidosta olen omakohtaisesti toista mieltä kuin äsken mainittu tilasto. Torilla sen huomaa, kun ei olekaan kassakonetta, joka kertoo vaihtorahan suuruuden. Sormi menee suuhun myyjältä ja vielä enemmän, jos asiakas antaa sentit summasta saadakseen isompia kolikoita tai seteleitä takaisin. Taksinkuljettajien kanssa on joskus sama pulma. Minun kouluaikojeni yhteen- ja vähennyslasku olisi poikaa, kertomataulun osaaminen ja mitä kaikkea tämmöiseen alkeelliseen matematiikkaan kuuluukaan. Nykyajan tekniikka osin meitä tyhmistää ja jos tulee jokin katkos koneitten käytössä, silloin olemme pulassa. Tämän näkee liikenteessä, jos valot ovat poissa, autoilijat eivät osaa ajaa. Olemme tottuneita ohjaukseen ja jos sitä ei ole, olemme tyhjän päällä. Se on kai sitä uusavuttomuutta.
Valmiista eineksistä tupsahti maailmalle tieto, että meille on syötetty kaikenmaailman teurasjätteitä ujutettuina kauppojen laatikkoruokiin ja muihin valmistuotteisiin. Mitä kaikkea olemmekaan työntäneet ensin mikroon ja sitten maaruun. Uusavuttomuus kun yltää myös ruuanvalmistuksen puolelle, vaikka televisioruutu suoltaa kaikilla kanavilla ohjeita ja vannoo omaan tekemiseen kyökin puolella.Osittain varmaankin tämmöinen valmiitten ruokien lämmittäminen johtuu siitä, että perheet eivät enää aterioi yhdessä. Kukin syö, milloin ehtii ja kotiin tulee. Tämmöisestä nykyajasta en pidä. Onneksi kuulun siihen sukupolveen, joka on saanut nauttia kotiruuasta katetun pöydän ääressä, ruokahetket perheen keskeisiä. Vieläkin silmieni eteen tulee näky, kun äitini survoi puunuijalla perunoita muusiksi, eikä siihen saanut jäädä kokkareen kokkaretta. Maito lisättiin kuumennettuna, suolaa ja nokare voita, viimeinen sekoitus. Ei edes Herkun gourmet-muusi maistu niin hyvältä. Minä jouduin joskus pitelemään survomisastian reunoista kiinni, ettei se luiskahda nuijan alta pois. Siihen aikaan ei ollut helsinkiläisissäkään kotikeittiöissä yleiskoneita. Tai oli: perheen äiti.
Aamulla keittiön ikkunan takana oli pieni vieras kurkkimassa sisälle. Ehkä tätä pientä talitinttiä houkutti lähempään tarkastelemiseen koukeroinen oksa maljakossa ikkunan sisäpuolella.Sadepisarat valuivat pitkin ruutua ja tintti katsoi parhaakseen kadota muualle etsimään syötävää. Hakevat jo syyshorroksessa olevia hyönteisiä tai kasvien siemeniä. Lämpömittari näyttää jälleen reiluja plusasteita. Myös pohjoiselle Pohjanmaalle, josta Eevi-ystäväni eilen soitteli. Tyttärensä purjevene on jo nostettu maihin. Merelle vasta seitsemän kuukauden kuluttua.Näin se menee näillä leveysasteilla.
Tilasto kertoo suomalaisaikuisten olevan erinomaisen hyviä kirjoitus- ja laskutaidossa. Liekö aivan näin? Jostain luin kerran, että sähköposti- ja tekstiviestinäprääminen on vienyt taidon kirjoittaa kunnollisia lauseita. Lähetellään lyhyttä ja tiivistä tekstiä. Sanallinen ilmaisu on supistunut värittömään tiedottamiseen. Laskutaidosta olen omakohtaisesti toista mieltä kuin äsken mainittu tilasto. Torilla sen huomaa, kun ei olekaan kassakonetta, joka kertoo vaihtorahan suuruuden. Sormi menee suuhun myyjältä ja vielä enemmän, jos asiakas antaa sentit summasta saadakseen isompia kolikoita tai seteleitä takaisin. Taksinkuljettajien kanssa on joskus sama pulma. Minun kouluaikojeni yhteen- ja vähennyslasku olisi poikaa, kertomataulun osaaminen ja mitä kaikkea tämmöiseen alkeelliseen matematiikkaan kuuluukaan. Nykyajan tekniikka osin meitä tyhmistää ja jos tulee jokin katkos koneitten käytössä, silloin olemme pulassa. Tämän näkee liikenteessä, jos valot ovat poissa, autoilijat eivät osaa ajaa. Olemme tottuneita ohjaukseen ja jos sitä ei ole, olemme tyhjän päällä. Se on kai sitä uusavuttomuutta.
Valmiista eineksistä tupsahti maailmalle tieto, että meille on syötetty kaikenmaailman teurasjätteitä ujutettuina kauppojen laatikkoruokiin ja muihin valmistuotteisiin. Mitä kaikkea olemmekaan työntäneet ensin mikroon ja sitten maaruun. Uusavuttomuus kun yltää myös ruuanvalmistuksen puolelle, vaikka televisioruutu suoltaa kaikilla kanavilla ohjeita ja vannoo omaan tekemiseen kyökin puolella.Osittain varmaankin tämmöinen valmiitten ruokien lämmittäminen johtuu siitä, että perheet eivät enää aterioi yhdessä. Kukin syö, milloin ehtii ja kotiin tulee. Tämmöisestä nykyajasta en pidä. Onneksi kuulun siihen sukupolveen, joka on saanut nauttia kotiruuasta katetun pöydän ääressä, ruokahetket perheen keskeisiä. Vieläkin silmieni eteen tulee näky, kun äitini survoi puunuijalla perunoita muusiksi, eikä siihen saanut jäädä kokkareen kokkaretta. Maito lisättiin kuumennettuna, suolaa ja nokare voita, viimeinen sekoitus. Ei edes Herkun gourmet-muusi maistu niin hyvältä. Minä jouduin joskus pitelemään survomisastian reunoista kiinni, ettei se luiskahda nuijan alta pois. Siihen aikaan ei ollut helsinkiläisissäkään kotikeittiöissä yleiskoneita. Tai oli: perheen äiti.
8. lokakuuta 2013
SHAKKIMATTI
Perin vanhemmiltani kaiken muun tavaran ohessa erään shakkiaiheisen taulun jäljennöksen. Taitaa olla jonkunmoinen painokuva. Alkuperäisen olinpaikkaa en tiedä (jossain Saksassa?). Kuva on shakin peluusta, jota isäni harrasti intohimoisesti kuolemaansa asti. Äitini ei taulusta pitänyt ja se olikin aina jonkun huoneen huonoimmassa paikassa seinällä. Nyt se on meillä makuuhuoneessa. Sen nimi on Schach-Matt. Vasta äskettäin kiinnostuin kuvasta,vaikka olen sitä koko ikäni katsellut. Se on saksalaisen taiteilija Johann Peter Hasencleverin (1810-1853) työ ja voittanut pelaaja on juuri tehnyt shakkimatti-siirron. Miehellä on kukistajan voittoisa ilme kasvoillaan ja muut peliä seuranneet herrahenkilöt hymyilevät leveästi. Jopa lattialla oleva koirakin. Häviäjä näyttää alistuneen hämmästyneeltä kuinka tässä näin kävi-ilmeellä.
Syytä äitini antipatiaan taulua kohtaan en tiedä. Tai luulen tietäväni. Shakki vei isän kotoa pois ainakin kerran viikossa. Kotona lappasi isän shakkikavereita ja ilta meni 64 ruudun ja 32 mustien ja valkeiden nappuloiden ääressä. Kun mentiin kyläilemään isän veljien luo, pelattiin sielläkin shakkia. Äitiäni ei peli kiinnostanut, mutta minä opin siirrot ja muistan ne vieläkin. Taulu on noin vuodelta 1840 eli nuorehkon taiteilijan työ. Kuva tuo mieleeni muistoja isästä ja siksi taulusta pidän. Muistan isän tupakalle tuoksuvan shakkiklubin, jossa minäkin joskus kävin. Naisia ei juurikaan ollut, hiljaista väkeä lautojen ääressä. Pelasin kerran erään nuoren miehen kanssa. Hän sanoi hymyillen kohteliaasti "matti". Siihen peli päättyi. Arvatkaa, kuka hävisi?
Helsingissä oli kesällä 1952 suuren urheilujuhlan tuntua. Oli kahdet olympialaiset. Kymmenennet shakkiolympialaiset oli ne toiset. Neuvostoliitto oli ensimmäistä kertaa mukana ja siitä alkoi myös shakkiurheilussa tämän maan kiistämätön voittokulku. Isäni oli mukana järjestötouhuissa, ei osaanottajana. Helsingin kauppakorkeakoulu toimi kilpailupaikkana. Joka toinen vuosi nämä kilpailut järjestetään. Vuonna 2012 olivat Istanbulissa. Ensi vuonna Norjan Tromsössä.
Pienenä anekdoottina kerron eräästä isäni syntymäpäivästä. Olin tilannut juhlaan pitopalvelun ja annoin leipurimestarille täytekakun koristelun ohjeet. Sen piti olla normaalikokoinen shakkilauta nappuloineen, jossa peli on kesken. Kakkumestari oli hankkinut shakkikirjan ja katsoi sieltä Anatoli Karpovin pelitilanteen. Kakku herätti suurta ihastusta isäni shakkiveljien keskuudessa.
Shakki tuo mieleeni hiljaiset klubihuoneet, tupakan savun, shakkikellon pienen kilahduksen, ikkunoiden paksut verhot ja mietteliäät miehet, miten minä siirrän ja mitä tuo sitten tekee. Shakin pelaamisen sanotaan kasvattavan logiikan tajua. Mene ja tiedä sitä. Eikä se ole vain sisäpeli. Suuret laudat ja nappulat ovat vallanneet alaa puistoissa ympäri maailman. Isäni toimi aikoinaan Kaivopuiston shakinpeluupaikan primus motorina. Sinne hänen tiensä vei kesäpäivinä. Kaverit kokoontuivat ja jättisuuret nappulat siirtyivät ruudusta toiseen. Shakkimatti.
Syytä äitini antipatiaan taulua kohtaan en tiedä. Tai luulen tietäväni. Shakki vei isän kotoa pois ainakin kerran viikossa. Kotona lappasi isän shakkikavereita ja ilta meni 64 ruudun ja 32 mustien ja valkeiden nappuloiden ääressä. Kun mentiin kyläilemään isän veljien luo, pelattiin sielläkin shakkia. Äitiäni ei peli kiinnostanut, mutta minä opin siirrot ja muistan ne vieläkin. Taulu on noin vuodelta 1840 eli nuorehkon taiteilijan työ. Kuva tuo mieleeni muistoja isästä ja siksi taulusta pidän. Muistan isän tupakalle tuoksuvan shakkiklubin, jossa minäkin joskus kävin. Naisia ei juurikaan ollut, hiljaista väkeä lautojen ääressä. Pelasin kerran erään nuoren miehen kanssa. Hän sanoi hymyillen kohteliaasti "matti". Siihen peli päättyi. Arvatkaa, kuka hävisi?
Helsingissä oli kesällä 1952 suuren urheilujuhlan tuntua. Oli kahdet olympialaiset. Kymmenennet shakkiolympialaiset oli ne toiset. Neuvostoliitto oli ensimmäistä kertaa mukana ja siitä alkoi myös shakkiurheilussa tämän maan kiistämätön voittokulku. Isäni oli mukana järjestötouhuissa, ei osaanottajana. Helsingin kauppakorkeakoulu toimi kilpailupaikkana. Joka toinen vuosi nämä kilpailut järjestetään. Vuonna 2012 olivat Istanbulissa. Ensi vuonna Norjan Tromsössä.
Pienenä anekdoottina kerron eräästä isäni syntymäpäivästä. Olin tilannut juhlaan pitopalvelun ja annoin leipurimestarille täytekakun koristelun ohjeet. Sen piti olla normaalikokoinen shakkilauta nappuloineen, jossa peli on kesken. Kakkumestari oli hankkinut shakkikirjan ja katsoi sieltä Anatoli Karpovin pelitilanteen. Kakku herätti suurta ihastusta isäni shakkiveljien keskuudessa.
Shakki tuo mieleeni hiljaiset klubihuoneet, tupakan savun, shakkikellon pienen kilahduksen, ikkunoiden paksut verhot ja mietteliäät miehet, miten minä siirrän ja mitä tuo sitten tekee. Shakin pelaamisen sanotaan kasvattavan logiikan tajua. Mene ja tiedä sitä. Eikä se ole vain sisäpeli. Suuret laudat ja nappulat ovat vallanneet alaa puistoissa ympäri maailman. Isäni toimi aikoinaan Kaivopuiston shakinpeluupaikan primus motorina. Sinne hänen tiensä vei kesäpäivinä. Kaverit kokoontuivat ja jättisuuret nappulat siirtyivät ruudusta toiseen. Shakkimatti.
7. lokakuuta 2013
SUMMANMUTIKKAISIA AJATUKSIA
Kyöräsin puolison eilen pihalle. Jos joku tietää, mitä on pukea lasta ulosmenoa varten ja mitä kaikkea siihen muuta sisältyy, on selvillä,mitä tarkoitaa, kun valmistellaan aikuista sairasta osin liikuntarajoitteista miestä. Pakkasin vielä viltin ympärille, pyyhin hiet otsaltani, pukeuduin itse. Pitkälle ulko-ovelta emme menneet. Alakerran naapurin pensasaidan edessä istuttiin. Ensimmäisen kerroksen opiskelijapoika vei roskat. Pysäytin kaverin ja kiitin, kun eivät enää käyttäneet voimakkaasti sytytysnestettä grillinsä sytyttämisessä. Katku tuli meille ja täytti koko huoneiston. Myönsi käyttäneensä liikaa sytytysainetta alussa ja sitten oppi. Grillaaminen jäänyt kesällä kuitenkin muutamaan kertaan. A-rapun M meidät myös ohitti ja jäi rupattelemaan. Oli menossa asemalle vastaan ystäväänsä ja sitten naiset menevät parantelemaan maailmaa johonkin kahvilaan. Toivotin hauskaa iltapäivää. Muuten piharaitti oli syyssunnuntain tapaan hiljainen. Kaikesta vaatevarustelusta huolimatta puolisolle alkoi tulla vilu ja lähdimme sisälle. Kotona sama homma kuin ulosmennessä, mutta käänteisjärjestyksessä. Lopulta peittelin puolison vuoteeseen, korjasin lounasastiat pöydältä, panin iltalääkkeet valmiiksi ja aloin odottaa Tanssii tähtien kanssa.
Ystäväni C tässä taannoin ihmetteli, miksi ei jääkiekkovalmentaja Juhani Tammista pudoteta kisasta, kun tanssitaitokaan ei tunnu ihmeesti petraantuvan kovasta harjoittelusta huolimatta. No ei tietenkään pudoteta. Kansa tykkää ja kilpailussa pitää olla yksi, jolla on epätanssillinen taito. Sekin kansanedustaja aikoinaan, joka oli kankea kuin kanki. Sitten oli kisassa mukana eräs muotoilija, jonka käsiliikkeitä ihasteltiin enemmän kuin tanssitaitoa.Nyt on tämä nallekarhumainen "Tami" meitä hauskuuttamassa.Ei näistä miehistä kukaan ole aivan loppusuoralle päässyt. Tanssikilpailuhan tämä on. Oikeasti. Väriläiskinä ovat oiva lisä ankarassa kilvassa, kunnes ovat "vaarassa pudota". Ja putoavat!
Viime viikolla kotihoidon pesuasiat eivät puolison kohdalla luonnistuneet laisinkaan. Nyt oli paremmin, kun olin vienyt pestävän valmiiksi kylpyhuoneen suihkutuoliin. Sekä tehnyt kaikki valmistelut. Pitäisiköhän minun saada alennusta kotihoidon kuukausittaisesta laskusta? Puoliso on nyt jokatapauksessa putipuhtoisena vuoteessa ja kun Janssonin kiusaus ilman anjoviksia valmistuu uunissa, syömme sitä eilisten jauhelihapihvien kanssa.Lisäsin peruna-sipuliseokseen slalottisipulia pilkottuna ja hyvää tulee. Joskus kaipaan entisiä aikoja, kun meillä paneuduttiin ruuanlaittoon. Oli silloin tällöin illallisvieraita, nautittavia keskusteluja heidän kanssaan, naurua ja iloa. Nykyisin kutsun joskus C:n tai H:n syömään keittiön pöydän ääreen ihan tavallisen arkiruuan äärelle joko itse laitetun tai Herkun gourmetkeittiön valmistaman. Herkku aika useinkin yllättää ja aterioinnista tulee nautittava. Viimeksi H kehui poropyöryköitä karpalokastikkeessa maittavine lisukkeineen ja punaviineineen. Nyt H on syönyt jo viikon verran turkkilaista ruokaa Alanyassa. Onnenpekka!
Ystäväni C tässä taannoin ihmetteli, miksi ei jääkiekkovalmentaja Juhani Tammista pudoteta kisasta, kun tanssitaitokaan ei tunnu ihmeesti petraantuvan kovasta harjoittelusta huolimatta. No ei tietenkään pudoteta. Kansa tykkää ja kilpailussa pitää olla yksi, jolla on epätanssillinen taito. Sekin kansanedustaja aikoinaan, joka oli kankea kuin kanki. Sitten oli kisassa mukana eräs muotoilija, jonka käsiliikkeitä ihasteltiin enemmän kuin tanssitaitoa.Nyt on tämä nallekarhumainen "Tami" meitä hauskuuttamassa.Ei näistä miehistä kukaan ole aivan loppusuoralle päässyt. Tanssikilpailuhan tämä on. Oikeasti. Väriläiskinä ovat oiva lisä ankarassa kilvassa, kunnes ovat "vaarassa pudota". Ja putoavat!
Viime viikolla kotihoidon pesuasiat eivät puolison kohdalla luonnistuneet laisinkaan. Nyt oli paremmin, kun olin vienyt pestävän valmiiksi kylpyhuoneen suihkutuoliin. Sekä tehnyt kaikki valmistelut. Pitäisiköhän minun saada alennusta kotihoidon kuukausittaisesta laskusta? Puoliso on nyt jokatapauksessa putipuhtoisena vuoteessa ja kun Janssonin kiusaus ilman anjoviksia valmistuu uunissa, syömme sitä eilisten jauhelihapihvien kanssa.Lisäsin peruna-sipuliseokseen slalottisipulia pilkottuna ja hyvää tulee. Joskus kaipaan entisiä aikoja, kun meillä paneuduttiin ruuanlaittoon. Oli silloin tällöin illallisvieraita, nautittavia keskusteluja heidän kanssaan, naurua ja iloa. Nykyisin kutsun joskus C:n tai H:n syömään keittiön pöydän ääreen ihan tavallisen arkiruuan äärelle joko itse laitetun tai Herkun gourmetkeittiön valmistaman. Herkku aika useinkin yllättää ja aterioinnista tulee nautittava. Viimeksi H kehui poropyöryköitä karpalokastikkeessa maittavine lisukkeineen ja punaviineineen. Nyt H on syönyt jo viikon verran turkkilaista ruokaa Alanyassa. Onnenpekka!
5. lokakuuta 2013
LOUNASTA ENNEN
Huilaan tässä hetken ennen lounaan laittoa. Olen mahdottomasti ahkeroinut aamusta lähtien. Pakko on, on nivelrikko tahi ei. Muuten ei tule huushollin pidosta mitään, kun ei ole piikapikkaraistakaan avittamassa. Pyykkikone jyskää omiaan kylpyhuoneessa ja edellisen koneen tuotto on jo kuivumassa.
Nyt kun rentoudun toviksi pöytäni ääressä, niin edessäni on Entisaikain Helsinki VII vuodelta 1963. Runoja Helsingistä. Niitä ei runsainmitoin ole, joitakin kuitenkin. Kerimäellä 1905 syntynyt Iris Uurto ( kuoli 1994) otti ja rakastui Helsinkiin. Tästä tunteesta seuraavasti:
Rakastan Helsinkiä.
Sen katuja ja kahviloita.
Sen iltaa ja aamua.
Erikoisesti noita uusia taloja kulmissa:
Suorat huikeat viivat.
Kapea fasadi, joka kuvaa
korkeuden ikävää, ilmojen ikävää,
sitä, mitä goottilaiset kirkot.
---
Helsinkiä minä rakastan.
Näistä ihmisistä en pidä,
mutta tahtoisin istua kaduilla
ja silitellä kiviä sormillani
---
(ote novelli- ja runokokoelmasta Tulta ja tuhkaa,1930)
Miksi ei meistä ihmisistä tykännyt? Moni muukin täällä asunut tai käynyt kirjailija teilasi helsinkiläiset, muun muassa Ilmari Kianto. Kuulee nykyisinkin, että olemme kuulemma koppavia. Kuka tänä päivänä tietää, onko "koppava" paljasjalkainen vai jokin aika takaperin tänne muuttanut? Jospa hän onkin ylpistynyt helsinkiläisyydestään hetkeksi ja antaa meistä kaikista väärän kuvan. Sitä paitsi Kalle Päätalo moitti oululaisia käytyään Oulussa ensimmäisen kerran. Ylpeitä, sanoi. Olisikohan tuo niin, että miten kukin käymisensä/olemisensa isommassa kaupungissa kokee? Ennakkoluulot? Huono päivä matkustaessa? Pakko kaupunkiin tulla syystä tai toisesta? No, tervehtiminen on niukkaa, jos ei tunneta. Maalla on ollut toisin. Kyllä minäkin muistan eteläisen Pohjanmaan silloisella kylän raitilla, että aina päivää sanottiin, vaikka tuikituntemattomia oltiin. Minua opastettiin tervehtimään, vaikka en ollut moiseen tuttavallisuuteen Helsingissä tottunutkaan. Minä niiasin ja sanoin kuuliaisesti päivää kaikille. Se oli sitä aikaa. Onneksi Helsingissä ei sitten tarvinnutkaan. Olisikin ollut aikamoinen homma.Nyt tämäkin silloinen tuttu kylä on jo kerrostaloilla täytetty paikkakunta ja tuskin kaikkia tuhansia kuntalaisia enää tervehditään.
Kerimäeltä Helsinkiin tullut Iris Uurto koki varmaankin kaupungin ihmiset tylyiksi. Olihan tämä jo Tulen ja tuhkan aikoihin iso kaupunki, jolloin rakennustaiteessa satsattiin käytännöllisyyteen. Funkkis-tyyli oli yleistynyt. Alvar Aalto, J.S. Sirén ym. piirtelivät kaupungille uusia kasvoja., "suoria huikeita viivoja", joita kerimäkeläinen tyttö niin kovasti rakasti. Ihmisissä vain oli puutteita.
Nyt kun rentoudun toviksi pöytäni ääressä, niin edessäni on Entisaikain Helsinki VII vuodelta 1963. Runoja Helsingistä. Niitä ei runsainmitoin ole, joitakin kuitenkin. Kerimäellä 1905 syntynyt Iris Uurto ( kuoli 1994) otti ja rakastui Helsinkiin. Tästä tunteesta seuraavasti:
Rakastan Helsinkiä.
Sen katuja ja kahviloita.
Sen iltaa ja aamua.
Erikoisesti noita uusia taloja kulmissa:
Suorat huikeat viivat.
Kapea fasadi, joka kuvaa
korkeuden ikävää, ilmojen ikävää,
sitä, mitä goottilaiset kirkot.
---
Helsinkiä minä rakastan.
Näistä ihmisistä en pidä,
mutta tahtoisin istua kaduilla
ja silitellä kiviä sormillani
---
(ote novelli- ja runokokoelmasta Tulta ja tuhkaa,1930)
Miksi ei meistä ihmisistä tykännyt? Moni muukin täällä asunut tai käynyt kirjailija teilasi helsinkiläiset, muun muassa Ilmari Kianto. Kuulee nykyisinkin, että olemme kuulemma koppavia. Kuka tänä päivänä tietää, onko "koppava" paljasjalkainen vai jokin aika takaperin tänne muuttanut? Jospa hän onkin ylpistynyt helsinkiläisyydestään hetkeksi ja antaa meistä kaikista väärän kuvan. Sitä paitsi Kalle Päätalo moitti oululaisia käytyään Oulussa ensimmäisen kerran. Ylpeitä, sanoi. Olisikohan tuo niin, että miten kukin käymisensä/olemisensa isommassa kaupungissa kokee? Ennakkoluulot? Huono päivä matkustaessa? Pakko kaupunkiin tulla syystä tai toisesta? No, tervehtiminen on niukkaa, jos ei tunneta. Maalla on ollut toisin. Kyllä minäkin muistan eteläisen Pohjanmaan silloisella kylän raitilla, että aina päivää sanottiin, vaikka tuikituntemattomia oltiin. Minua opastettiin tervehtimään, vaikka en ollut moiseen tuttavallisuuteen Helsingissä tottunutkaan. Minä niiasin ja sanoin kuuliaisesti päivää kaikille. Se oli sitä aikaa. Onneksi Helsingissä ei sitten tarvinnutkaan. Olisikin ollut aikamoinen homma.Nyt tämäkin silloinen tuttu kylä on jo kerrostaloilla täytetty paikkakunta ja tuskin kaikkia tuhansia kuntalaisia enää tervehditään.
Kerimäeltä Helsinkiin tullut Iris Uurto koki varmaankin kaupungin ihmiset tylyiksi. Olihan tämä jo Tulen ja tuhkan aikoihin iso kaupunki, jolloin rakennustaiteessa satsattiin käytännöllisyyteen. Funkkis-tyyli oli yleistynyt. Alvar Aalto, J.S. Sirén ym. piirtelivät kaupungille uusia kasvoja., "suoria huikeita viivoja", joita kerimäkeläinen tyttö niin kovasti rakasti. Ihmisissä vain oli puutteita.
4. lokakuuta 2013
STADILAISEN JUTUSTELUA
Linkutin eilen Stockmannilla ja apteekissa.Kipuja oli, mutta minkäs teet. Asiat hoidettava, lääkkeet haettava jne. En istuutunut lepäämään minnekään kertaakaan. Olisi pitänyt. Mutta kun ne tuuraajatunnit ovat niin lyhykäisiä ja minulla vauhti hidas. Ennen pinkaisin hissiin vaivattomasti, jos se oli juuri lähdössä. Nyt rollaattorin kahvoissa ajattelen: menen seuraavalla. Tuuraaja, tuo ihana ihminen, tietää vyöhyketerapiasta paljon ja hieroi sääriäni ja toista pakaraa kotiin tultuani. Meidän kummankin diagnoosi oli nimittäin, että nivelrikon lisäksi olen taas vanhan tutun ishiaksenkin kourissa. Hierominen auttoi hiukan ja olin kiitollinen tuuraajalle ja hänen viitseliäisyydelleen. Purin ostokset paikoilleen, kyöräsin puolison syömään ja otin itse pari kipupilleriä. Puolison ollessa jo taas takaisin vuoteessa, nukahdin itsekin toviksi ja se teki hyvää. Kyllä tämä tästä.
Palaan vielä päivittäisiin sairaalamatkoihini Haartmaniin. Jokaisena päivänä Töölön läpi. Tuli mieleen, että Töölöä ei juurikaan sitten lapsuuteni ole muutettu rakentamalla lisää. Jokunen asuintalo vuosikymmenten aikana, muuten on kuin joskus muinoin.Tuttuja paikkoja, rakennuksia, sitä samaa avaruutta kuin silloin enen.Puistot puineen tuovat mieleen lapsuuden leikit, pallopelit ja naatat. No, toki Kelan rakennus muutti Taka-Töölön maiseman. Sehän pystytettiin juuri niille kallioille, joita katselimme kotimme ikkunoista, töölöläisten lujasta vastustuksesta huolimatta. Siinä se on ja pysyy. Me lapset jätimme lapsuuden taaksemme, muutimmekin kuka minnekin, lähdimme opiskelemaan, naimisiin. Aina ohittaessani Kelan massiivisen talon näen vain kaksi kalliota, ison kaltsin ja pikkukaltsin. Tunnen jaloissani pehmeän ruohon juostessani ison kallion poikki ostamaan salmiakkia apteekista. Tai oikaisen kallion yli Axa-elokuvateatteriin. Sitten palaan tähän päivään.Töölö on kuitenkin minun kaupunginosani ja nykyisestä asuinpaikastani huolimatta pysyn ikuisesti töölöläisenä.
Ei Katajanokassa mitään vikaa ole. Nautin ydinkeskustan läheisyydestä ja Skattan "pikkukaupunkimaisuudesta". Ei läpikulkuliikennettä, ei ralliajeluita öiseen aikaan, meri silmien edessä, puistoja ja upeita kävelyteitä vaikka ympäri Nokan. Kesällä horsmat ja ruusut kukkivat kilvan rantaraitilla, penkit kutsuvat istumaan, lokit kirkuvat, tuuli viilentää helteellä. Laivat tuovat ja vievät väkeä, isot ja pienet. Tullin veneen kokassa kohisee sen viilettäessä tehtäviinsä. Kustaanmiekan salmesta työntyy matkustajalaiva kohti "Pohjolan valkeaa kaupunkia". Suomenlinnan vallit tervehtivät kertoen Viaporin historiaa. Nuorihan on tämä kaupunkimme. Ei muureja, ei kapeita kujia, ei edes keskiajasta kertovaa. Arkkitehtonisesti uutta, suoraviivaisuutta, puhdasta matalaa rakentamista, neutraalia. Ei ehkä mitään tarinoitavaa menneisyydestä aikojen takaa. Jokin tänne kuitenkin turistejakin vetää. No, rehellisesti ajatellen, jos Pietari ja Tallinna eivät olisi täällä päin Itämerta, eivät risteilyalukset kaijoihimme kiinnittyisi. Tämä "Itämeren tytär" uinailisi huomattavasti sikeämpää unta.
Palaan vielä päivittäisiin sairaalamatkoihini Haartmaniin. Jokaisena päivänä Töölön läpi. Tuli mieleen, että Töölöä ei juurikaan sitten lapsuuteni ole muutettu rakentamalla lisää. Jokunen asuintalo vuosikymmenten aikana, muuten on kuin joskus muinoin.Tuttuja paikkoja, rakennuksia, sitä samaa avaruutta kuin silloin enen.Puistot puineen tuovat mieleen lapsuuden leikit, pallopelit ja naatat. No, toki Kelan rakennus muutti Taka-Töölön maiseman. Sehän pystytettiin juuri niille kallioille, joita katselimme kotimme ikkunoista, töölöläisten lujasta vastustuksesta huolimatta. Siinä se on ja pysyy. Me lapset jätimme lapsuuden taaksemme, muutimmekin kuka minnekin, lähdimme opiskelemaan, naimisiin. Aina ohittaessani Kelan massiivisen talon näen vain kaksi kalliota, ison kaltsin ja pikkukaltsin. Tunnen jaloissani pehmeän ruohon juostessani ison kallion poikki ostamaan salmiakkia apteekista. Tai oikaisen kallion yli Axa-elokuvateatteriin. Sitten palaan tähän päivään.Töölö on kuitenkin minun kaupunginosani ja nykyisestä asuinpaikastani huolimatta pysyn ikuisesti töölöläisenä.
Ei Katajanokassa mitään vikaa ole. Nautin ydinkeskustan läheisyydestä ja Skattan "pikkukaupunkimaisuudesta". Ei läpikulkuliikennettä, ei ralliajeluita öiseen aikaan, meri silmien edessä, puistoja ja upeita kävelyteitä vaikka ympäri Nokan. Kesällä horsmat ja ruusut kukkivat kilvan rantaraitilla, penkit kutsuvat istumaan, lokit kirkuvat, tuuli viilentää helteellä. Laivat tuovat ja vievät väkeä, isot ja pienet. Tullin veneen kokassa kohisee sen viilettäessä tehtäviinsä. Kustaanmiekan salmesta työntyy matkustajalaiva kohti "Pohjolan valkeaa kaupunkia". Suomenlinnan vallit tervehtivät kertoen Viaporin historiaa. Nuorihan on tämä kaupunkimme. Ei muureja, ei kapeita kujia, ei edes keskiajasta kertovaa. Arkkitehtonisesti uutta, suoraviivaisuutta, puhdasta matalaa rakentamista, neutraalia. Ei ehkä mitään tarinoitavaa menneisyydestä aikojen takaa. Jokin tänne kuitenkin turistejakin vetää. No, rehellisesti ajatellen, jos Pietari ja Tallinna eivät olisi täällä päin Itämerta, eivät risteilyalukset kaijoihimme kiinnittyisi. Tämä "Itämeren tytär" uinailisi huomattavasti sikeämpää unta.
2. lokakuuta 2013
TELEVISION JA PUHELIMEN TARJONTAA
Televisiosarja House kuuluu ystäväni C:n mieliohjelmiin. Olen tietoinen, että sarja kertoo sairaalaelämästä henkilökuntineen ja potilaineen. Enempää en tiedä, ennen kuin äsken luin netistä. Gregory Housea esittää Hugh Laurie, joka on saanut tunnustuksena työstään Golden Golb-palkintoja. Senkin luin, että Housen sairaala on New Jerseyssä. Itse en ole kertaakaan sarjaa katsonut. Kammoan näitä sairaalajuttuja, johtuen ehkä siitä, että olen pikkutytöstä asti sairaaloissa ravannut, eikä se tunnu vieläkään loppuvan. Mikä näissä lääkärisarjoissa oikein ihmisiä viehättää? C hekumoi minulle viikottain Housesta kertoen tarkasti juonet ja Housen eriskummallisuudet, jotka tuntuvat ystävääni suuresti ihastuttavan. Tiedot menevät yhdestä korvasta sisälle ja toisesta ulos.
Jos istun tv:n ääressä, katselen mieluummin humoristisia sarjoja, harmittomia sarjoja tai silloin tällöin jotain dekkarisarjaa tai elokuvaa, matkadokumentteja, luontosarjoja, asiaohjelmia. C:llä ja minulla ei ole yhteistä säveltä televisio-ohjelmien suhteen. C inhoaa sydämensä pohjasta leijonia ja apinoita. Sulkee kuulemma television, jos ruudussa vilahtaa jompikumpi näistä lajeista. Leijonat ovat pahoja petoja ja apinat taas kuulemma muistuttavat liikaa ihmisiä ja paviaaneilla on epämiellyttävän näköinen pallukkatakapuoli.Minulle taas ei ole yksikään eläin inhon kohde. Tunnen sydänalassani pistoksen, jos en saa nenäliinaan kiinni partsin lasissa hääräävää ötökkää ja kärsimättömyyden kasvaessa jahdissa, liiskaan lopulta viattoman hyönteisen ja heitän raadon alas. Niin ei saisi tehdä. Olen ihan oikeasti sitä mieltä, että tälläkin tappamallani olennolla olisi ollut samanlainen oikeus elää kuin minullakin. Hyttysiin olen suhtautunut toisin. Varsinkin mökillä yöaikaan niitten ininä on tehnyt minusta melkein hullun. Silloin en ole antanut armon käydä oikeudesta, van lätkinyt niiltä hengen ilman sen suurempia omantunnontuskia.Ketä varten nämä hyttyset muuten ovat olemassa?
Puhelinmyyjät ovat näin syksyisin ennen joulua aivan vimmalla kimpussa. Jokikinen päivä joku jotain kauppaa. Enkä ole niitä kohteliaimpia ihmisiä niissä tilanteissa. Ymmärrän heidän tekevän työtään, ansaitsevan leipäänsä, mutta kun päivittäin häiritään ja myyntitekniikassakaan ei aina hurraamista ole. Joku latelee tuotteen tiedot ilman pilkkuja ja pisteitä monotonisella äänellä kuin ulkoa lukien. Joku toinen on ottanut hyökkäävän asenteen, eikä yritäkään kuunnella mitä toisella on sanottavana. Aloitetaan kymmenellä hyvällä ja yhdeksällä kauniilla eli lahjoilla, joita mahdollinen ostaja tulee saamaan, jos kaupat lyödään lukkoon. Ehkä tämä kikka houkuttaa, en tiedä, eikä minua. Puhelimessa en osta yhtään mitään. Tiedän, että on olemassa puhelimitse kauppaamisen kielto, mutta vielä en ole siihen tarttunut. Taisi Äijä blogissaan kerran tämmöisestä mahdollisuudesta puhua. Hänkin kun oli suivaantunut puhelinmyyjiin. Mitä lähemmäksi joulua pääsemme, sitä innokkaamin myyjät ovat kimpussa. Joku tilaa/ostaa ja se olkoon hänen asiansa.
Jos istun tv:n ääressä, katselen mieluummin humoristisia sarjoja, harmittomia sarjoja tai silloin tällöin jotain dekkarisarjaa tai elokuvaa, matkadokumentteja, luontosarjoja, asiaohjelmia. C:llä ja minulla ei ole yhteistä säveltä televisio-ohjelmien suhteen. C inhoaa sydämensä pohjasta leijonia ja apinoita. Sulkee kuulemma television, jos ruudussa vilahtaa jompikumpi näistä lajeista. Leijonat ovat pahoja petoja ja apinat taas kuulemma muistuttavat liikaa ihmisiä ja paviaaneilla on epämiellyttävän näköinen pallukkatakapuoli.Minulle taas ei ole yksikään eläin inhon kohde. Tunnen sydänalassani pistoksen, jos en saa nenäliinaan kiinni partsin lasissa hääräävää ötökkää ja kärsimättömyyden kasvaessa jahdissa, liiskaan lopulta viattoman hyönteisen ja heitän raadon alas. Niin ei saisi tehdä. Olen ihan oikeasti sitä mieltä, että tälläkin tappamallani olennolla olisi ollut samanlainen oikeus elää kuin minullakin. Hyttysiin olen suhtautunut toisin. Varsinkin mökillä yöaikaan niitten ininä on tehnyt minusta melkein hullun. Silloin en ole antanut armon käydä oikeudesta, van lätkinyt niiltä hengen ilman sen suurempia omantunnontuskia.Ketä varten nämä hyttyset muuten ovat olemassa?
Puhelinmyyjät ovat näin syksyisin ennen joulua aivan vimmalla kimpussa. Jokikinen päivä joku jotain kauppaa. Enkä ole niitä kohteliaimpia ihmisiä niissä tilanteissa. Ymmärrän heidän tekevän työtään, ansaitsevan leipäänsä, mutta kun päivittäin häiritään ja myyntitekniikassakaan ei aina hurraamista ole. Joku latelee tuotteen tiedot ilman pilkkuja ja pisteitä monotonisella äänellä kuin ulkoa lukien. Joku toinen on ottanut hyökkäävän asenteen, eikä yritäkään kuunnella mitä toisella on sanottavana. Aloitetaan kymmenellä hyvällä ja yhdeksällä kauniilla eli lahjoilla, joita mahdollinen ostaja tulee saamaan, jos kaupat lyödään lukkoon. Ehkä tämä kikka houkuttaa, en tiedä, eikä minua. Puhelimessa en osta yhtään mitään. Tiedän, että on olemassa puhelimitse kauppaamisen kielto, mutta vielä en ole siihen tarttunut. Taisi Äijä blogissaan kerran tämmöisestä mahdollisuudesta puhua. Hänkin kun oli suivaantunut puhelinmyyjiin. Mitä lähemmäksi joulua pääsemme, sitä innokkaamin myyjät ovat kimpussa. Joku tilaa/ostaa ja se olkoon hänen asiansa.
1. lokakuuta 2013
HARMISTUNUT MINÄ
Tänään piti olla puolison pesupäivä. Ei ollut. Puoliso ei yhteistyöhaluinen ja heittäytyi erittäin aggressiiviseksi. Osasyynä se, että joka viikko pesunaiset ovat eri ihmisiä, jotka käyvät "käsiksi". Lisäksi toinen hoitajista hyvin epäammattimaisesti huusi "tämä riittää minulle, ei enää koskaan tänne". Näinkö käyttäytyy hoitaja työtä tehdessään,olkoonkin se hankalaa ja vaikeaa? No, pesemisestä ei tullut mitään ja pyysin hoitajia poistumaan. Vein itse miehen pesulle ja se sujui ilman vaikeuksia. Tästäkin huomaa, että tuttu jokaviikkoinen pesijä olisi parempi vaihtoehto kuin aina uudet kasvot ja kädet. Tulee mieleen ne erään hoitopaikan hoitajat, jotka päivittäin siunailivat "onpas hän aggressiivinen, voi kamala, miten aggressiivinen". Luulisi hoitajien työssään tapaavan ja tavanneen kaikenlaisia sairaita ja pitävän omat mielipiteensä hoidettavasta sisällään.
E-laskujen kanssa jälleen eilen puuhastelua. Minulle pitäisi tulla sähköpostiin ilmoitus laskuista. Ei tullut. Piti alkaa kaivaa itse ja löytyiväthän ne. Soitin kyllä pankkiinkin ihmetelläkseni asiaa. Sanoivat seuraavan kerran onnistuvan. Ja taas tuli ikävä vanhanaikaisia paperilaskuja, yleensä kynää ja paperia. No, helppoa ei ole pankkilaisillakaan näitten uusien mullistusten ja muutosten kanssa kamppaillessa. Ajan kuluessa helpottuu ja rutinoituu.
Nivelrikko ruumiissani siirtynyt jonnekin häntäluun seutuville ja sekös on hankala asia. Ei voi enää tuolille tömähtää istumaan, vaan pitää asetella takapuolensa varovaisesti ja pehmeästi. Toivottavasti vähän hellittää, että pääsen jotenkuten kaupungille tuuraajapäivänä torstaina. Pakko hoidella asioita. Herkku toi kyllä ruuat ja meillä onkin tänään kuhafileitä. Aion aamuisen harmistumiseni peittämiseksi avata valkoviinipullon itselleni.
Syksyinen aurinko kumminkin paistaa meille kaikille, mutta lämpöasteissa ei ole hurraamista.Roskiksellekaan ei tarkene enää ilman takkia.Alkaa armoton pukemisen ja riisumisen aika kuin myös pianaikaa lumessa kahlaamisen. Talvi pakkasineen ei ole mun juttu. Siitä on melkein kokonainen ihmisikä, kun kiljuin riemusta ensimmäisten hiutaleiden putoillessa maahan. Vänkäsin isää hakemaan kelkan ja nuken reen vintistä.
Niinkuin pienen pieni
lintu,siivin aroin,
hiutale putoaa,
hiljaa,hellävaroin
hiusta leikkivän lapsen
hyväillen ruskeaa.
(Lumisateella, Dagmar Klami, toinen säkeistö)
E-laskujen kanssa jälleen eilen puuhastelua. Minulle pitäisi tulla sähköpostiin ilmoitus laskuista. Ei tullut. Piti alkaa kaivaa itse ja löytyiväthän ne. Soitin kyllä pankkiinkin ihmetelläkseni asiaa. Sanoivat seuraavan kerran onnistuvan. Ja taas tuli ikävä vanhanaikaisia paperilaskuja, yleensä kynää ja paperia. No, helppoa ei ole pankkilaisillakaan näitten uusien mullistusten ja muutosten kanssa kamppaillessa. Ajan kuluessa helpottuu ja rutinoituu.
Nivelrikko ruumiissani siirtynyt jonnekin häntäluun seutuville ja sekös on hankala asia. Ei voi enää tuolille tömähtää istumaan, vaan pitää asetella takapuolensa varovaisesti ja pehmeästi. Toivottavasti vähän hellittää, että pääsen jotenkuten kaupungille tuuraajapäivänä torstaina. Pakko hoidella asioita. Herkku toi kyllä ruuat ja meillä onkin tänään kuhafileitä. Aion aamuisen harmistumiseni peittämiseksi avata valkoviinipullon itselleni.
Syksyinen aurinko kumminkin paistaa meille kaikille, mutta lämpöasteissa ei ole hurraamista.Roskiksellekaan ei tarkene enää ilman takkia.Alkaa armoton pukemisen ja riisumisen aika kuin myös pianaikaa lumessa kahlaamisen. Talvi pakkasineen ei ole mun juttu. Siitä on melkein kokonainen ihmisikä, kun kiljuin riemusta ensimmäisten hiutaleiden putoillessa maahan. Vänkäsin isää hakemaan kelkan ja nuken reen vintistä.
Niinkuin pienen pieni
lintu,siivin aroin,
hiutale putoaa,
hiljaa,hellävaroin
hiusta leikkivän lapsen
hyväillen ruskeaa.
(Lumisateella, Dagmar Klami, toinen säkeistö)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)