Ei mitään sadetta, vaikka luvattiin. Eilen ripeksi hetken, mutta eivät edes puitten alustat kastuneet. Espoossa oli vettä tullut. Soitin sairaalaan naapurille, joka oli alkuviikosta leikattu. Juhannukseksi pääsee kotiin, kunhan on ensin oppinut kävelemään jalkaoperoinnin jälkeen. Tampereen S soitti ja paheksui tuulisia päiviä, jolloin ei voi mennä kuulemma ulos. Tuulen määrää ei kertonut, että haittaako aivan pienikin vire. Ikääntyessämme tulee kaikenlaista. Muistan äitini enon taas pysytelleen sisällä, jos taivaalla oli pilviä. Itse en vielä ole tällä asteella. Ulos menen, vaikka taivaalta tipahtelisi kissoja ja koiria. Silakoita kuuluu silloin tällöin alas tulevan jonnekin päin maata. Voi olla niitä ufojuttuja sekin. Kuten peltokuviotkin. Minä veikkaan huumorintajuista maanviljelijää traktoreineen, mutta kukas minä olen tietämään. Voipi olla meitä suuremmatkin pelissä kynsineen. Ihmettelen vain, miksi eivät ota kunnolla yhteyttä, jos tänne asti ovat päässeet peltoja merkkaamaan.
Sain pouolison eilen pestyä ilman kommervenkkejä. Muutenkin päivä sujui melkoisen mallikkaasti ja minun tahtiini.Ruoka maistui ja Herkun Janssonin kiusaus sai kehuja. Tosin puoliso kaiketi luuli minun tekemäkseni. Tänäänkään en pane paremmaksi. Herkku on grillannut broilerin. Huomenna on ryhdyttävä kaivelemaan pakastinta ja sitten jalostamaan syötävämpään muotoon. Nykyisin en enää ole niin kovin innokas kokkaamaan. Energia kun tuntuu valuvan näihin miehen hoitotoimenpiteisiin ja mieheen itseensä. On se vaan semmoista, kun perheessä on aivovaurioinen ja liikuntarajoitteinen jäsen.Kuulin juuri, että saan jatkossakin kerran viikossa tuuraajan. Kiitollinen olen, hyvin kiitollinen. Kyllä se helpottaa ja paljon.Alusta asti minua on kunnan taholta kohdeltu asianmukaisesti, toiveitani on otetu huomioon, vointia kyselty ja helpotuksia suotu. Vaikka yksittäiset kaupungin asiat ovatkin joskus saaneet minut takajaloilleni, on yleiskuva kuitenkin kiitettävä.
Eduskunnan kyselytunnilla jälleen tällä viikolla omaishoitajien työtä kiiteltiin, todettiin parannettavaa olevan. Aivan ensimmäiseksi pitäisi tietysti kaikki omaishoitajat Suomessa olla samanarvoisia. Kunnilla intervallihoitopaikkoja jokaiselle haluavalle hoidettavalle, eikä kuntien pitäisi säästää omaishoitajien palkkioissa sanomalla jopa irti sopimuksia kuten Jyväskylässä tehtiin. Hoidettavista on kuluja ja niitä on monista asioista. Omakustanteisesti hankittava hoitotarvikkeita suojalakanoista lähtien.Vaippoja kuluu ja niidenkin ilmaiseksi annettava määrä kuukautta kohti on rajallinen. Jos menee yli, maksa itse.
Nykyisin on uusille omaishoitajille kursseja. Minun aloittaessani kymmenen vuotta sitten ei ollut. Kaikki opittava kantapään kautta, otettava asioista selvää, eduista,tuista,kaikesta. Kukaan ei tarjonnut mitään. Kyselin loputtomiin, soittelin,kuulostelin ja opin. Sosiaalivirasto oli suurena apuna, minua kuunneltiin ja minua neuvottiin. Luin aivoinfarktista, opiskelin asiaa, kuulin neurologeilta jo sairaalassa miten suhtautua, mikä ihmisessä muuttuu, mitä tapahtuu ehkä vastaisuudessa, työ lisääntyy... Tunsin joskus mieletöntä avuttomuutta ja pelkoa. Nyt suhtaudun asioihin tyynemmin. Enää en polta proppujani niin usein. En pillastu ulosteesta ja virtsasta vuoteessa. En siitäkään, kun lääkkeiden saaminen suuhun on hankalaa. Enkä enää siitäkään, kun saan mojovan iskun rintaani ja potkun vatsaani hoitotoimenpiteen aikana tai kun puolison kielenkäyttö on raakaa ja rumaa, loukkaavaa huorittelua. Kohtaukset menevät ohi ja saan jatkettua työtäni, kunnes tulee seuraava kohtaus. Näin se menee ja tulee menemään. Mustelmat paranevat ja aina on parempia päiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti