PAHUKSEN NIVELRIKKO

Mä en enää tykkää. Nivelrikko vaivaa, vaivaa enemmän ja enemmän. Hetken verran on parempi olo, kun olen ottanut kipupillerin. Oireeton ei ole, mutta pääsen helpommin liikkeelle. Liikkeelle kun on päästävä, tehtävät tehtävä. Yhtäkään ylimääräistä en tee, en voi. Näkyy pölyä pinnoilla, näkyy hoitamaton koti. Kaiken ajan, minkä voin, makaan. Liikun rollaatorin kahvoissa kotona hitaasti, hyvin hitaasti. Roskat vien kepin avulla ja hyvin, hyvin hitaasti. Keskiviikkona on puolison TT-kuvaus. Ihmettelen, miten sinne pääsen. Soitan kuitenkin kotihoitoon, jos heillä olisi tapana tämmöisessä tapauksessa asiakkaansa tutkimuksiin viedä. Tuskin on. Alan jo tuntea sääntöjä.Vanha puolison patja sentään haetaan pois. Soitin, eikä ollenkaan ehdotettu, että minun pitäisi viedä. Apuvälineyksikkkö yleensä vaatii omatoimista palauttamista, jos/kun käyttötarve on lakannut. Ähelsinhän sinne ison suihkutuolinkin keväällä ja kannoin vielä isomman tilalle kotiin. Ystävällinen taksinkuljettaja auttoi, välinelainaamon henkilökunta ei, vaikka näki voimattomuuteni. Ei edes kysymystä, miten saan tuolin heidän jyrkät portaansa ylös. Minä raahasin ja sitten kuljettaja näki ja auttoi loput. Nykyajan yleinen välinpitämättömyys oli kaukana tämän kuljettajan elämänkatsomuksesta. Kiitos vielä kerran.

Enkä mä tykkää siemenistäkään. Niitä tuputetaan joka paikkaan kaikessa syötävässä. Kuten pähkinöitäkin. Leivät ovat päältäkin kuorrutettu siemenillä. On kurpitsaa, pellavaa, seesamia, auringonkukkaa, pinjaa ja vaikka mitä. Pähkinöitä ujutetaan valmiisiin salaatteihin. Puolustelu: niissä on rasvaa ja proteiinia ja niiden syöminen on trendikästä. Allergikot varokoot! Jos ei ole itse pähkinää, niin tuoteselostus kertoo jäämiä mahdollisesti olevan. Minä ainakin tykkään syödä pähkinät pähkinöinä ja vielä muulloinkin kuin jouluna. Siemenillä päällystettyjä leipiä en juurikaan osta. Pinjansiemeniä voin mutustella mieluusti muutenkin.

Mitenkäs sitten vitamiinit ? Niitä on pantuna maitoon ja yleensä maitotuotteisiin, jauhoihin ja melkein kaikkeen. Vitamiineja ostetaan apteekeista ja luontaistuotekaupoistakin päälle päätteeksi. Luulisi koko Suomen kansan olevan terveyden perikuvan. Nyt lääkäri määräsi puolisollekin kahta vitamiinia. No, minä annan, kun määräys tuli kerran, emmekä ole ulkonakaan saamassa auringonvalosta mitään. Itsekin söin kerran D-vitamiinia, kun eräs tuttavani kehui olevansa sen vaikutuksesta hyvässä kunnossa. Hän joi  juoksevaa  apteekista ostettua. Minä ostin pillereitä ja söin jonkun aikaa. En huomannut minkäänlaista kohentumista ja lopetin. Sitäpaitsi minulla on semmoinen vanhanaikainen uskomus, että monipuolinen ja suhteellisen terveellinen ravinto antaa ihmiselle tarvittavat vitamiinit. Me syömme paljon vihanneksia ja hedelmiä jokaisena vuoden päivänä muun ruuan ohessa. Ja näin marja-aikaan ei ole mansikan voittanutta, ylikäynyttä Polkan.

Nyt siirryn olohuoneen sohvalle pitkäkseni, vaikka sujuu tämä istuminenkin. Mitään ei nimittäin tunnu missään. Vasta liikkuminen panee silmät kipunoimaan. No, ei tämä kuolemaksi ole.

KIRJOITAN TÄNÄÄNKIN ( = hölynpölyä)

Taas on viikossa loppupuoli. Aika kuluu nopeasti, ettei aina ehdi kissaakaan sanoa. Jos en olisi omaishoitaja, elämä olisi huomattavasti vähemmän työntäyteistä. Oijoi, kävisin huoliteltuna taidenäyttelyissä, museoissa, ystäviä tapaamassa, matkustaisin, lukisin enkä antaisi parvekekukkien kuivuen kuolla. Näin on nyt käynyt. Hortensia huokailee ja pelargoniat mielenosituksellisesti viskovat terälehtiään. Minun on vaikea rikkoni kanssa vääntäytyä partsille ja kantaa sinne kasteluvettä. Päätin siis että anti olla: kuolkoot. Ja niinhän nuo näyttävät tekevän. Jotkut väittävät kasvien tuntevan. Minä, kasvien rääkkääjä, olen mieleni paaduttanut, kun en tiedä, mitä kuppikuntaa uskoa. Jos joskus tokenen rikkovaivastani, menen ja katkon, otan rangat pois ja kiikutan kaikki roskikseen. Sitten lakaisen tai imuroin. Parveke on taas siisti. Mutta kukaton.

Puolison uusi patja surisee. Tosin erittäin vienosti, kuin kissa kehräisi.  Tarkat korvani, jotka on asennettu jo vuosia sitten kuulemaan pienemmänkin äänen, huomaavat ja herään yöllä. On totta, että korvani ovat herkistyneet puolison sairauden aikana. Minulta ei juurikaan jää mitään kuulematta kotona. Olen kuin pienen lapsen äiti, jolla myöskin aistit ovat levällään kuulemaan ja näkemään kaikki kodin tapahtumat, vaikka ei vieressä olisikaan. Jos on epätavallinen ääni, alkuperä tuntematon, on saatava tietää, mistä se johtuu, tarvitaanko apua. Nyt en vaan pääse aiempaan tapaan nopeasti liikkeelle rikkoni takia. Joskus kuitenkin on kipua uhmaten riennettävä, mutta varottava, etten lennä nenälleni.Puolison rollaattori suurena apuna. Tästä ei kunnalle kerrota. Apuväline kun ei ole minua varten.

Ei naapuri kaiketi minulle loukkaantunutkaan, kun en kyennyt viemään postilaatikkoon hänen kirjettään, vaan tuli kysymään ystävällisesti vointiani. Kerroin nivelrikosta ja jatkotoimista, jos joudun ortopedin juttusille. Itse on hienosti  toennut leikkauksestaan ja saa kuulemma uuden isonvarpaan poisleikatun tilalle. Se on semmoinen, jonka voi poistaa ja taas panna toisten jatkoksi. Varmasti helpottaa kävelyä. Minä olen kyllä itsetykänäni joskus miettinyt varpaiden tärkeyttä, mutta onhan niillä toki tehtävä. Kädetön taiteilija maalaa niillä. Niillä naputellaan tietokonetta, soitetaan pianoa, tartutaan ja ne helpottavat kyllä liikkumista. Jos olisi vain varvaslevy varpaitten tilalla, ei se olisi niin monipuolinen eikä käyttökelpoinen. Tosin ihminen olisi silläkin oppinut puuhastelemaan, jos meille ei olisi alunalkaen varpaita kehittynyt. Onneksi on ja vielä kymmenen. Vaikka minun isälläni oli kyllä yksitoistavarpainen serkku. Toisessa jalassa kuusi. Muita luonnonoikkuja ei isän suvussa tiettävästi ollut. Isän tekemän sukututkimuksen mukaan oli kyllä jalkapuussa istujia, muutama rosvo ja pappikin, pari kylähullun tapaista ja joitakin avioliiton ulkopuolella syntyneitä ja kätkytkuolleita. Hirttotuomioita ei tullut esille. Isä pääsi tutkimuksissaan vain kolme sataa vuotta taaksepäin. Homma alkoi olla liian vaivalloista, etsimistä milloin mistäkin virastosta. Kaukaiset juuret kun ihan muualla kuin Helsingissä. En siis pääse koppailemaan polvillani. Kolmas vasta menossa ja siihen jää.

NILKUTAN JA NALKUTAN

Pullat eivät yhtään hyvin uunissa minulla. Kävin eilen lääkärissä olettamani ishiaksen takia.Se kun jatkuu ja jatkuu. Uusi diagnoosi: nivelrikko lonkassa. Tämä todettiin kuvassa, johon minut heti passitettiin ja menin isän vanhan kävelykepin avittamana. Nyt olen lääkekuurilla. Jos ei tule parannusta sen aikana, niin ortopedille, joka päättää jatkosta, jota en halua edes ajatella. Nilkutan kotona entiseen, jos en pahempaankin, tapaan ja olen hiukan ihmeissäni, miten alan selviytyä. Puoliso kun on edelleenkin hoidettava. No, ehkä tässäkin tapauksessa on hyvä muistaa, että asioilla on tapana järjestyä. Olen loppujen lopuksi aika sitkeä sissi.

Herkun tilaus tuotiin keittiöön asti. Se, jonka olin verkkokaupasta hommannut. Aion vastakin käyttää tätä palvelumuotoa ja nyt on vallan pakkokin. Ostoskassien kantajaksi minusta ei ole. Eilen kuitenkin , kun piti raahautua lääkärissä ja röntgenissä käynnin jälkeen apteekkiin, menin Herkkuun ja ostin mitä ostin eli hyvin vähän. Taksilla taas kuljin paikasta toiseen ja kotoa  mennessä Mehiläiseen oli harmia.Mustaihoinen kuljettaja, joka ei osannut kunnolla suomea, eikä löytänyt Mehiläistä ilman navigaattoria, jota ei osannut käyttää. Takapenkkinapinaa heti jo pihakujalla, kun kuski ei ymmärtänyt, mitä puhuin. Osoitekin meni pieleen. Pohjoinen Hesperiankatu muuttui Pohjoiseksi Esplanadiksi ja siellä pysäytti auton. Espalla.Navigaattoria kehiin ja matka jatkui pärmänttäämiseni myötä kohti Manskua ja ohjeitteni mukaan sitä pitkin. Kommunikointivaukeuksia oli tuon tuosta ja kiukkuni senkuin kasvoi. Minkä ihmeen takia otetaan tämmöiseen ammattiin ihminen, joka ei taida maan kieltä, ajaa huonosti ja kantakaupungin katutuntemus on heikkoa?  Seuraavan suomalaisen taksinkuljettajan kanssa otinkin asian puheeksi. Kertoi näitä kuljettajia varsinkin Afrikan maista olevan useita Helsingin taksiliikenteessä. Tulevat tänne paremman elämän toivossa luullen taksinkuljettajan ammatin olevan helppoa. Palkka ei ole kehuttava, mutta se hyvin kelpaa köyhistä oloista tulevalle maahanmuuttajalle. Ovat kuljettajina vähän aikaa ja huomaavat haukanneensa liian suuren palan. Asiakkaat ovat tyytymättömiä, samoin työnantaja. Minun kohdalleni on vuosien aikana näitä ulkomaalaistaustaisia ammattitaidottomia kuljettajia osunut aivan liian usein.

Satoi eilen. Ensin täällä Skattalla ja keskustassakin hiukan. En ukkosta kuullut, en salamaa nähnyt.Tuuraajalle olin sanonut, että jos alkaa sataa kaatamalla, sulkisi keittiön isot ikkunat. Ei tarvinnut sulkea. Se pienikin sade viilensi ilmaa mukavasti. Ehkä muutama aste oli pudonnut. Trombeja ja muita rajuja sääilmiöitä oli ollut muualla tehden pahaakin vahinkoa sähkön katkomisten lisäksi. Espoossa oli satanut enemmän ja C oli kuullut pari jyrähdystä kauempana. Joskus on Helsingissäkin nähty komeita ukonilmoja. Hienoa katseltavaa. Mökillä pelkäsin. Siellä kun jyrähti, kallio tärähti. Salamat sinkoilivat pitkin taivasta ja joskus vettä tuli kuin seinää. En nauttinut pätkääkään, kuten kaupungin kerrostalon turvassa.

Puolisolle tuotiin eilen uusi patja. Sähköllä käyvä ilmaa täynnä, joka elää miehen alla. Aktiivinen terapiapatja haavapainaumia varten. Hertsileijaa tätä tekniikkaa patja-alallakin. No, pelottava tämäkin. Surisee vähän liikahdellessaan ja koko patjajärjestelmä tarvitsee silloin tällöistä huoltoa. Ensimmäisen kerran vuoden kuluttua. Siihen sisältyy myös suodattimen vaihto. Tuojat panivat patjan käyntiin. Sitten varttitunnin odotus, että ilmaa pumppautuu sen sisälle. Puoliso kökötti pyörätuolissa. Patja valmistui ja minä kipunat silmissä tuskasta sinkoillen ja varsin vaivaisena sen petasin ja autoin lopulta puolison petiinsä. Menin itse sohvalle ja päätin olla ihan hiljaa. Nyt on nyt ja katsotaan, miten menee.

HELTEESSÄ

Olen tehnyt elämäni ensimmäisen, vaan en suinkaan viimeisen, verkkokauppaostoksen. Avasin itseni Herkun Tilauspalveluun ja naputtelin haluamani. Ei se niin vaikeata ollutkaan. Olin suorastaan ylpeä itsestäni. Jälleen yksi uusi kokemus modernissa maailmassa. Päätin nimittäin ykskaks säästää voimiani jättämällä viikottaiset raahaamiset, jotka tuskin ainakaan auttavat ishiakseni parantumista. Vaikka taksia olenkin joutunut käyttämään. Nyt aletaan tuoda ostokset kotiin ja jos mielin, voin Herkussa käydä pelkästään heräteostoksilla. Jippii! Ja tätä mahdollisuutta tulen taatusti käyttämään hyväkseni. Ehkä jo huomenna, jos vaivainen ishiaksen kourissa rypevä ruumiini myöten antaa päästyäni tohtorin vastaanotolta, jonne olen menossa  helpotusta saamaan tuuraajan tultua.

Kuuma. Marisuttaa tämmöinen. Tuulettimet surisevat yötä päivää, partsin ovi ja asunnon ikkunat sepposen selällään. Roskikselta laahauduttuani tuli samaan hissiin viidennen kerroksen herrahenkilö, joka kertoi nauttivansa kesähelteestä. Puhisin vastalauseeni säästä. Miten joku voi tästä nauttia? No, ehkä herrahenkilö ajattelee sitten toisin, kun on vanha raihnainen mies, jolle helle on riskipeliä.

Olen saanut puolison juomaan. Panen veteen mehua ja se menee. Tilasin myös Herkusta KontioMehun juomia, joihin mies on mieltynyt. Nämähän ovat niitä juomapulloja, joiden avaamisessa olen joskus tapellut. Siitä asiasta panin reklamaatiota KontioMehuun ja kotiin tuli myyntipäällikkö kinkkistä asiaani tutkailemaan. Ei saanut muuten hänkään pulloja käsin auki. Lahjoitti minulle avaajan eri kokoisille korkeille ja kansille ja sen avulla sai minunkin pulloni auki. Antoi vielä muutaman pullon lähtiessään. Tämä oli hyvää asiakspalvelua, josta heti myös blogiin kirjoitin. Nykyisin pullot ovat helpommin avattavia, vain joskus tarvitsen saamaani avittajaa.

Kummityttö soitti eilen mökiltä. On siellä kaksin nuoremman tyttärensä kanssa. On järvi ja suvi aivan hollilla. Me juttelimme ja nauroimme, olemme usein samalla aaltopituudella. Ymmärretään naurun voima.  Olemme kumpainenkin horoskooppimerkiltämme kaksosia. Hän on minun lempparikummilapseni ja puolisoni on hänen sylikumminsa. No, emme me kovin hyvin ole kummin velvollisuuksia täyttäneet, jos tarkoitetaan lahjoja nimi- ja syntymäpäivinä, jouluisin jne. Kun oli pieni, olimme parempia. Nyt on aikuinen nainen ja perheellinen. Ystävyytemme on jo kahden aikuisen välistä, eikä ikäeroakaan aina huomaa. Hänessä on monta, monta tuttua piirrettä, jotka havaitsen myös itsessäni. Samoja hullutuksia olen minä nuoruudessani kokenut kuin hänkin. Meillä synkkaa ja puhelinkeskustelumme ovat aina iloa täynnä.

KAUPPATORIN LOKEISTA PUHEENOLLEN

Jaahas, Kauppatorilla iskee haukka leijan muodossa. Tämän elottoman otuksen pitäisi karkoittaa lokkirosvot toriasiakkaiden kimpusta. Uskon hyvästikin, että muutaman kerran kun tekohaukka on ilmoissa leijunut, lokit säntäävät pakoon. Tämä jo tyytyväisenä todettiin koekäytössä.

Lokki kun vaan ei ole mikään tyhmä, se nopeasti tajuaa jujun ja nauraa lokinpartaansa. Kuten on jo pitkät tovit nauranut kaupungin palkkaamille lokinhäätäjille, jotka  kepeillä ajavat lokit pieneksi hetkeksi pois. No, ja onhan siellä viritetty verkkokin  ruokapöytien suojaksi. Mutta kappas lokkia, se älysi jo heti alunalkaen verkon kiertää, napata makoisan muikun syöjän kädestä ja lentää tiehensä pilkallisesti kirkuen. Lastenvaunuissakin voisi vauvan kädessä ehkä olla jotain syötävää. Käynpäs vilkaisemassa, tuumaa lokki. Ei ole, enkä edes tykkää vauvaihmisen hajusta. Jätetään silleen. Saatiinhan tässä äiti kuitenkin kauhistumaan. Mutta tuolla, tuolla on jäätelötötterö ihmisen kädessä. Lennän ja otan sen. Vähän on iso, mutta onhan minulla vahva nokka, joka kyllä alunalkaen on tarkoitettu nappaamaan kala suoraan vedestä. Ne ajat ovat olleet ja menneet. Saan liian tuoreesta kalasta vatsanväänteitä. Ei mitään jännitystäkään. Kala kun ei ole suurella älyllä pilattu. Helpompi nakki kuin ihmiseltä vieminen. 

Nakeista puheenollen, näkyy tuolla joku mutustavan makkaraa. Hiukookin jo vähän tässä. Eilen leikkivät sen leijahaukkansa kanssa, jotta syöminen jäi vähemmälle, kun piti meidän koko parven näyttää, että kovasti pelätään. Pidimme ulkosaaristossa kokouksen ja päätimme olla Helsingin kaupungille jonkun aikaa mieliksi ja paeta heti, kun pojat lennättävät paperihaukkaa. Onhan vehje sentään maksanut kaupungille pari sataa euroa. Tästäkin muuten alettiin heti niuhottaa, että rahat pitäisi panna parempaan tarkoitukseen. Sotaveteraaneille ehdotti joku nettikommentissa. Veteraanit kun myös ovat leipäjonoissa. Tuskin ovat. Kun tämmöinen niuhottaja saisi pari kertaa torilla lautaselleen lokin räpylät ja aimo pläjäyksen vielä linnun takapäästä, johan olisi toinen ääni kellossa, eikä puhettakaan paremmasta rahareijästä.

Kun minä olin pikkuinen tyttö vielä, torilla oli vain muutama lokki ja niidenkin nokka sojotti merelle päin kala-apajan toivossa. No, joku saattoi nälissään ja huonon kalaonnen seurauksena yrittää torikauppiaan kalapöydältä siepata silakkapahaisen.Joskus onnisti kauppiaan sadattelun seuraamana. Yleensä lokit kalastivat, kuten kunnon lokin kuuluukin. Ajat muuttuivat. Ihmiset alkoivat syödä torilla ja heistä oli mahdottoman söpöä, kun lokki keikisteli anovan näköisenä edessä. Piti heittää palanen. Toinenkin. Sana lähti lokkiyhdyskunnassa kiertämään: helppoa ruokaa, tulkaa kaverit. Siitä se alkoi. Myös lokkien rohkeus ja härskiys,oveluus ja nopeus kasvoi. Enää ei ollut niin söpöä. Ihmisissä heräsi kiukku ja viha. Kaupunkia huudettiin apuun. Keinoja etsittiin. Nyt ollaan tässä leijahaukassa, verkossa,kepeissä ja kahdessa lokkihäätäjässä. Mutta lokit senkuin rosvoavat. Lihakset pysyvät kunnossa ja siivet notkeina. Ja ne ovat vielä pitkäikäisiäkin. Niin ja osa lokkilajeista on rauhoitettu. Laki suojelee. Ei saa yrittääkään  vääntää niskoja nurin.

UUTTA VIIKKOA TAAS MENNÄÄN

Ihmettelinkin eilisaamuna, miksi laivat huutavat. Netti kertoi Helsingin edustalla olleen paksun sumun. Pihalle asti tämä ilmiö ei ylettynyt. Nilkuttaminen roskikselle ei myöskään mitään kertonut. Muuten pakollisia kuvioita paitsi yritin levätä mahdollisimman paljon. Illemmalla uppouduin Itävallan Alppien maisemiin ja Trappin perheen elämään Sound of Music-elokuvassa. Netistä luin myöhemmin, että oikea  Maria von Trapp oli se ankarampi kasvattaja. Kapteeni taas hellempi ja lämpimämpi. Robert Wisen ohjauksessa roolit vaihtuivat ja kapteeni ( Christopher Plummer) kasvatti lapsiaan sotilaallisen tiukasti, kunnes Maria (Julie Andrews) astui luostarista ulos maailmaan ja alkoi opettaa lapsille kuuluvaa elämää leikkeineen ja nauruineen. Oikea Maria oli vilahtanut jossain sivummalla kuvauksissa, mutta en tietenkään tiennyt saati tunnistanut. On se vaan huikea elokuva! Uljaat maisemat, lämminhenkisyyttä, lujaa perhesidettä, rakkautta, laulua ja musiikkia, sydämellinen tarina ja kaiken kukkuraksi happy end.

Jääkaapin oven kahva otti ja prakasti joitakin aikoja sitten. Tänään tullaan panemaan uusi ja pääsen naruviritelmästäni eroon, joka kyllä on hienosti puolustanut  paikkaansa. Tuuraajapäivänä ostamistani pioneista kukkapallukat nuukahtaneet. Heitin pois. Vielä kuitenkin flamingokukkakimppu kukoistaa. Myös hortensia partsilla osoittaa väsymyksen merkkejä, värit hiukan haalistuneet. Pelargoniat vielä hyvinkin elossa. Jos joskus tästä ishiasvaivasta tokenen, ostan loppukesäksi uusia parvekekukkia. Tuppaa koko piina unohtumaan istuessa ja maatessa, kun ei tunnu mitään missään. Auta armias, kun lähden liikkeelle ja varaan vasempaan jalkaan, johan kipu tuntuu nivusista varpaisiin asti. Rollaattoria lainaan puolisolta tai käytän isävainaan kävelykeppiä. Roskikselle linkkaan ilman, laahustan seinistä kiinni pitäen roskapussien kanssa taiteillen. Hommat on tehtävä.

Olen taas Mark Twainin mukana Missisippi-virralla. Osin varsin hauskaa tekstiä. Hän kertoo, mitenkä ensin joki "löydettiin" eli valkoinen mies samosi maita ja mantuja ja kas, jokireikähän se siinä. Mies ei pitänyt löytöään minään  ja jatkoi samoamistaan pitkin puskia eteläisessä USAssa etsien mielenkiintoisempai kohteita kuin yksi joki.Niitähän on ennenkin nähty. Kului 150 vuotta, ennen kuin seuraava joen huomasi ja siitä alkoi isompi tutkiskelu, mittaaminen, joen varhaiselämän tarkasteleminen. Nykyisin ei jätettäisi mitään vastalöydettyä uinumaan yli sadaksi vuodeksi, kuten Twainkin sanoo jo 1800-luvulla, vaan hetimiten marssitettaisiin tutkijat paikan päälle asiaa selvittämään. Tänä päivänä vielä tv-kamerat surisemaan muulle maailmalle näytettäväksi. Turha sanoa: ei mitään uutta auringon alla. Täällä on vielä vaikka mitä. Tarua ja totta tarkemmin tarkkailtavaksi.

Hellettä ja ukkosta luvattu. Hellevaroitus annettu. Enkä saa millään puolisoa juomaan, "kun ei janota". Pari hellekesää sitten ambulanssi vei kuivuneen miehen tiputukseen sairaalaan, mutta ei mitään ottanut opikseen. Yritän nestetarvetta tyydyttää marjoilla ja hedelmillä, salaateilla ja ruuastakin saa nestettä. Se on yhtä taiteilemista tämmöisen uppiniskaisen potilaan kanssa. No, onhan tässä jo yli kymmenen vuoden kokemustakin.

JUHANNUKSEN JÄLKEISIÄ

Teemalla Ansa Ikonen ja Tauno Palo parissakin leffassa eilen. Se vanhempi ja ensimmäinen ei kiinnostanut edes elokuvahistoriallisesti, eikä se toinenkaan saanut minua hehkumaan. Vaimoke nähty moneen kertaan ja luettukin aikoinaan kirjana, aikaan, kun Hilja Valtosen vallattomia romaaneja pitikin lukea. Aina pääosassa reipas nuori nauravainen nainen valloittamassa miesten sydämiä. Nojatuoli, jossa istuin lukemassa, muuttui kirjan miljööksi ja helppo oli samaistua päähenkilön vauhdikkaaseen olemukseen. Suotta ei Hilja Valtosta sanottu painosten kuningattareksi. Suomen naiset ja tytöt lukivat.

Nilkutin eilen roskikselle. Vaivalloista ja tuskallista. Olemus raihnainen, hiukset sekaisin, kasvoilla kärsimys. Ja eikös rapussa tullut vastaan uusi seinänaapuri, joksi olinkin kerran aikaisemmin parvekkeelta käsin näkemääni miestä veikannut. Hiukset kiharat ja harmahtavat, pukeutuneena pillifarkkuihin ja vaaleanpunaiseen takkiin. Sanoi päivää ja minä vastasin. Esittäydyin ja kerroin olevani lähinaapuri, ishiaksen kourissa ja sairas puoliso kontolla. Hän ei sanonut nimeään ja seisoi selin hississä. Toivotti kuitenkin hyvää juhannusta. No, ei ainakaan mikään mustaan nahkaan pukeutunut rastatukkainen yömusiikkia rakastava nuori mies, joka naapurissa häntä ennen asusti. Vaikka minä nyt olin ransistuneisuuden perikuva, meikkaamaton  ja hiukan hompsuisen näköinen muutenkin, olisi hän voinut olla herrasmies ja laillani esittäytyä, kun hississä painoimme samaa nappulaakin ja mainitsin olevani hänen seinänaapurinsa. Tulepas, ukko, vastaan, kun olen kaupunkitamineissa, ilman ishiastuskaa, ripset mustina ojennuksessa, Diorin meikki kasvoilla ja Chanel vitoselle tuoksuen !

Alakerran naapuri oli sairaalasta lomalla, soitti ovikelloa ja heilutti kirjekuorta "veisitkö tämän nyt heti postilaatikkoon?"  Muistin sanoneeni hänelle, että kun palautuu leikkauksesta kotiin, voin käydä hänen puolestaan ruokaostoksilla samalla kuin hankin omatkin ruuat. Mutta selvisikin, että hänen seinänaapurinsa oli jo lupautunut auttamaan. Nojasin rollaattoriin, kerroin pääseväni, jos paranen, kun on tämä ishias taas, torstaina postilaatikolle. Torstaina? ihmetteli naapuri epäuskoisen näköisenä, "mutta kun pitää nyt heti postittaa..."  Ehdotin toista naapuria (eikö auttaa luvannut seinänaapuri ollut kotona?), joka sattuikin koiran kanssa tulemaan ja sillä tavalla hän sai postinsa toimitettua ja minulle loukkaannuttua. Soitin hetken päästä, kerroin ishiashistorian ja elämäni rajoittuneisuuden, vaikka luulinkin hänen jo tietävän. No, ei taida enää minulta apua pyytää.

Muuten juhannus meni säyseissä merkeissä tuskien keskellä laahustaen ja askareetkin sekä hoitotoimenpiteet jotenkuten sain tehtyä. Yritin sohvalla lämmintä sekä kylmää nivusiin, eikä auttanut pätkääkään.Hieroin vasenta jalkaa ja käärin sen torkkupeittoon. Sitten tuli kuuma. Kysyin puoliääneen itsekseni, miksi minua tällä ishiaksella nyt koetellaan, kun sanotaan aina kaikella olevan tarkoituksen.  Mikä on tämän tarkoitus?

... JA JUHLA JA MITTUMAARI

Juhannuspäivä. Hyvää juhannusta. Minä sain juhlan kunniaksi takaisin ja jälleen ärhäkän ishiaksen. On vaihtanut paikkaa. Vasen nivus ja siitä alas jalkaa pitkin. Laahustan. Lainaan puolison rollaattoria. Kiroilen. Tehtävät tehtävä ja kyllä tämä tästä  varmaankin joskus hellittää. Söin illalla Mövenpick-jäätelöä. Ripottelin päälle lakritsiströsseliä, katselin tovin televisiota, josta ei tuntunut minulle mitään sopivaa tulevan ja sitten kiskoin itseni makuuhuoneeseen ja vuoteeseen. Puoliso ei onneksi mitään hoitoa enää tarvinnut.Nukahdin äänikirjan monotoniseen lukemiseen ja kirja oli aamulla lopussa.Suljin radiokoneen.

Netistä luin muutamien ihmisten jo kuolleen, kuten aina juhannuksena Suomessa. Mennään kännipäissä uimaan tai hurjastellaan maantiellä auton kanssa. Uskotaan liikaa itseen ja viinan sumentamiin aivoihin.Niin sitten monissa kodeissa juhannuksesta tuleekin surunpäivä vuosiksi eteenpäin. Näinhän se menee meillä suomalaisilla. Meidän talossa ei juhannusrällästelty ainakan niin äänekkäästi, että olisin kuullut. Oli oikeastaan hämmästyttävän rauhallista. Koira haukkui kadulla joskus kolmen kieppeillä. Siihen hetkeksi heräsin. Oliko ressukalla maha sekaisin ja käytettiin ulkona? Tiedän tämän omasta kokemuksesta, kun koira ripuloi ja piti ulos mennä moneen kertaan. Yleensä tauti tarttui sitten toiseenkin koiraan ja oli kaksi ulkona käytettävää. Silloin aina mietti, oliko ollut viisasta ryhtyä koiraihmiseksi? Mutta oli se.Vaikka joskus potuttikin talvipakkasella tai rankassa vesisateessa tai flunssaisena, kun koirien piti kaikesta huolimatta päästä tarpeilleen ja lenkille. No, puoliso otti kontolleen osan hommista töistä tultuaan. Suurimmaksi osaksi vuosien ja monien koirien aikana nautimme niiden seurasta ja niiden loputtomasta rakkaudesta meitä kohtaan.

Juhannuksena mökillä oli portaan pielessä kaksi juhannuskoivua. Niitä koirat ällistelivät, kun puoli vuotta aikaisemmin olivat hämmästyneinä nuuhkineet joulukuusta kaupungin kodissa. Onko ihmisillä tapana raahata puita lähettyvilleen pari kertaa vuodessa? Niin ja sitten oli se kokko, jonka palamisesta kukaan ei tuntunut olevan huolissaan. Päinvastoin. Tuli heitti kipunoita kohti taivasta ja isäntäväki vieraineen kökötti katselemassa. Kummallista touhua. Takkatulesta koirat pitivät. Ne makasivat mielellään lämpimässä varsinkin talviaikaan. Vanhempi, Midi, jopa istui tuijottaen tulehen kauvan, kuten Eino Leino runossaan. Nuorempi, Bitto, makasi nenä tuhisten enempiä ajattelematta tulen hehkusta nauttien, turhia tuijottelematta. Saisipa ne ajat hetkeksi takaisin.

Äsken vieraili yläpuolellamme pikainen ja rankka sade. Sammutti viimeisetkin kytemässä olevat kokot, jos niitä laillisesti polttaa sai näillä main. En tiedä. Taivas alkaa kirkastua ja ensimmäinen suojassa ollut lokki katsastaa maisemat antaen äänensä kantaa yli mantujen. Palaan alkuun: juhannuspäivä, hyvää mittumaaria.

MINUN MIELESSÄNI ON JUHANNUS...

Juhannusaatto. Kesäpäivänseisaus. Päivä pisimmillään. Ennustetaan sateista ja kylmää säätä, kun sika ennen päivänpalaamaa rapakossa rypee. Näin väittävät Ruovedellä. On kesän onnellisin ilta tänään, mittumaarin aatto. Sanotaan. Saattaa olla tai sitten ei. Huomisesta kuitenkin alkaa varhemmin pimetä, päivät lyhetä, syksyä pukkaa. Tänään on kummityttöni syntymäpäivä. Hän ei tätä blogia lue. Hyvää päivää kuitenkin. Panen tekstiviestin.

Tupaten täynnä väkeä eilen Stockmann. Alennusmyynti, jussiviikko ja monella loma alkaa. Tungeksin seassa, enkä tietenkään tykännyt. Apteekissakin oltiin täydentämässä kotiapteekkeja. Herkun makkaratiskillä tunkua.Lämmitettäviä ja raakoja paketoitiin, makkaroista keskusteltiin grillin hehkut jo mielissä. Olutta kyörättiin ostoskärryissä kyytipojaksi. "On valon juhla, juhannus / on lehtimajain aika / on herkimmillään kauneus / on kirkkaimmillaan ruskotus / yön varjon pyhä taika..."  (Einari Vuorela)

Mökkiaikana juhannus oli kivaa. Yleensä iloista seuraa, joskus kokko, hyvää ruokaa. Tai kaksin puolison kanssa. Soudeltiin tyynellä järvellä, katseltiin rantojen kokkoja, laineiden hiljaista liplatusta veneen laitoihin. Olo rauhaisa. Oli hyvä olla. Mökki myytiin, talo tyhjennettiin, sanottiin hyvästit. Helsingin juhannus oli erilaista. Kaupunki kummasti hiljeni, talossa äänetöntä, pysähtyneisyyttä ympärillä. Ei hullumpaa.

Olisikohan niin, että saisimme kiinteät luiskat piakkoin piharappusiin ja pääsisimme ensi juhannuksena vaivatta ulos? Elän toivossa ja toivoa pönkitti kaupungin virkamies, joka kävi tilannetta katsastamassa. Arvioi, mittaili, puolisonkin tutkaili. Soitti seuraavana päivänä ja kertoi lähettäneensä suosituksensa niille, jotka lopullisesti asian päätävät. Oli pyytänyt, että pitävät sieltäkin minuun yhteyttä, miten edistytään. Puoliso saa myös taas uuden patjan. Tämä on nykyistä erikoistuneempi haavapainaumille eli kansanomaisesti makuuhaavoille. Ilmaa kuulemma täynnä ja käy sähköllä. Viikko, pari, niin tämä ihmetys on meillä. Nyt olen jo ällikällä lyöty tästä kaikesta huolenpidosta, joka puolison ylle on langennut.

Kerroin taannoin puolison muuttuneesta mielialasta. Hyvätuuli ja positiivisuus jatkuu. Kiroileminen huomattavasti vähentynyt, hoitotoimenpiteet sujuvat, katsoo silmiin ja joskus jopa keskustelee. Kertoi luiskavirkamiehelle tahtovansa luiskat, että pääsee ulos. Oma-aloitteisesti tämän puhui. Olenko saanut takaisin entisen mieheni?

TUPRUTTELUN HAITTOJA JA KAUPUNKIEN MUUREJA

Lainmuutos, josta huhuillaan, voi lopettaa parveketupakoinnin, kertoo netissä Aamulehti. Lakiin vedoten voi taloyhtiö kieltää tupakoinnin partseilla. Kannatetaan! Ihan siksi, että kärsin asiasta todella. Alapuolella, sekä ensimmäisessä että toisessa kerroksessa, asuu armottomia sauhuttelijoita. Vaikka pidän ikkunat ja parvekkeen lasit/oven suljettuina, tulee savua sekä hajua asuntoon. Jos aion yöllä istuksia partsilla, ei sekään aina onnistu, koska alapuoliset asukkaat ovat myös hereillä ja parvekkeella ja ensimmäisen kerroksen patiolla  tupakoimassa. Savu ja haju kiemurtelee aina viidenteen kerrokseen asti, ryömii asuntoihin ja tekee elämän ikäväksi puhumattakaan terveydellisistä haitoista. Se on sitä passiivista tupakoimista henkilöllä, joka joutuu vetämään keuhkoihinsa toisen tupakasta tulevaa savua. Laki ei kiellä tupakoimista parvekkeilla/patioilla, eikä silläkään ole suurta merkitystä, vaikka taloissa olisi herrasmiessopimus tupruttelun kieltämiseksi. Aina on sellaisia ihmisiä, jotka viis veisaavat sopimuksista.

Berliinistä tuli kortti. Lähettäjän mukaan kaupunki aivan toinen kuin vuonna 1988, jolloin edellisen kerran kaupungissa oli,  vuotta ennen muurin murtumista. Berliinissä en ole milloinkaan ollut. Kehuja kuullut ja nykyisin myös sinne menon olen siirtänyt seuraavaan elämääni. Ikinä en ole käynyt tämmöisessä kahtia jaetussa kaupungissa. En edes Kyproksen Nikosiassa, vaikka maassa olimmekin. Suunnitelmassa oli Nikosiaan ajaa, mutta luovuimme ajatuksesta. Olisimme kuitenkin haikailleet menoa turkkilaiselle puolelle ja kuultuamme rajan olevan auki varsin epämääräisiin aikoihin ja se saatettiin sulkea kesken kaiken turistien jäädessä toiselle puolelle, jätimme koko asian. Kuulimme monta murheellista tarinaa omaisten asuessa turkkilaisella puolella sangen huonoissakin olosuhteissa, tapaamiset ainakin siihen aikaan harvassa perheen jäsenten kesken. Sitä samaa ovat saaneet berliiniläisetkin kokea 28 vuoden aikana. Ehkä jonain päivänä Kyproskin yhdistyy, sopu palaa ja Turkki palauttaa 1974 valtaamansa pohjoisen osan oikealle omistajalleen.

Eilen taas käveltiin rollaattorin kanssa. Puoliso käveli mukisematta, mutta väsyi pian. Fysioterapeutti nyökytteli päätään tyytyväisenä ja minä yhdyin. Oikea jalka on vaikeampi liikuteltava, holtiton ja voimaton. Me elättelemme kuitenkin toivoa! Puolison aggressiivisuus vähentynyt huomattavasti.  Kotihoitolääkäri lisäsi mielialalääkitystä, että josko se on auttanut. Minähän en näihin rohtoihin oikein usko ja siitä keskustelinkin tohtorin kanssa. Hän sai minut kuitenkin jotakuinkin luottamaan lääkkeen vaikutukseen ja tarpeellisuuteen. Mielialan muutos parempaan suuntaan tuntuu jokatapauksessa aivan ihanalta. Näkyvissä jälleen se mukava puoliso, joka hän on ollut. No, en kuitenkaan nuolaise ennenkuin tipahtaa. Katsotaan, katsotaan ja eletään päivä kerrallaan.Nautitaan niin kauan kuin mahdollista.

JUHANNUSVIIKOLLA

Kumma juttu. Olen taas herännyt tänäkin aamuna. Meinaan että varsin varhain, kun muu maailma tuntuu vielä nukkuvan.Kello oli herätessäni neljän kieppeillä ja nyt se on jo toki vähän enemmän. Tuulee kolmatta päivää. Partsin lasit osin kiinni.Pelkäsin eilen tuulen katkaisevan hortensialta varren. Niin tunkeutui tuuli parvekkeellekin. Itikoita ei näkynyt. Ei kantsi lentää, kun tuuli riepottaa pientä ruumista miten mielii. Söin kirsikoita ja syljin yhden kiven kokeeksi alas. Harakka kävi sitä katsomassa. Pihaelämä  hiljaista. Satoikin vähän aikaa. Vedin sisään sen tuoksua ja tykkäsin.Olen sadeihminen, jos voin pysyä kuivana.

Kuuntelin Matti Rämön raporttia pyöräilystä Islannissa. Teitä poikki yllättävästi tulvaveden takia. Eteenpäin on päästävä, vaikka jalat märkinä. Ikuista vastatuulta, yöpymistä pikku teltassa matkan varrella ja Islanti on kierrettävä. Miehellä kun on semmoinen vimma, että pyöräillä pitää, pitkälle ja kauas. No, jokaisella on jokin himo johonkin ja Rämöllä polkeminen. Ja kirjaa pukkaa. Ymmärsin, että Rämö pyöräilee nyt jossain Istanbulin seuduilla. Siitäkin kirja aikanaan ehkä.

Soitin C:lle ja kysyin, miten onnistui avokadon kanssa. Ei onnistunut. Oli seisottanut hedelmiä liian kauan kotona. Mustuivat sisältä syömäkelvottomiksi. Avokadosalaati oli sitten ilman avokadoa. Se on herkkä hedelmä ja pettävä, kun ei tiedä, onko vain päältä kaunis ja sitten silkkoa sisältä. Meillä tänään kuhafileitä. Kaivoin pakkasesta. Paistan voissa, sitruunaa päälle ja nautitaan ruotsalaisten varhaisperunoiden kanssa. Tuuraajapäivänä tällä viikolla aion kotimatkalla torille ostamaan uusia suomalaisia. Niitä on jo. Juhannuksen aikoihin aina on ja se on tällä viikolla, mittumaari.

Sitten soitin Eeville Ouluun. Varoitin karhuista, joita hiippailee naapuripitäjässä. Ei ole näkynyt. Rouvalla oli koko päivä ollut kyldyyriä, kun uusi Oulu viettää juhlavuotta kymmenien, kymmenien tapahtumien voimalla ja tätä iloa jatkuu pitkin suvea. Tervakaupunki elää ja on vireänä.

Tänään fysioterapeuttipäivä. Puoliso pannaan taas rollaattorin kahvoihin ja minä perässä pyörätuolin kanssa, jos väsähtää. Kotihoitolääkäri oli sitä mieltä, että yritetään kuntouttaa ainakin siihen malliin, mitä oli vielä viime syksynä ennen sairaalakierrettä. Oikea jalka  panee kampoihin eikä vasemmassakaan voimia piisaa. Lihakset surkastuneet, luitten varassa mennään. Jokainen liikuntayrityskin on hyvästä ja tälle asialle annan täyden tukeni. Panen puolison silläkin tavalla töihin, että saa itse rullautua pyörätuolilla esimerkiksi ruokapöydän ääreen. Matka kestää ja seinät ja ovenpielet ovat kovilla, mutta hän pääsee kyllä perille pieni mielihyvän häivähdys kasvoillaan.

ROSVOILUA

Kerjäläiset ajelivat Bemarillaan Suomen maaseudulla pahat mielessään Tämän luin netin Helsingin Sanomista. Pakottivat suomalaisen kuljettaman auton tien sivuun ja vaativat bensarahaa. Eivät päästäneet autoa jatkamaan ennen kuin saivat rahat. Enää eivät tyydy heiluttamaan pahvimukia ohikulkijoiden nenän edessä tyytyen pikkulantteihin. Nyt kiikarissa on kymmenet eurot, otteet kovenevat. Kultaketjutkin kiskaistaan katuvilinässä kaulasta  keskellä kirkasta päivää. Miksi muuten annetaan jonkun vieraan tulla kaulailemaan?  Tämmöinenkin ansaitsemisen kikka keksitty, kun tienistit pahvimukiin ovat pienentyneet.

Usein käyttämässäni nelosen ratikassa ruuhka-aikaan myös koitetaan tienata ylimääräistä varastamalla lompakoita. Itse en ole koskaan moista edes nähnyt saati kokenut, vaikka joskus olenkin joutunut ratikkaan, joka vie matkustavaisia laivaan ja on  piripintaan täynnä ihmisiä ja laukkuja. Kerran tosin bussissa matkalla puolison luo sairaalaan sain eteeni ulkomaalaisen näköisen kaverin, joka tiukkasi "paperit" ja katseli istuimeni viereen lattialle. Minulla oli laukku sylissäni ja pitelin siitä kaksin käsin kiinni. Mitkä paperit? kysyin tyynesti, enkä siirtynyt tai laukusta hellittänyt, mikä lienee ollut rosvon tarkoitus. Mies häipyi koko bussista seuraavalla pysäkillä kai  huomattuaan minut liian vaikeaksi palaksi.

Toinen yritys tapahtui minulle Tallinnassa vuosia sitten. Olin Tarjan kanssa menossa Pikk jalkaa ylös kun kimppuuni kävi mies. Arvasin heti kaverin tuumat ja aloin tapella vastaan. En silloinkaan laukusta hellittänyt. Sain jostain hirmuiset voimat, joita vielä kiukku ja raivo lisäsivät. Siinähän kamppailimme välillä katutasossakin kierien. Laukku oli ja pysyi minulla. Yritin potkaista rosvoa sukukalleuksiinsa,mutta olimme koko ajan liian lähellä toisiamme. Latelin suomenkielellä kaikki kirosanat potkaisun sijaan. Lopulta mies kaiketi huomasi, että tästä rouvasta onkin vastusta ihan liikaa ja jossain täytyy olla helpompi saalis. Hän nousi ylös ja häipyi paikalta. Minäkin nousin, puhdistin takkini ja haukuin Tarjan, joka ei tullut auttamaan. Sen verran olin koko draamasta ärtynyt, että vaadin päästä lasilliselle, johon Tarja mukisematta suostui. Miksi hitossa hän ei tullut auttamaan??? Seisoi kuin H. Moilanen ja katseli, vaikka olisi hyvin voinut lyödä omalla veskallaan roistoa päähän. Ehkä Pyhä Pietari otti tämän asian puheeksi, kun Tarja pyrki sitten myöhemmin Taivaan portista jätettyään maalliselle elämälleen hyvästit. No, niin iso asia ei se ollut, että pääsy olisi sen takia evätty. Minäkin annoin anteeksi Tarjalle hänen vielä eläessään, enkä muistellut ole, paitsi nyt. Meidän vahva ystävyytemme alkoi valmistavan koulun ensimmäiseltä luokalta ja päättyi Tarjan kuolemaan vuosikymmeniä myöhemmin.

Muita omakohtaisia rosvousyrityksiä en ole saanut tuta ja se on hyvä asia se. En tiedä, olisiko minusta vielä vastusta minuun kohdistuvalle rosvoilulle. Luultavasti olisi. Olen kova täti, nähkääs.

ENNEN OLI ENNEN JA NYT ON NYT

Tuuli edelleen pontevaa. Kaatoi eilen muutaman polkupyörän pihalla. Siitä en ollut oikeastaan muuta kuin iloinen. Olivat niitä hajalleen parkkeerattuja, joita pihamaa on nykyisin sikinsokin tulvillaan.Pyöräkatokseen kun on vaivalloista viedä. Koivun kylki ja mattoteline kelpaa. Niin ja kolme kukkalaatikkoa, joissa on vesiheinää tänä vuonna. Istuin partsilla ja katselin sadetta. Hortensia näytti viluiselta ja panin parvekkeen lasin hakaan, ettei ole niin levällään auki päästämässä holotnaa sisälle.Tänään pilvet kaikonneet taivaalta, aurinko työntäytynyt esille.Hyvä ilma pyykin kuivumiselle.

Minä olen nyt nykyajassa mukana senkin puoleen, että siirsin kotihoitolääkärin kehoituksesta puolison eReseptien piiriin. En ole aivan varma asian toimivuudesta, mutta eiköhän sekin tässä matkan varrella selvinne.Myös e-laskuihin on jossain vaiheessa siirryttävä. Laskuttajat eivät enää halua lähetellä postissa paperia. Miten käy kotona arkistoinnin, kun ei voi hyppysissä pitää laskua ja hoidettuaan asianmukaisesti panna maksettujen joukkoon paperina? Ja mitä jos tietokone räjähtää kesken kaiken kappaleiksi, eräpäivä umpeutuu ja ulosottomiehet  vievät mahalipastoni maksun vastineeksi?

Ennen oli niin selvää. Päivisin kipitti eri laitoksissa maksamassa ihan rahalla laskut. Niihin lyötiin leima ja asia oli sillä selvä.Tunsi itsensä varsin nöyräksi ja mielensä ylen juhlalliseksi, kun meni maksamaan puhelinlaskua Puhelinlaitokselle osoitteeseen Korkeavuorenkatu 35. Talo Lars Sonckin suunnittelema ja rakennusvuosi 1905. Lasku maksettiin ja leima tuli. Kaikki laskujen maksupaikat eivät olleetkaan yhtä vaikuttavia, etten sanoisi pyhäisiä kuin tämä jykevä ja kaunis rakennus, jonne aina meni mielellään. Tuli aika, kun eivät enää huolineet käteistä paikan päällä, eikä juuri muissakaan laitoksissa. Pankit ryhtyivät maksujen välittäjiksi ja nykyisin on muitakin keinoja laskujen maksamiseen. Taas tulvahtaa mieleen ne punaisten mökkien ukot ja akat saloseuduilla, joilla ei tuvan nurkassa olekaan tietokonetta. Mitenkäs siellä suut pannaan? Tuleepa, tuleepa mieleen Maria Jotunin sanat " Kehityksellä on omat lakinsa.Liian suuret harppaukset aiheuttavat vain taka-askeleita."

Päättymässä oleva viikko oli meillä vilskeinen. Tarkoittaa, että jokaisena päivänä joku kävi. Eilen vielä verikokeitten ottaja. Kymmenen putkea. Tänään ollaan ominnokin. Ei päiväpeittoa oman vuoteeni päälle, eikä silmäripsiin maskaraa. Ensi viikolla jälleen kiirusta perjantaihin asti. Elämä tuli paljon hektisemmäksi. kun saimme lisää näitä kunnan palveluita, joihin nyt lasken myös luiskatarvetarkastajan, joka tulee meille ensi keskiviikkona. Niille lukijoille tiedoksi, jotka eivät näistä kunnan ympyröistä tiedä, että kun taloyhtiö ei luiskia pyörätuolia varten rakennuta, on se kunnan kontolla. Se taas vaatii hakemusta ja anomusta (olen jo kirjallisesti tehnyt), asian aitoa tarpeellisuutta yms. Siksi nyt kunnan taholta arvioija. Aion saada hänet vakuuttuneeksi luiskien välttämättömyydestä. Minusta asia on selvää kuin pläkki. Saas nähdä, onko myös tälle kaupungin virkamiehelle.

KESÄPÄIVÄ SATEESSA

Kiva ilma! Sataa ja tuulee,pilviä taivaalla ja kovasti hämärää. Minä tästä nyt vaihteeksi tykkään.Yöllä ropisi hauskasti avonaisten tuuletusikkunoiden takana. Illalla roskia viedessäni tuntui jo tuuli yltyvän ja Esteri heitti kuin kokeeksi muutaman pisaran.Parvekkeen  pelargoniat ja hortensia virkistyivät, eikä kastella tarvinnut.

Hyvä onni näissä kunnalta haetuissa asioissa jatkuu. Nyt on jo sellainenkin fiilis, että saamme kuin saammekin kiinteät luiskat pyörätuolia varten piha-askelmiin.Eilen kaupungilta soitettiin. Tullaan tarkistamaan tilanne ja tarve. Eilen kävi myös kotihoidosta lääkäri. Puoliso kuuluu nyt kotihoitolääkärin piiriin. Se häneltä evättiin aiemmin, mutta nyt katsottiin tarpeelliseksi. Tämä ei tarkoita sitä, että tohtori lappaa kotona alvariinsa. Kerran vuodessa tapaamme ja tämä on yleinen käytäntö kunnan puolella. Mutta olipas ammattitaitoinen,ystävällinen ja inhimillinen lääkäri. Hänellä oli aikaa kuunnella, kyseli,tutki ja paneutui asiaan ihan siihen malliin, että olisi ollut potilaastaan aidosti kiinnostunut. Minulla oli ennakkoluuloja ja odottelin semmoista arkaa tyttelilääkäriä, joista on huonoja kokemuksia. Sisään astuikin jo heti luottamusta herättävä nainen hoitaja kannoillaan. Lähtöä tehdessään kiitin ja kehuin, joihin vastasi hymyllä. Nyt on mies  ja hänen tilansa kartoitettu, kirjoihin ja kansiin pantu.

Olen tyystin ihastunut Mark Twainin teksteihin. Tai sitten saan ihastuksestani kiittää suomentajaa. Puoliso parastaikaa kiertää vanhaa Välimerta Twainin matkassa. Minä puolestani olen äänikirjan myötä viivähtänyt Hucleberry Finnin kirjoittajan kanssa Missisippi-virralla ja kuunnellut Mark Twainin parhaita muun muassa varastetun valkoisen elefantin tarinaa. Jutut rakastamaltani 1800-luvulta ja olen edelleenkin sitä mieltä, että se oli hyvä vuosisata meillä jos muuallakin. Olen joskus blogissanikin todistellut, miksi. Se oli "minun" vuosisatani kuin myös Mark Twainin ja Tom Sawyerin, siipirataslaivojen aikaa. Suomessa se oli kaiken uuden ja edistymisen aikaa. Helsinki alkoi näyttää kunnon kaupungilta sähkövaloineen ja sähköisine raitiovaunuineen, vesilaitoksineen ja koko ajan kasvavine väkilukuineen. Vuonna 1870 meitä oli 32 000 ja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin väkiluku oli jo yli 90 000. Ja tähän on tultu missä ja mikä nyt olemme! Oikea metropoli kaikkine kiireineen Suomenlahden rannalla yli puolimiljoonaisine asukkaineen.

Ensimmäiset suomalaiset avomaan mansikat kaupoissa! Ostin eilen, ettekä usko, mitenkä makoisia olivat. Pehmeitä ja mehukkaita. Jätin hyvästit espanjalaisille.Kaikki kunnia niille. Maistuivat kesää enteillen koleina kevättalven päivinä ja  ainakin väri oli se mikä pitkin olla.Kun niitä hiukan jalosti, kelpasi syödä. Mutta hurraahuuto kuitenkin kotimaiselle mansikalle! Koulussa jo opin, että se on epähedelmä ja appelsiiniakin enemmän C-vitamiinipitoinen. Ei kun siis syömään.

Meillä lapsuutenikin kodissa syötiin paljon mansikoita. Kesäaikaan niiden takia tehtiin monta kertaa viikossa Kauppatori-reissu. Äidillä oli kori käsivarrella ja minulla pienempi.Kolmosen ratikalla Töölöstä lähdettiin ja usein samaan matkaan mennessä ympättiin Stockmannilla käynti. Muistan myös mummun (isän äiti) kesämökin  ruohottuneen mansikkamaan talon takana Pakilassa. Siinä mansikat eivät enää suuriksi kasvaneet. Muistuttivat oikeastaan enemmän ahomansikoita. Niitä sai etsiä ruohonkorsien seasta, eikä sadon suuruudellakaan päässyt ylpeilemään. Mummu ei enää maata hoitanut entiseen malliin, mutta salli poikiensa lasten käynnit marjamaallaan. Pieniä mansikoita oli hauska pujottaa ruohonkorteen kuten löytämillemme ahomansikoillekin teimme. Tällä tempulla ilahdutin monesti paljon myöhemmin oman kesämökkimme vieraita. Aitan takana oli uhkeat ahomansikkamaat. Niistä sai kerättyä monta korrellista ja jokaiselle syöjälle tuli oma lapsuus mieleen aurinkoisine kesäpäivineen joskus kauan, kauan sitten.

VIISI VAIHTUI KUUTEEN

Vielä edellisenä päivänä hän oli ollut viisi-vuotias pojannaskali ja eilen 6v miehen alku. Pihalla oli lastenjuhlat ja mekin saimme kutsun. Emme osallistuneet. Oli ilmapalloja, riemua,leikkejä ja muutama valvova silmä. Ajoittainen kova tuuli riepotti niin synttäriyleisöä kuin juhlarekvisiittaakin. Suuri täytekakku teki kauppansa.Siinä oli punaisia marjoja päällä.

Tämän tiesin siitä, sillä illalla kuulin ovikellon soiton ja avasin oven. Juhlakalun äiti seisoi päivänsankarin sekä perheen kuopustyttären kanssa rapussa ojentaen minulle kahta suurta kakunpalaa lautasella. Juuri kuusi vuotta täyttänyt miehen alku oli pukeutunut kauluspaitaan, punaiseen kravattiin,suoriin housuihin, jalassa kiiltelivät upouudet kengät. Herrasmies. Hän katseli minua pyörein silmin onnitellessani ja toivotellessani hyvää syntymäpäivää. Kertoi meidän tavanneen pihalla useastikin, joka oli aivan totta. Pikkutytöllä oli niinikään juhla-asu, kaunis keveä leninki ja kukkakoriste hiuksissa. Hän on 3v. Pyysin sisälle, mutta eivät tulleet. Poika kertoi lahjoistaan ja näytti varmemmaksi vakuudeksi kädessään olevaa jonkunlaista pyssyä, jonka näyttävämpiä versioita olen nähnyt avaruuselokuvissa. Tästä lähtee kuulemma ampuessa korkin tapainen pyssyn suusta. Äitinsä ei sallinut näyttöä rappukäytävässä. Poika piti leikkiasetta varmoin ottein kädessään ja ilmeisesti se saattoi olla yksi tervetulleimmista lahjoista. Juttelimme tovin leppoisasti ja ML vaikutti iloiselta päästyään lomalle opettajantehtävistään. Minä söin vielä illalla oman kakunpalani ja panin puolisolle jääkaappiin, koska hän jo nukkui. Nyt aamulla annoin.

Kyllä se on suuri ja tärkeä asia, kun takana elämää on viisi vuotta ja nyt ollaan jo esikouluiässä seitsemättä käyden. ML suri lastensa kasvamista. Heitä on kaikkiaan viisi. Olen nähnyt heidän varttumistaan, vaikkakin isompia tapaan enää harvemmin, kun pihaleikit ovat jääneet, harrastukset ja menemiset muualla.Kun muutimme tänne, vanhin tytär oli nykyistä ikäänsä kymmenen vuotta nuorempi, lapsi vielä. Hän pukeutui sieviin mekkoihin, leikki nukeilla ja piirsi liidulla pihan asfalttiin keltaisia kukkia. Kun puoliso vietiin kerran ambulanssilla sairaalaan, oli tyttö tämän nähdessään järkyttynyt ja piirsi miehelleni parane-pian-kortin. Ehkä se auttoi, sillä puoliso pääsi kotiin. Tyttö kasvoi ja mekot vaihtuivat muodikkaisiin farkkuihin, nukkeleikit muihin harrastuksiin, hiukset lyhenivät, tilalle tuli nuori neiti. Vanhemmat veljetkin kasvoivat ulos poikien leikeistä.  Enää ei pihalla pyssyillä paukuteta, ei juosta kesäsateessa huutaen ja nauraen, kolmipyöräpolkupyörä on ajat sitten vaihtunut aikuisen malliin. Tätä kaikkea ML suree, mutta näin se menee aina ja kaikkien kohdalla, vaikka äidit kuinka yrittäisivät panna kapuloita ajan rattaisiin. Esikoulu nielaisee tämän kuusi-vuotiaan, mutta jäähän kodin turvaan vielä kuopus, pikkutyttö 3v. Kunnes...

PESUPÄIVÄN TUNNELMIA

Puoliso pesty ja puunattu oikein kahden hoitajan voimalla. Kaksi hoitajaa siksi, kun puoliso on joskus ollut aggressiivinen. Nyt ei ollut, eikä aina edes ole. Emmehän me terveemmätkään aina ole kiukkuisia. Iltapäivällä on fysioterapiaa ja meinaan pyytää vuodevoimistelun tilalle rollaattorikävelyä, jota harrastettiin intervallihoidonkin aikana. Minä pyörätuolin kanssa perässä, jos puoliso väsyy. Näin on ennenkin tehty. Huomenna aion viedä hänet ulos. Luiskat (painavat turkasesti) vaan alas hissillä, sitten puoliso tuolineen, luiskien asettelua askelmille ja ei kun menoksi. Tosin ei pihaa pidemmälle. Idea näyttää puolisoa suunnattomasti ilahduttavan. Onhan hän käytännöllisesti katsoen ollut sisällä viime syksystä lähtien, mitä nyt aina välillä kipattu joko ambulanssiin tai invataksiin.

Sosiaalivirastoon lähettämäni reklaamaatio toivomuksestani jätetään toistaiseksi pöydälle. Pelkään kohtelun intervallihoitopaikassa vain huonontuvan, kun saavat tietää, kuka on ollut tyytymätön. Ihmisillä kun on tapana loukkaantua rakentavastakin kritiikistä ja pahimmassa tapauksessa kostaa. Sovin viraston kanssa, että katsotaan vielä seuraava kerta ja jos vielä silloin on aihetta, pannaan eteenpäin uuden jeremiadin kanssa. Seuraava kerta on nimittäin elokuussa.

Olen myös pommittanut päivittäin kaupungin toimintaterapeuttia kiinteiden luiskien asiassa saamatta häneen yhteyttä. Sen verran edistyin, että soitettuani muualle, sieltä luvattiin ottaa luiskaterapeuttiin yhteyttä. Luulevat kai mammaraisen perääntyvän, väsyvän, että voisivat painaa villasella koko hakemuksen. Eivät tunne minua. Aivan varmasti vien asian hamaan loppuun, on päätös sitten kaupungin taholta myönteinen tai kielteinen.

Maailmanpyörä Katajanokan rannalla saanee seurakseen jonkunmoisen kylpylän. Siinähän voivat kylpijät samalla rentouttavassa vedessä kelliessään katsella ohitse lipuvia risteilyaluksia, hinaajia, Ruotsiin ja Saksaan meneviä aluksia, vauhdikkaita pienveneitä ja kaikkia muitakin vesillä liikkujia. Joku asiaa pohtivista on tähän kinnittänyt huomiota ja epäröi, miten kylpylä sitten siinä kaikenmoisessa vilskeessä toimii. Kylpylää kun kaavaillaan vetten päälle eli jollain lailla kelluvaksi. Vuoden päästä pitäisi olla valmista. Saas nähdä, sanoo sisälläni asuva pieni epäilevä Tuomas.

Ihanaa kun on viileämpää, etten sanoisi koleaa suorastaan. Hiukset eivät yön jälkeen olleet liimautuneina poskiin, eikä hikihelmet otsaani koristaneet. Hyvä oli herätä ja nousta. Ja nyt nousen tästä tuolista ja alan laittaa meille lounasta. Eilisiä jauhelihapihvejä, ruotsalaisia uusia perunoita, salaattia ja jälkiruuaksi marjoja ja hedelmiä.Juomana kirkasta hanavettä. Torstaina Herkusta  Jakokosken Kiiskisten sukutilan lehtikuohujuomaa palan painikkeeksi. Puoliso tykkää. Itse en ole enää vuosikausiin tehnyt mustaherukan lehdistä juomaa, joka oli todella hyvää, vaikka itse sanonkin. Alkuperäinen ohje lienee Louhisaaren kartanosta.

UUDEN VIIKON NIITÄ JA NÄITÄ

En eilen katsellut Kärpäs-elokuvaa sen enempää kuin muitakaan. Yritystä oli. Päätinkin mennä nukkumaan. Uni ei tullut. Otin puolikkaan nukahtamispillerin ja sitten se tuli. Olin sulkenut ikkunat luettuani, että tulee holotna. Helteet mennyttä aikaa, pohjoisen puhuri iskee. Jätin sentään tuuletusikkunoita auki ja parvekkeen yhden lasin. Hortensia tykkää.

Seinänaapuriin muutti ihminen tai ihmisiä.Katselin hetken  muuttoautosta kannettavia huonekaluja ja päättelin naisen muuttavan. Niin oli naiselle sopivaa kalua ja silityslautakin otettiin auton uumenista. Siis siistikin vielä. Päivän mittaan ei naapurista mitään kuulunut ja tulin tulokseen, että naapuri ei ehkä tullutkaan muuttokuorman kanssa.Yleensähän aletaan heti kolista, vetää huonekaluja paikoilleen, naulata tauluja, porata reikiä seiniin ja mitä kaikkea muuta asumisen alkuun tarvitaan.

Viikko on kiireinen. Fysioterapiaa, pesijähoitajaa, hoitotarvikkeiden tuomista,tuuraajaa ja verinäytteen ottoa puolisosta.Siinä tämä viikko. Ei aamupäivisin pitkästi lorvailua yöpaita-aamutakkiyhdistelmässä, vaan ripeästi laittauduttava siihen kuntoon, mikä kuuluu olla ihmisten ilmoilla. Naamakin sutaistava edustavaksi, että kukaan ei pääse edes ajattelemaan omaishoitajan rupsahtaneisuutta. Eräs naapuri kysyi yhtenä päivänä jaksamistani. Näytinkö jo olevani vaaravyöhykkeessä?  Tai sitten kysymys kuului siihen hämmästyttävään ja jo unohdettuun välittämiskategoriaan. Oikeastaan veikkaan jälkimmäistä. Hän on sympaattinen ihminen ja vaihtaa sanan jos kaksikin aina kanssani. On ollut meilläkin, kun kerran kutsuin talon naisia visiitille. Yksi kieltäytyi, kun "ei tahtonut lähempää kontaktia". No, en minä meitä bestiksiksi aikonutkaan. Nyttemmin on osoittanut katumusta ja juttelee luontevasti pihalla tai rappukäytävässä tavatessamme.

C soitti, vaikka ei pitänyt. Kun hän on ollut jossain, kuuluu asiaan minulle heti raportoida. Nyt oli ollut naapurinsa pojan synttäreillä. Paljon ihmisiä ja teinipoika oli viihtynyt omissa pippaloissaan. C kertoi kaiken, mitä muisti ja sitä oli paljon. Sitten hän siirtyi Madeleinen hääpukuun ja sivusi samalla edesmenneen Diana-prinsessan hääklenninkiä ja piti sitä rumana.Mietin kuumeisesti, minkälainen se oli ollut. Pelkäsin jo C:n käyvän läpi kaikki muutkin kuninkaalliset morsiamet aikojen alusta tähän päivään. Heitähän on aikamoinen liuta kuitenkin. Säästyin, kun hän siirtyi arvioimaan Madeleinen sulhasen luonnetta. Miten siitä jotain tietää, jäi minulle arvoitukseksi. Tietääkseni ei C sulhasta tunne henkilökohtaisesti. Sitä painotti, että O`Neill on liikkunut jo ennen Madeleinea "piireissä"  senkin takia, kun sulhasen sisaret ovat aatelisten kanssa naimisissa. Kreivin C muisti, mutta toisen sisaren aatelispuolison arvoa ei. Tämä tietysti kiinnostaa, sillä C on itsekin ylempää aatelia. Suku aateloitu 1400-luvulla.

Tulikin mieleeni juuri nyt, mikä ei kylläkään liity pätkääkään äskeiseen asiaan, että kun C oli luonani jokin aika takaperin, toi minulle Elizabeth Taylorin kuvan. Se on kokoa A4 ja liimattu paksummalle paperille. Sillä on hyvä taitettuna ajaa takaa ötököitä parvekkeella. Ehkä tämä kertoo jotain minun luonteestani. 

KÄRPÄSEN PELOSSA

Syvästi tietämättömänä tämän päivän kärpäskauhustani jumituin eilen sohvannurkkaan seuraamaan ruotsalaishäiden glamouria, kun prinsessasta rouvaa tehtiin. Se hänestä tulikin, kun ensin oli sanonut "ja". Sulhainenkin tahtoi, mutta kieli oli englantia. Nyt Ruotsilla on sitten prinsessa Madeleine, rouva O´Neill miehensä Chris O´Neillin mukaan. Oli se vaan niin juhlallista ja loistokasta katseltavaa. Organisoin puolison hoidot ja ruokinnatkin häiden mukaan. Otin ison tyynyn syliin ja matkasin Tukholmaan. Ilmoja piteli sielläkin. Stockholman kaupunki kauneimmillaan. On se vaan niin hienoa, kun naapurissa on kuninkaallisia. Lapset pitävät huolen, että häitä riittää. Kannatan ehdottomasti monarkiaa! Nykyihminen kaiken hektisyyden, murheiden, raakuuksien, välinpitämättömyyden ja arjen keskellä tarvitsee hetkeksi sadun hohtoisuutta ja sitä Euroopan hoveissa on tasavaltalaisillekin jakaa. Jee,jee!

Tänään on sunnuntai, alun perin levolle pyhitetty päivä. Meillä ei katsota näin, vaan pyykkikone tekee tänäänkin töitä. Aamulla oli vaihdettava puolison vuodevaatteet. Nukuin vielä pommiin. Menin uudestaan sänkyyn seikkailtuani tovin neljän maissa, tarkastettuani sään ja istuttuani aamukuulaalla parvekkeella hetken. Hiljainen oli pihamaa, linnutkin nukkuivat. Nyt on jo tuuli herännyt, roskisovi kolahtaa, korot kopsaavat asfaltilla, polkupyörien kumiin pumpataan ilmaa. Risteilyaluksia on kaijassa edellisten lähdettyä, seuraavat ulapalla tulossa.Turismi on poikaa.

Illalla David Cronenbergin elokuva Kärpänen vuodelta 1986. Tiedettä ja kauhua. Olen joskus leffan nähnyt, enkä uskalla toistamiseen katsoa, vaikka nykyisin tämmöinen teleporttien rakentaminen  ihmisten siirtämiseksi paikasta toiseen voisi tuntua varsin usein  nähdyltä tempulta. Siirtojahan on tehty leffoissa ja joku oikea ihminenkin kuulemma siirretty säteellä ufoon tutkittavaksi.  Itse on päässyt kertomaan. Muistan Kärpäsen tehneen minuun vaikutuksen ja siitä pitäen joskus katselen kärpäsiä oudoin ajatuksin, että onko se nyt kärpänen vai kärpäspäinen ihminen tai ihmispäinen kärpänen, ennen kuin siirrän olennon litteämpään muotoon. Pääsiköhän kovinkin kuuluisa tiedemies hengestään? Eilen viimeksi heilui kärpäslätkä.Kun sen ensimmäisen alkukevään kärpäsen näkemisen ilo on jo laantunut ja kutsumattoman epämieluisan vieraan lahtaaminen on pääasiana. Levittävät ties mitä tauteja työnnettyään kärsänsä vaikka mihin. Joku voisi olla vaikka itse tsetse. Lentäähän tänne pohjolaan etäisten etelän maiden perhosiakin ilmojen ollessa aina vaan lämpenevään päin. Mikä ettei että yksi tsetsekärpänen pääsisi lämpimän tuulen mukana Skattalle. Jos alan nukahdella ja tuntea ylenpalttista heikotusta, tiedän mikä minuun iski. Ensin tsetse ja sitten unitauti.

ARKEA KOLMANNESSA KERROKSESSA

Ei mitään sadetta, vaikka luvattiin. Eilen ripeksi hetken, mutta eivät edes puitten alustat kastuneet. Espoossa oli vettä tullut. Soitin sairaalaan naapurille, joka oli alkuviikosta leikattu. Juhannukseksi pääsee kotiin, kunhan on ensin oppinut kävelemään jalkaoperoinnin jälkeen. Tampereen S soitti ja paheksui tuulisia päiviä, jolloin ei voi mennä kuulemma ulos. Tuulen määrää ei kertonut, että haittaako aivan pienikin vire. Ikääntyessämme tulee kaikenlaista. Muistan äitini enon taas pysytelleen sisällä, jos taivaalla oli pilviä. Itse en vielä ole tällä asteella. Ulos menen, vaikka taivaalta tipahtelisi kissoja ja koiria. Silakoita kuuluu silloin tällöin alas tulevan jonnekin päin maata. Voi olla niitä ufojuttuja sekin. Kuten peltokuviotkin. Minä veikkaan huumorintajuista maanviljelijää traktoreineen, mutta kukas minä olen tietämään. Voipi olla meitä suuremmatkin pelissä kynsineen. Ihmettelen vain, miksi eivät ota kunnolla yhteyttä, jos tänne asti ovat päässeet peltoja merkkaamaan.

Sain pouolison eilen pestyä ilman kommervenkkejä. Muutenkin päivä sujui melkoisen mallikkaasti ja minun tahtiini.Ruoka maistui ja Herkun Janssonin kiusaus sai kehuja. Tosin puoliso kaiketi luuli minun tekemäkseni. Tänäänkään en pane paremmaksi. Herkku on grillannut broilerin. Huomenna on ryhdyttävä kaivelemaan pakastinta ja sitten jalostamaan syötävämpään muotoon. Nykyisin en enää ole niin kovin innokas kokkaamaan. Energia kun tuntuu valuvan näihin miehen hoitotoimenpiteisiin ja mieheen itseensä. On se vaan semmoista, kun perheessä on aivovaurioinen ja liikuntarajoitteinen jäsen.Kuulin juuri, että saan jatkossakin kerran viikossa tuuraajan. Kiitollinen olen, hyvin kiitollinen. Kyllä se helpottaa ja paljon.Alusta asti minua on kunnan taholta kohdeltu asianmukaisesti, toiveitani on otetu huomioon, vointia kyselty ja helpotuksia suotu. Vaikka yksittäiset kaupungin asiat ovatkin joskus  saaneet minut takajaloilleni, on yleiskuva kuitenkin kiitettävä.

Eduskunnan kyselytunnilla jälleen tällä viikolla omaishoitajien työtä kiiteltiin, todettiin parannettavaa olevan. Aivan ensimmäiseksi pitäisi tietysti kaikki omaishoitajat Suomessa olla samanarvoisia. Kunnilla intervallihoitopaikkoja jokaiselle haluavalle hoidettavalle, eikä kuntien pitäisi säästää omaishoitajien palkkioissa sanomalla jopa irti sopimuksia kuten Jyväskylässä tehtiin. Hoidettavista on kuluja ja niitä on monista asioista. Omakustanteisesti hankittava hoitotarvikkeita suojalakanoista lähtien.Vaippoja kuluu ja niidenkin ilmaiseksi annettava määrä kuukautta kohti on rajallinen. Jos menee yli, maksa itse.

Nykyisin on uusille omaishoitajille kursseja. Minun aloittaessani kymmenen vuotta sitten ei ollut. Kaikki opittava kantapään kautta, otettava asioista selvää, eduista,tuista,kaikesta. Kukaan ei tarjonnut mitään. Kyselin loputtomiin, soittelin,kuulostelin ja opin. Sosiaalivirasto oli suurena apuna, minua kuunneltiin ja minua neuvottiin. Luin aivoinfarktista, opiskelin asiaa, kuulin neurologeilta jo sairaalassa miten suhtautua, mikä ihmisessä muuttuu, mitä tapahtuu ehkä vastaisuudessa, työ lisääntyy...  Tunsin joskus mieletöntä avuttomuutta ja pelkoa. Nyt suhtaudun asioihin tyynemmin. Enää en polta proppujani niin usein. En pillastu ulosteesta ja virtsasta vuoteessa. En siitäkään, kun lääkkeiden saaminen suuhun on hankalaa. Enkä enää siitäkään, kun saan mojovan iskun rintaani ja potkun vatsaani hoitotoimenpiteen aikana tai kun puolison kielenkäyttö on raakaa ja rumaa, loukkaavaa huorittelua. Kohtaukset menevät ohi ja saan jatkettua työtäni, kunnes tulee seuraava kohtaus. Näin se menee ja tulee menemään. Mustelmat paranevat ja aina on parempia päiviä.

OLLAAN AFRIKASSA JA VÄHÄN MUUALLAKIN

Maa kärvistelee kuivuudessa, minä kärvistelen kuumuudessa. No, ensi viikolla luvattu viileämpää, enkä siitä voi kuin iloita. Ihmettelen, kun joskus muinoin olin sitä mieltä, että minä olisin oivallinen oikeassa Afrikassa asuja. Siellä on vain kaksi  vuodenaikaa, joista toinen sateinen. Onneksi "asuin" Päiväntasaajan seuduilla vain lukiessani siellä asuvien kirjoja ja se riitti minulle.

Olin suorastaan Afrikka-friikki, jota jatkui vuosien ajan. Ostelin tiekarttoja maista, joihin tiesin etten milloinkaan mene. Kuuntelin jo lapsena ollessani ahnaasti, kun isä luki ääneen äidille paikoista mustassa Afrikassa, jotka vastikään oli "löydetty". Isossa maailmankartassa kotona oli valkoisia läiskiä, joista isä kertoi niiden olevan vielä tutkimattomia ja käymättömiä alueita. Olin haltioissani. Löydettiin kansoja pitkien ja vaivalloisten jalkapatikkamatkojen päässä. Ne ihmiset eivät olleet ikinä valkoista miestä tai naista nähneet ja peljästyivät näkemäänsä.

Annettiin halpoja helmiä ja peilejä tuliaisiksi ja lopuksi tuputettiin valkoisen miehen jumalansanaa. Sivistynyt maailma lähetti lähetyssaarnaajia viidakon kätköihin, eikä käännytyksen tulokset olleet aina onnistuneita. Jos sananviejät nyt eivät aivan pataan joutuneet, niin kuitenkaan vastaanotto saattoi olla epäuskoisen ja hämmästyneen viileää. Tuhansien vuosien uskomuksia ei tuliaisilla muuteta. Ei saada sitten millään uskomaan, että vastedes pitää lujasti luottaa ja rukoilla sellaista, jota ei näe. Kun siihen asti on palvottu ihan todellisia näkyviä  jumalia, jotka ovat aikojen alusta asti könöttäneet majojen pihapiirissä tai metsien kätköissä. No, tämä kaikki on jo historiaa ja on jätetty sanan viemiset. Nyt viedään know-howta kristinuskon sijaan.Eikä savimajakulttuuri ole enää suurien nykyaikaisten kaupunkien arkkitehtuurina. Tarzankin on matkannut viidakon halki viimeisen kerran liaanillaan Tantorin ja Cheetahin seuratessa alapuolella. Sitten tulivat siirtomaa-ajat, joilla ei suinkaan aina ole kovin hyvä kaiku. Nykyisin jo ovat Afrikan maat itsenäistyneet. Hoitavat omat asiansa paremmalla tai huonommalla menestyksellä. Safareilla ei enää tapeta eläimiä surutta, vaan nyt ekomatkaillaan luontoa ja ympäristöä kunnioittaen. Salametsästys kuitenkin kukoistaa niin kauan kuin on kysyntää ja uskotaan sarvikuonon sarven keratiinin impotenssia kasvattavaan voimaan. Ei niin viisas ja fiksu tämä Homo sapiens-laji.

Tämmöisiä tässä tuli mieleen aamukahvia hörppiessäni. Puolisokin on Afrikassa matkaäänikirjan mukana. Uusia äänikirjoja saamme ensi viikolla. Matti Rämö pyöräilee Islannissa. Aarresaaren ja Tri. Jekyllin ja Mr. Hyden kirjoittaja Robert Stevenson (1850-1894) matkaa aasinsa kanssa Ranskan Sevennien vuorimailla. Aion panna sekä itseni että mieheni palaamaan lapsuuteen ja tilasin Mark Twainin Huckleberry Finnin ja muuta asiaa Missisippi-virralta.Sivistyksessä on ollut aukko siinäkin kohdin, että en ole itse (puoliso on) koskaan lukenut George Orwellin (1903-1950) Vuonna 1984. Nyt paikataan kuuntelemalla. Olen tarkoituksellisesti kaihtanut näitä tulevaisuuden kauhuskenaarioita, jolloin kaikki on risaa ja raihnaista, koneet mellastavat johtajina,ihmiset petoja, koko infrastruktuuri hajonnut. Nyt pitäisi päästä tämmöiseen Lontooseen Orwellin mukana 29 vuotta sitten.

Painostava hiljaisuus ulkona. Aurinko ei paista, tuuli poissa ja vain räkättirastas rikkoo hiljaisuutta. Puoliso ei eilen suostunut pesijähoitajan käsittelyyn. Tänään vien kaverin suihkuun. Hyvää perjantaita.

SUVIPÄIVÄN ISTUMALTA

Tänään en oikeastaan keksi mitään marinan aihetta, ellei oteta lukuun sitä, että tämän talon pihamaata on alettu käyttää kaatopaikkana. Vanhoja hyllyköitä, tuoleja ja muuta roinaa on kasattu roskiksen ulkopuolelle. Näitä ei jätehuolto pois kuljeta, vasiten kun ovat vielä aivan pihan puolella, jonne ei roskamies tule. Seuraan kiinnostuneena aina vaan kasvavaa kasaa. Koska joku asiaan puuttuu?

Aurinko ei nyt helotakaan täydellä terällään. Tuntuu mukavalta kaiken porottamisen jälkeen. Partsin hortensiakin ojentelee varsiaan tuuleen ja avonaiseen parvekkeen lasiin päin. Harakalla on pojat, joita vanhemmat ruokkivat.Pääskyset kirmaavat yläilmoissa, joku vaimoa vailla poikamieslokki kirkuu ikäväänsä. Kesä on tämmöistä. Juon aamukahvini parvekkeella ja katselen kiviasetelmaani pöydällä. Muistan Marimekon Armi Ratiankin rakastaneen kiviä. Näyteikkunat olivat varmaankin johtajan pyynnöstä joskus kivillä koristettu. Minun kivirakkauteni heräsi jo lapsena ja myöhemmin olen pienempiä kiikuttanut ulkomailta asti, mieluiten vuoristoista. Suuret olen salakuljettanut täältä Skattan rannoilta ja niilläkin oma paikkansa parvekkeen lattialla. Kivet voisivat kertoa huimia tarinoita olemassaolon ajaltaan, jos osaisivat. Mikä niistä pyörinyt jäämassojen työntäminä jääkauden aikana. Joku toinen saanut muotonsa veden ja tuulen voimasta vuosisatojen aikana. Mikä irronnut isommasta möhkäleestä alkaen elää omaa elämäänsä.Eroosio tehnyt hitaasti ja varmasti tehtävänsä kaikkien kohdalla.Joskus on kummallisia muodostelmia kivissä, jotka aikojen alussa ovat silloista merenpohjaa täyttäneet. Hartaaksi tuntee mielensä, kun tämmöisten välissä tepastelee joidenkin ikiaikaisten fossiilien koristaessa kiven pintaa. Koska, mikä ja miten? Silloin kun maailma oli nuori, vastikään heräilemässä ihmisiä odottaen.

Pesijähoitaja ei tänään tullutkaan. Informaatiokatko. Olin selvästi ilmoittanut ajan, koska puoliso on poissa ja jo jälleen tällä viikolla pestävänä. Eivät tienneet mistään mitään. Pesu siirtyi huomiseen. Millä lailla saadaan kunnalle asiat tietoon? Kuitenkin ilmoitin kodinhoidon vastaavalle lomasta. Joskus ihmettelen. Onko heillä todellakin Ö-mappi, mihin tuikataan tiedotteet asiakkailta saman tien kun ne kuullaan? Tai sitten vain kuullaan eikä kuunnella. Tuuraaja avatkoon huomenna pesijähoitajalle oven. Minä olen kaupungilla. No, löytyihän pieni marinan aihe. Ja nyt menen pesemään hiukseni. Heikunkeikun taas.

LYHYTAIKAISTA HOITOA LAITOKSESSA

"Whistle while you work" lauloivat eräät tunnetut kääpiöt aikoinaan. Minulta eivät hommat eilen sujuneet siihen tapaan puolison tultua kotiin. Jouduin heti töihin, joissa ei vislaamisella sijaa ollut. Ei auttanut muu kuin purra hampaat yhteen ja tehdä, mitä pitää tehdä. Helle ei myöskään armoa antanut. Sitä noiduin muuta enemmän. Keskiviikoksi luvattu ukkosta ja se on hyvä se, jos toteutuisi vielä viilentävän sateen myötä.

Intervallihoitojakso ei mennyt kuten minulle luvattiin ja kuten olin asiat esittänyt osastolla. Oli sovittu yhdestä jos toisestakin asiasta, eikä mikään toteutunut. Parta ajamatta, vaikku edelleen korvissa. Selityksiä, selityksiä. Myöskään ei hoitaja ollut leikannut hiuksia, vaikka sekin minulle luvattiin ja on osastolla tapana. Kuljetus kotiin meni niinikään poskelleen, vaikka olin hoitajalle antanut puhelimessa ohjeita kuljettajan pyörätuolista, kaupunkikyydistä ( ei siis Kela) ja että on tuotava kotipuolessa makuuhuoneeseen asti.Kuljettajalle oli nimenomaan sanottu "oma pyörätuoli ja Kela-kyyti".  Kuljettaja ymmällään. Aikaa suttaantui siihen, miten nyt toimitaan. Omaisen vai hoitopaikan mukaan. Minä vedin pitemmän tikun. Jakson aikana soitin osastolle  kerran ja kyselin puolison kuulumiset mm. vatsan toiminnan osalta. Hoitaja vastasi "en minä tiedä", ja jätti minut vastauksia vaille. Luottamus osastoa ja sen henkilökuntaa kohtaan hävisi taivaan tuuliin. Olisiko seuraavaksi kerraksi jokin muu intervallihoitopaikka? Ovat tietysti tottuneet vanhuksiin ja vanhusten yhtä vanhoihin omaisiin, jos heitä on, jotka tyytyvät kaikkeen, mitä annetaan. Ei kysymyksiä, ei toiveita. Ei haukansilmiä, ei korvia levällään kuulemaan, ei havaintojen tekemisiä. Sainko nyt tuta, miten tämän maan vanhoja ihmisiä laitoksissa hoidetaan? Siitähän on puhuttu.

Yksi positiivinen puoli oli ja se oli osaston fysioterapeutti. Ammattitaitoinen, sympaattinen ja ystävällinen mies. Hän oli saanut puolison mukaansa ilman mutinoita ja kieltäytymisiä. Hänen kaltaisiaan saisi hoitotyössä olla enemmän.  Hän saattoi meidät alas autolle ja kiitin häntä lämpimästi siitä sekä hänen työstään että myös hänen kärsivällisyydestään miestäni kohtaan tämän ajoittaisesta aggressiivisuudesta huolimatta.

No, nyt on puoliso minulla ja hoito mallikelpoista. Pieni hymynkare viivähti huulilla kysyessäni, onko nyt hyvä kotona? On hyvä, vastasi. Ja miksei olisi?

HUOMENNA HÄN TULEE

Viimeinen rento päivä ennen kuin puoliso on taas vierelläni. Alkaa läträäminen vesien ja kakan kanssa, vaipan vaihtamisten. On ruuan laittoa, lääkkeitä ja kellon mukaan elämistä. Rutiinia, ei poikkeamisia. Korvat ovat tottuneet hiljaisuuteen, vain pihan äänet kantautuvat kuuluville. Pyörätuoli on saanut viikon levätä makuuhuoneen nurkassa. Vuode puhtain lakanoin odottaa. Lomaviikosta jää vain muisto.

Eilen lähdin torille. Yksi pelargonia lisää parvekkeelle, aprikooseja ja makeita kirsikoita. Söin melkein koko litran yhdellä istumalla. Ensimmäiset tänä kesänä. Teki mieli sylkeä kirsikankivet vauhdilla avonaisesta parvekkeen lasista pihalle. Voitin kiusauksen. Keräsin yhteen ja vein biojätteisiin. Istuin tunnin, toista partsilla ja nautin kukistani, auringosta ja sälekaihtimien hiljaisesta äänestä niiden kolahtaessa parvekkeen kaidetta vasten tuulenvireen voimasta. Muutama poutapilvi souteli taivaalla. Lokki kiirehti puolisonsa luo pesään. Risteilyalus kertoi torvella aikeestaan lähteä laiturista. Helsinki jää taakse, edessä Suomenlahden ulapat ja uudet kaijat jossain. Kesä otti minut syleilyynsä enkä vastaan pannut.

Nyt olen kuunnellut Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies-kirjan kokonaan. Antaumuksella. Ei hituistakaan ex- vaimon mollaamista. vähättelyä tai katumusta seitsemän vuoden avioliitosta. Pientä ironiaa siellä ja täällä, mikä vain antoi väriä tekstille. Miksi kirjasta siis häly? Kirjailija kirjoittaa, koska pitää kirjoittaa. Kostolle ei se maistunut hituistakaan. Nämä kaksi ihmistä olivat aikansa toisiaan rakastaneet. Heidän erilaisuutensa näytti mahtinsa, avioliiton auvoisuus alkoi rakoilla. Toinen kotona työnsä takia, toinen poissa työnsä takia. Ikävä kalvoi kotona olijaa lavatähden laulaessa muualla. Kirjamies kaipasi naisensa läheisyyttä ja lämpöä.Vuodet kuluivat, karikoissa kompasteltiin, sovittiin ja yritettiin. Loppu on kaikkien meidän tiedossa. Lehtien lööpeissä kerrottiin erosta ja kansa nyökkäili: mitä me sanoimme. Koko tämän maan lemmikki, monen idoli ja joillekin jumalatar sai kaiken sympatian puolelleen. Kirjamies jäi puolustajia vaille. Mutta hän toipui. Me tiedämme senkin. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Huomenaamulla kaupungille ruuan hankintaan. Keskipäivällä hakemaan puoliso kotiin. Siitä se sitten alkaa. Arki ja velvollisuudet, tauolla ollut omaishoitajuus. Ja niinhän minä olen sen tuumannut.

SYREENIEN AIKAAN

Hyvää kesäkuuta,ihmiset!  Minä sanoin hyvästit toukokuulle yhdessä ystäväni C:n kanssa, joka lempeästi vaati päästä meille visiittiin.Ensin oli mansikoita ja Keltaista Leskeä, sitten oli pizzaa ja Keltaista  Leskeä ja sitten petit four-minileivonnaisia ja Keltaista Leskeä. Sitten oli vain Keltaista Leskeä. Kuusi tuntia kului mukavasti ja niiden jälkeen C huojahteli kotiinsa Espooseen. Soitti taas turvassa ollessaan, että tiesin kaiken olevan hyvin. Kiva päivä!

Puolisolla intervallihoidossa mennyt  olosuhteisiin nähden hyvin. Soitin ja kysyin. Vaikku pyynnöstäni poistettu korvista, että valikoiva kuulokin hiukan ehkä paranee. Maanantaiaamuna kipaisen ostoksille ja sitten haen hänet kotiin. Viikko kulunut. Mutta alan jo suunnitella seuraavaa intervallijaksoa, joka tapahtunee myöhemmin kesällä.

Kampaaja lyhensi rutkasti hiuksiani. Look tyttömäisempi, joka sitten vaikuttaa koko olemukseen. Itsevarmuutta oli heti tiedossa, kun sipsuttelin kampaamosta ulos. Helsinki kylpi silloinkin kirkkaassa paisteessa ja lämmin hemmotteli kansalaisia. Vaikka tätäkin  lämpimämpää kehutaan olevan pohjoisessa vallan Lapissa asti. Mitähän tuumailevat porot moisesta? Ja mitä säntilliseen kesäsäähän tottunut pohjoisen luonto?

C toi minulle suuren ihastuksensa kohteen Elizabeth Taylorin kuvan! Leikattu joskus jostain aikakauslehdestä viime vuosisadalla. Onhan toki ollut aikanaan kaunis nainen, monen miehen hurmaama, lapsitähteydestä noussut oikeiden näyttelijoiden joukkoon. C oli järjestänyt Taylor-laatikkoansa ja kun tämä kuva oli siellä tuplana, päätti antaa toisen minulle. Sain kyllä luvan sen hävittämiseen, jos sille päälle satun. Ja kyllä minä jossain välissä satun. Kunhan kohteliaisuudesta olen tovin säilyttänyt.

Pihan syreenit ovat puhjenneet kukkaan. Mikä riemu,tuoksu ja kauneus.

Oi katso,sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten...

(Ote Saima Harmajan runosta Sireenit)