14. kesäkuuta 2013

KESÄPÄIVÄ SATEESSA

Kiva ilma! Sataa ja tuulee,pilviä taivaalla ja kovasti hämärää. Minä tästä nyt vaihteeksi tykkään.Yöllä ropisi hauskasti avonaisten tuuletusikkunoiden takana. Illalla roskia viedessäni tuntui jo tuuli yltyvän ja Esteri heitti kuin kokeeksi muutaman pisaran.Parvekkeen  pelargoniat ja hortensia virkistyivät, eikä kastella tarvinnut.

Hyvä onni näissä kunnalta haetuissa asioissa jatkuu. Nyt on jo sellainenkin fiilis, että saamme kuin saammekin kiinteät luiskat pyörätuolia varten piha-askelmiin.Eilen kaupungilta soitettiin. Tullaan tarkistamaan tilanne ja tarve. Eilen kävi myös kotihoidosta lääkäri. Puoliso kuuluu nyt kotihoitolääkärin piiriin. Se häneltä evättiin aiemmin, mutta nyt katsottiin tarpeelliseksi. Tämä ei tarkoita sitä, että tohtori lappaa kotona alvariinsa. Kerran vuodessa tapaamme ja tämä on yleinen käytäntö kunnan puolella. Mutta olipas ammattitaitoinen,ystävällinen ja inhimillinen lääkäri. Hänellä oli aikaa kuunnella, kyseli,tutki ja paneutui asiaan ihan siihen malliin, että olisi ollut potilaastaan aidosti kiinnostunut. Minulla oli ennakkoluuloja ja odottelin semmoista arkaa tyttelilääkäriä, joista on huonoja kokemuksia. Sisään astuikin jo heti luottamusta herättävä nainen hoitaja kannoillaan. Lähtöä tehdessään kiitin ja kehuin, joihin vastasi hymyllä. Nyt on mies  ja hänen tilansa kartoitettu, kirjoihin ja kansiin pantu.

Olen tyystin ihastunut Mark Twainin teksteihin. Tai sitten saan ihastuksestani kiittää suomentajaa. Puoliso parastaikaa kiertää vanhaa Välimerta Twainin matkassa. Minä puolestani olen äänikirjan myötä viivähtänyt Hucleberry Finnin kirjoittajan kanssa Missisippi-virralla ja kuunnellut Mark Twainin parhaita muun muassa varastetun valkoisen elefantin tarinaa. Jutut rakastamaltani 1800-luvulta ja olen edelleenkin sitä mieltä, että se oli hyvä vuosisata meillä jos muuallakin. Olen joskus blogissanikin todistellut, miksi. Se oli "minun" vuosisatani kuin myös Mark Twainin ja Tom Sawyerin, siipirataslaivojen aikaa. Suomessa se oli kaiken uuden ja edistymisen aikaa. Helsinki alkoi näyttää kunnon kaupungilta sähkövaloineen ja sähköisine raitiovaunuineen, vesilaitoksineen ja koko ajan kasvavine väkilukuineen. Vuonna 1870 meitä oli 32 000 ja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin väkiluku oli jo yli 90 000. Ja tähän on tultu missä ja mikä nyt olemme! Oikea metropoli kaikkine kiireineen Suomenlahden rannalla yli puolimiljoonaisine asukkaineen.

Ensimmäiset suomalaiset avomaan mansikat kaupoissa! Ostin eilen, ettekä usko, mitenkä makoisia olivat. Pehmeitä ja mehukkaita. Jätin hyvästit espanjalaisille.Kaikki kunnia niille. Maistuivat kesää enteillen koleina kevättalven päivinä ja  ainakin väri oli se mikä pitkin olla.Kun niitä hiukan jalosti, kelpasi syödä. Mutta hurraahuuto kuitenkin kotimaiselle mansikalle! Koulussa jo opin, että se on epähedelmä ja appelsiiniakin enemmän C-vitamiinipitoinen. Ei kun siis syömään.

Meillä lapsuutenikin kodissa syötiin paljon mansikoita. Kesäaikaan niiden takia tehtiin monta kertaa viikossa Kauppatori-reissu. Äidillä oli kori käsivarrella ja minulla pienempi.Kolmosen ratikalla Töölöstä lähdettiin ja usein samaan matkaan mennessä ympättiin Stockmannilla käynti. Muistan myös mummun (isän äiti) kesämökin  ruohottuneen mansikkamaan talon takana Pakilassa. Siinä mansikat eivät enää suuriksi kasvaneet. Muistuttivat oikeastaan enemmän ahomansikoita. Niitä sai etsiä ruohonkorsien seasta, eikä sadon suuruudellakaan päässyt ylpeilemään. Mummu ei enää maata hoitanut entiseen malliin, mutta salli poikiensa lasten käynnit marjamaallaan. Pieniä mansikoita oli hauska pujottaa ruohonkorteen kuten löytämillemme ahomansikoillekin teimme. Tällä tempulla ilahdutin monesti paljon myöhemmin oman kesämökkimme vieraita. Aitan takana oli uhkeat ahomansikkamaat. Niistä sai kerättyä monta korrellista ja jokaiselle syöjälle tuli oma lapsuus mieleen aurinkoisine kesäpäivineen joskus kauan, kauan sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti