JOULUTONNA TÄNÄ VUONNA?

Epäjoulumainen ajatusmaailma vallannut mieleni.Mitäs jos jättäisin koko joulun väliin? Ei joulupuuta parvekkeelle,ei ikkunoihin valoja,ei kuusta eteisen lipaston päälle? Ei joulukoristeita sinne eikä tänne. Miltäköhän tuntuisi? Kun ei vieläkään tämä juhlista jaloin ole säväyttänyt toimimaan.Vaikka vanha kansa onkin sanonut "joulu tulee,juosta pitää." No,minäpä mietin tätä ehkä joulutonta jouluani tänä vuonna.Puolisohan ei vaadi mitään.On tyytyväinen ilman ylenpalttisesti koristeltua kotia.Ruoka annostellaan lautaselle oli joulu taikka juhannus.

Pari joulua on meillä ollut ilman hössötyksiä.Puoliso lähti syntymäpäiviään kerran pakoon ja pelaamaan poikien kanssa golfia Mallorcalle ja erään toisen joulun me vietimme yhdessä Kyproksessa.Mallorca-jouluna tein joulun vanhemmilleni heidän kotonaan,mutta Kyproksessa nautimme jouluttomuudesta täysin sydämin.Siellä ei joulua vietetty kuten meillä on totuttu.Aatto tavallinen arkipäivä,kaupat myöhään auki,iltamenoa kaupungilla.Limassolin kaduilla näkyi joitakin muovisia bambeja asetelmassa vetämässä rekeä amerikkalaiseen tapaan.Joulupäivän lounaan söimme thaimaalaisessa ravintolassa,jonne oli ehkä turisteja ajatellen pykätty joulukuusi salin nurkkaan.Me emme hetkeäkään kaivanneet lanttulaatikkoa,kinkun siivuja,riisipuuroa tai luumukiisseliä.Emme liioin lunta tai iltamyöhällä hiippailevia joulupukkeja.Minun ei tarvinnut panna tikkua ristiin joulun takia.Se oli aikaa,josta jäi hyvät muistot.Palasimme virkistäytyneinä ja levänneinä kotiin.

Lankapuhelin on jälleen ruodussa.Elisa pani tuulemaan ja lähetti miehen töihin.Ensin puhelinkonetta tarkistamaan,että varmasti vika on muualla kuin itse puhelimessa.Totesi olevan ja meni kellariin.Kertoi sitten myöhemmin minun piuhojeni olleen irrotetut.Ehkä soneralaiset olivat laajakaistaa asentaessaan pitäneet piuhojani jonkinlaisina historiallisina jäänteinä ja ajatelleet tekevänsä hyvän työn.Ehkä olen ainoa lankapuhelimen omistaja tässä talossa. Soneran miehet ehkä osaavat vain omat toimenkuvaansa liittyvät tehtävät ja ottivat tieltään pois haittaavat tekijät.Yksitoista päivää tähän rumbaan meni Soneran kanssa,ennenkuin neuvoivat kääntymään Elisan puoleen,mutta loppu hyvin,kaikki hyvin.Lähetin isännöitsijälle pyynnöstään lyhyen selonteon tapahtuneesta ja hän oli vastauksessaan tyytyväinen,kun lankapuhelin on jälleen toimintakykyinen.

Mitä tästä opimme. Sinnikkyys kannattaa! Niin ja luottamus omaan tietokone-eksperttiin,joka tiesi vian olevan muualla kuin puhelinkoneessani.Kiitos!

OTTI PÄÄHÄN , MUISTOT PARANSIVAT

Tänään taas semmoinen päähänotto-päivä.Ystäväni työpaikalla oli myös sellainen kerran vuodessa ja sen päivän nimi oli almanakassa Otto ja konkkaronkka paineli pubiin sitä päivää viettämään,kun päähän oli ottanut vuoden aikana yks sun toinenkin asia.Seuraava päivä olikin sitten dagen efter.

Lankapuhelinasiani edistyy.Nyt sain Soneralta ehdotuksen,että otan yhteyttä Elisaan,jonka liittymä puhelimeni on.Eihän Elisalla ole mitään tekemistä Soneran ryssimisen kanssa,tuumin,mutta soitin kumminkin.Enkä hyväksynyt varttitunnin odotusta,vaan vaadin keskusta yhdistämään pikavauhtia.Kuulemma korjaus kuuluu Elisalle,mutta laskun lähettävät Soneralle.Miksi Sonera ei vastaa omista töppäyksistään? Elisan kaverin kanssa sitten kokeiltiin kotikonstein modeemin kanssa ja ilman,että onko vika lankapuhelimessa ihan oikea.Ärsyynnyin ja heitin jotain jo naisen logiikasta.Sitten muistin,että meillähän on toinen puhelinkone makuuhuoneessa,tosin käyttämättömänä,kun olen ajatellut,että soidessaan häiritsee puolisoa.Senkin kanssa Elisan mies ja minä kokeiltiin.Ei pihaustakaan.Jo uskoi vian olevan oikean.Kerroin minkälainen tämä makuuhuonepuhelin on ja Elisan mies kysyi varovaisesti toimiiko se? Totta maar,toimii,vaikka veivattava vanhus onkin.Se tuli mökiltä ja päätin säästää,kun pelaa kerran.Historiaa makuuhuoneen kirjoituspöydällä.Sitten pääsimme Elisan kaveri ja minä siihen pisteeseen,että vikailmoitus pannaan eteenpäin ja sen vastaanottamisesta tuli viesti matkapuhelimeen.Odotellaan.

Piti kertoa myös talon isännöitsijälle asian edistymisestä,sillä olin repinyt hänetkin rumbaan mukaan.Hän on mukava mies ja pyysikin sitten sähköpostilla,että ilmoitan,kun lankapuhelin taas toimii.Ja ilmoitanhan minä.

Sitten puolison kanssa ei ole kaikki tänään liioin mennyt hyvin.Kun alla painaa tämä vaiti oleva lankapuhelin,niin ärsyynnyn entistä helpommin.Ja pitäisi aina muistaa miehen käytöksen johtuvan hänen sairaudestaan,vaikka olenkin joskus sitä mieltä,että osa menee kiusanteon piikkiin.No,olen jo taas rauhoittunut ja katselen eteenpäin seesteisin mielin.Huomenna menemme kaupungille ja sitten onkin loppuviikolla messut suunnitelmissa.

Panin mielen jo silläkin lepäämään,että kerroin eräälle ystävälleni laveasti,mitenkä mamman ja papan naapurissa tehtiin sioista saippuaa ja koko tienoo haisi.Naapuri oli Friherrsissä,joka siihen aikaan oli silkkaa maaseutua lehmineen ja muine kotieläimineen,peltoineen ja Elannon maitokauppoineen.Isovanhemmillani oli siellä mökki,jossa asuivat joskus talvellakin.Pikkula oli pihalla,kuten muillakin.Minä vietin aikaani sikoja omistavan naapurin talon tyttöjen kanssa ison hiekkakuopan pohjalla olevassa melkein mojovaa lampea muistuttavassa vesilätäkössä ja saunapäivinä sai leikkiä hiekkasotaa.Hiekkakuoppaa ei enää ole,eikä minun lapsuuteni aikuisia taloja.Suureksi puuksi kasvanut papan istuttama tammi enää muistutti siitä floksia ja harjaneilikoita täynnä olevasta pihapiiristä,jonka lapsena niin hyvin tunsin.Olin kerran vuosia sitten nostalgiamatkalla siellä päin ja nippanappa tienoot tunsin.Pelloilla ja niityillä oli kukkien sijalla pari- ja rivitaloja."Risutie",jota pitkin mamman kanssa taivalsimme Elantoon,oli asfaltoitu leveäksi autotieksi ja Blåfeldtien puinen valkoinen portti oli poissa.Se niin somasti tuulessa narahteli,jos oli auki jäänyt.Ajoin pois lapsuuden mailta muistoineni ja taustapeilistä minua katseli jo kauan sitten taakseen pikkutytön elämän jättänyt aikuinen nainen.

JOULU MIELESSÄ

Aurinkoinen pilkahti eilen iltapäivällä täällä minun reviirilläni Katajanokalla,mutta tänään vaikuttaa yleisharmaalta sadepäivältä.Pihalla lätäköitä,vajojen katot märkiä ja satanut vesi valuu ränneistä maahan.Naapuritalossa on jo joulua ikkunoissa ja patioita kiertävät pensasaidat valoja täynnä.Ajattelin minäkin ottaa kaapista esille joulukrääsäni ja hiukan katsastaa,mitä panna esille tänä vuonna ja mitä takaisin kaapin kätköihin.Kokemuksena on,että kun jouluun näin varhain panostetaan,se sitten varsinaisena H-hetkenä on jo väljähtynyttä tai ainakin ränsistynyttä.Yleensä jo Tapaninpäivänä alan keräillä pois,vaikka tapa ja kirjoittamattomat säännöt sanelevat että ainakin Loppiaiseen asti olisi joulua pidettävä.

Naisten joulumessut avaavat ovensa joulukuun toisena päivänä ja ei kun sinne.Vuosiin en ole leiponut mitään jouluun liittyvää enkä muutenkaan häärinyt ruokapuolen parissa pientä possunpalaa paitsi.Viimeinen varsinainen uurastus taisi olla bataattilaatikko joitakin vuosia sitten.Mutta älköön kukaan luulko,etten olisi ahkeroinut.Voi pojat! Meikätyttö on makkaratkin tehnyt,laatikot paistanut,kakut leiponut,joulukuusen koristeet näperrellyt,karamellitkin läheisilleen loihtinut.Työt aloitin jo elokuussa,paistoin,keitin,pakastin.Puoliso hoiti aina kinkkupuolen aaton aattona.

Silloin oli väkeä aattoillan joulupöydässä lisäksemme muitakin kuin vanhempani.Kutsuimme yksin jääneitä sukulaisia tai vanhempieni ystäviä joukkoomme.Puoliso kirjoitti joulurunon,jonka tekeminen oli pitkään traditio.Ja luki sen.Kuusen alla törrötti lahjavuori ketään unohtamatta.Koirat melskasivat kaiken keskellä tietäen heillekin heruvan ikiomat paketit.Kun kuului "Midille",säntäsi lahjan saaja semmoisella vauhdilla pakettinsa luo että siinä matotkin kasaantuivat.Heti perään piti myös Bitto saada omansa ja silloin olivat jo huonekalutkin vaarassa kaatua.Koirat avasivat kumpikin oman pakettinsa silputen hampaillaan kääreet ja kun lopulta saivat sisällön (syötävää tai komeat puruluut,vinkuva lelu tms) suuhunsa painuivat kauemmaksi niistä lähemmin nauttimaan.

Ne olivat kodinlämpöisiä jouluja täynnä iloa ja riemua,yhdessäoloa,rakkautta ja välittämistä.Yön pitkinä tunteina kuljetimme kunkin vieraamme kotiinsa,viimeiseksi vanhempani,ellei isällä ollut matkassa autoa.Seuraavana päivänä puoliso ja minä siistimme kodin lahjakääreistä,kannoimme roskikseen,pesimme astiat.Söimme yhteisen lounaan vanhempieni kanssa heidän kotonaan ja Tapaninpäiväksi olimme ehkä kutsuneet luoksemme omia ystäviämme aterialle. Näitä joulunviettoja mielikseen muistelee pienen kaihoisan hymyn karehtiessa huulilla ja kyynelten kostuttaessa silmänurkkia."Muistot ovat kuin kynttilöitä.Joulun aikaan ne valaisevat mielemme kirkkaimmin."

Olen kerran saanut hyvältä ystävältäni Sean Keoghin kokoaman Joulumielellä- kirjan,Gummerus 2008.Alkaa olla aika sitä selailla. Siitä on ylläoleva sitaatti.

Hyvää ensimmäistä adventtisunnuntaita.Jouluun 27 päivää.

"Hoosianna,Daavidin poika!
Kiitetty olkoon hän!
Kiitetty Daavidin poika,
kuin tulee Herran nimeen!
Hoosianna,hoosianna,hoosianna,
hoosianna,
kiitetty Daavidin poika,
kuin tulee Herran nimeen!"

MINÄ VS SONERA

Lievä kiukun puna poskillani palaan tässä edelleen mykkään lankapuhelimeeni.Taloon asennettiin laajakaista ja Soneran miehet puuhastelivat talon jakamossa.Silloin mykistyi minun lankapuhelimeni.Nyt väittelen Soneran kanssa,onko vika minussa vai heidän työntekijöissään.Miten se minussa voisi olla? Uuden modeemin ohella asensi ystäväni tietokone-ekspertti myös häiriönestolaitteen.Puhelin ei toimi myöskään ilman tätä uutta modeemia.Isännöitsijään olen ollut niin ikään yhteydessä ja hän tekee parhaansa saadakseen asiat kuntoon.Mutta Sonera on sitkeä ja koettaa kaikin keinoin sysätä vikaa minun niskaani.Samoin kävi ystäväni Ilonan talossa.Laajakaista-asennusten yhteydessä mykistyi hänenkin lankapuhelimensa ja kesti kauan ennen kuin saatiin Sonera vakuuttuneeksi,että vika johtui heistä.En pidä siitäkään,että asukkaana joudun tekemään "likaisen" työn eli olemaan Soneraan yhteydessä moneen kertaan.Se kuuluu taloyhtiölle ja isännöitsijä onkin toiminut.Jos taistelu jatkuu,en kaihda ottamasta yhteyttä vaikka Soneran ylempiin tahoihin.Omaishoitajuus on ollut hyvä oppi-isä!

Mikä tässä soittelemisteni viidakossa on hiukan huvittanut,on Soneran asiakaspalvelu.Oletteko koskaan yrittäneet soittaa? Ensin kestää kauan,kun "kaikki asiakaspalvelijat ovat varattuja".Nauha kertoo odottamisen vielä kestävän,musiikki pauhaa.Sitten minun pitää alkaa näpytellä numeroita päästäkseni lähemmäksi sitä henkilöä,jolle tämä puhelimeni vika kuuluu.Jokaisella on omansa.Näpyttelen numeroita koko ajan toivoen lähestyväni päämäärää.Sitten saan luvan keskustella koneen (!!!) kanssa,joka ehdottaa tarkastamista,että toinen puhelimeni on varmasti mykkä.Se pitää suorittaa kuulemma ehjällä puhelimella(?).Fiksuna naisena olin sen jo äkännyt ja siitä selvisikin lankapuhelimeni mykkyys.Tämän jälkeen kone vaatii,että minun on tiedettävä lähemmin mykän puhelimeni vika,miten ja koska se tapahtui ja onko se aivan varmasti mykkä.Pitää antaa henkilötunnus ja sekä mykän puhelimen että terveen puhelimen,josta soitan,puhelinnumero.Aina välillä kone varmistaa,että olen järjissäni tekemällä lisää kysymyksiä,joiden vastaamiseen tarvitaan ankaraa numeroiden näpyttelyä.Tässä vaiheessa haistattelin koneelle ja suljin "terveen" puhelimen.Soittoa takaisin ei tullut,vaikka kone olikin hiukan lupaillut.

Hertsileijaa,mihin tämä maailma on menossa! Ihmisiä saa enää harvoin juttukaveriksi tämmöisissä laitoksissa eikä varmastikaan tavalliselta tahmatassulta suju koneen kanssa keskusteleminen.Täyttä idioottimaisuutta.Täyttä paskaa.Mutta mielenkiintoista ja panee adrenaliinit liikkeelle kuin myös huvittuneen ilmeen naamalle.

Onneksi torstaina sain vaihtelua minä vs.Sonera-asiassa,kun vieraakseni tuli talon uusi asukas.Olin kutsunut.Hänellä oli vaatetuksensa somistuksena valkoinen kangaskukka rinnassa ja jalassa kauniit korkeakorkoiset punaiset kengät.Vieraani osoittautui mitä miellyttävämmäksi ihmiseksi.Keskustelu soljui tietysti talon asioissa kuin maailman yleisessä menossa.Viivähdimme niinikään Museoviraston aikeessa sulkea museoita säästösyistä.Puhuimme taiteesta,joka aihe on hyvin lähellä vieraani sydäntä jo työnsä kuin jatko-opintojensakin tiimoilta.Aika kului rattoisasti kahvikupposten ääressä sinä iltapäivänä,vaikka mielessä kävikin,että taisin puhua pajattaa anteeksiantamattoman paljon kaiken aikaa.Se vika minussa on.Sain kauniin amarylliksen,joka nyt alkaa puhjeta komeasti kukkaan.Olin vilpittömästi pahoillani,kun vieraani kertoi muuttavansa talosta pois,vaikka juuri tänne muutti.Hyvä,kun ehdin häneen edes hetken tutustua.

Eilen ulkona ja tänään visusti sisällä.Huono yö takana,vuodevaatteiden pesua ja puolison vääriä sananvalintoja.Lounaaksi kuhaa ja minä avaan samppanjapullon lohdutukseksi.Ja juon kaiken ihan itse.Katselen ikkunasta harmaata päivää,vaikka en Pentti Haanpään lailla näekään sen läpi vanhaa maantietä,mutta pihatietäkin pitkin pääsee "mihin tahansa":

"Edessä on akkuna,akkuna suureen maailmaan.Ehkä saattaa niin sanoa,sillä maailma siitä näkyy,vahva ja melkoisen vanhakin maantie,joka johtaa mihin tahansa.Akkuna on pieni,mutta kuitenkin läpikuultava,toistaiseksi.Myöhemmin talven pakkanen on vetävä sen jäähän ja näköala on ummistuva."

TYÖ KIITOSTA VAILLA

Tuli paha mieli! Omatunto alkoi kolkutella ja ihan vähän häpesin.Luin Äijäblogi II:n kirjoittajan mietteitä myyntityöstä muun muassa puhelimitse tapahtuvasta.Hän ajattelee,päin vastoin kuin minä,positiivisesti näistä henkilöistä,jotka tekevät leipänsä eteen työtä,jota ei juurikaan arvosteta.Ainakaan silloin en tunne sympatiaa,kun joku soittaa,puhuu ilman pilkkuja ja pisteitä pienen aggressiviisuuden heijastuessa yrityksessään saada esimerkiksi minulta lehtitilauksen.

Nousen jo alkulauseesta takajaloilleni,kun kerrotaan minun olevan niiden harvojen ja valittujen joukossa,joka saa ylimääräisen lahjan.Loppupuolella vasta tulee ilmi,että lahjan saaminen edellyttää tilaamista eli ostamista.No,tämänhän tiedän,sillä olen vuosikausien ajan oppinut karistamaan nämä myyjät kannoiltani puhelimessa enkä tokikaan kohteliaalla tavalla.Niinä päivinä,kun näitä soittoja on useampia,kärsivällisyyteni on minimissä ja jos vielä on meneillään huono päivä,en suinkaan ole hehkeimmilläni sanavalinnoissani. "Jos myytte jotain,en osta,en tilaa,enkä halua lahjaa",on silloin vakiovastaukseni.Tämä jo heti kuullessani myyjän tekopirteän äänen,jolla on tarkoitus saada mielenkiintoni heräämään,kun olen melkein saamassa jotain aivan ilmaiseksi valittujen joukossa.

En ehkä ole tullut ajatelleeksi,että myyjän ainoa työ on puhelinmyynti ja työtä sekin.Hänenkin on syötävä ja maksettava laskunsa.Auttamishalulla tai säälintunteella ei kuitenkaan tässä ole sijaa.Ei ole.Kuitenkin hetken verran kärvisteltyäni Äijän kirjoituksen takia huonossa omassatunnossa toivon osaavani parantaa hiukan puhelinkäyttäytymistäni,kun taas minulle soitetaan ja tivataan lehtitilausta.Toivon myös puhelinmyyjän ymmärtävän,kun sanon "ei kiitos,en tilaa" ja jättävän tinkaamisen siihen.

Ateneum saa kaksi näyttelyä,jotka ovat ehdottomasti minulle "must".Ensin helmikuussa tulee Carl Larssonin (1853-1919) näyttely ja kesäkuussa saamme ihailtavaksemme rakastetun Helene Schjerfbeckin (1862-1946) maalauksia.Larssonin koti- ja lapsikuvaukset hellyttävät.Pikkutarkasti tehtyä työtä,jossa pieninkin yksityiskohta on vaatinut suurta huolellisuutta.Eräästä maalauksesta kerran huomasin ruokapöydällä olevan tuikisamanlaiset korkeajalkaiset snapsilasit kuin meilläkin! Muistelen Schjerfbeckin edellisen Ateneumin näyttelyn saaneen joukot liikkeelle ja jono kiersi pitkin katuja Ateneumin edustalla.Me olemme taiteesta kiinnostuneita.Se näkyi myös Akseli Gallen-Kallelan näyttelyssä Tennispalatsissa.Jopa liikuntarajoitteisia oli puolisoni lailla useita.Ostin näyttelyn puodista Helsingin taidemuseon Gallen-Kallela-kirjan,jossa sekä taiteilijasta että näyttelyn teoksista taustatietoa.Tuuraajakin oli kirjaa selaillut jätettyäni sen sohvapöydälle.Aion sitä myös tänään näyttää vieraalleni,kun kahville tulee neljännen kerroksen talomme uusi asukas.Ja huomenna ystäväni S tulee jatkamaan hommia tietokoneen kanssa.

Sataa vettä.Katselen ulos ikkunasta."Vaan syysaamuna varhaisena sade ikkunoissa rapisee:arki,työ,arki,työ,arki,arki,työ.Tuuli sohahtaa märät pisarat ruuduissa värähtelevät." (Joel Lehtonen: Mataleena)

KOLUMBUKSEN MUNA

Olen katsellut sitä vuosikaudet.Pannut sen alle lisää lappusia ja ollut ylen tyytyväinen paperipainooni.Tai oikeammin se ei ole alusta asti ollut minun,vaan puoliso sai sen kerran lahjaksi työtoveriltaan.Paperipaino oli täynnä minun sormenjälkiäni,pölyä ja kiinni tarrautunutta aikojen patinaa.Sen lasinen pinta oli kestänyt kovakouraistakin käsittelyä mitä nyt pari tuskin silmin nähtävää naarmua oli vuosien saatossa tullut.Sen muoto oli munamainen ja se seisoi paksumman päänsä varassa pöydällä.Tuli mieleen Kolumbuksen muna.

Eräänä päivänä otin sen käteeni lähempää tarkastelua varten.Valo oli siihen osunut ja näin sen sisällä olevan pienemmän mustan pallukan ja sen päällä jälleen isomman,jonka pinnalla oli pieniä pisteitä.Painoakin sillä on turkasesti.Pyyhin siitä pölyt,kostutin rievun ja hankasin.Käänsin pohjan ylöspäin ja näin signeerauksen P.Paunila 88. Ei tainnutkaan olla aivan tavallinen paperipaino tämä.Ei kun nettiin.Siellä oli jopa kuvia lasitaiteilija Pekka Paunilan munakokoelmasta,johon nyt pöydälläni seilannut "paperipaino" kuului.Vein sen arvokkaasti olohuoneen pöydälle harjaneilikoita täynnä olevan maljakon viereen.Nyt se on arvoisessaan paikassa hyvin työnsä paperipainona tehneenä!

Kolme päivää olemme ulosmenoaikeista huolimatta olleet sisällä ja tänään olisi ryhdistäydyttävä.Huomenna on kuitenkin kaupungille meno,ettei tämä viikko nyt vallan haaskiin menisi.Tuuraaja tulee vasta 8.joulukuuta,jolloin pääsen yksin liikkumaan.Sitten vielä kerran ennen joulua eli juuri viikolla 51 Talvipäivänseisauspäivänä.Vuoden lyhin päivä eikä aurinko nouse enää Pohjoisen napapiirin pohjoispuolella. Eteläisen napapiirin sillä puolella se ei taas laske.Sielläpäin tämä meidän lyhin päivämme on pisin.Kesäpäivänseisaus.Näinhän se menee.Kaamosta siis pukkaa Lappiin.Heijastuu hiukan meillekin tänne eteläiseen osaan maata,kuka siitä kärsii kuka ei.Suurempaan masennukseen ei liene syytä,sillä kaikkihan me tiedämme,että valo palaa ja saamme taas pitkästi nauttia kirkkaista päivistä ja auringonpaisteesta.Mitenkähän minä pärjäisin todella pitkässä hämärässä Lapin suunnalla? Säkkipimeäähän siellä ei ole,mutta synkkä hämäräkin päivät pitkät saattaisi vaikuttaa negatiivisesti tottumattomaan.Tätä en kai tullut ajatelleeksi takavuosina kun hinku oli mahtava muuttua lantalaisesta lappilaiseksi suuriin erämaihin.

"Talvipäivän puhdas hiljaisuus läpäisee Davin kuin lupaus.Olet pysähtyvä kesken kulkusi,olet tunteva rauhan.Jokainen kristallinmuotoinen lumihiutale putoaa kädellesi ja silmiesi eteen.Kun olet lumen painamien kuusten keskellä saavuttanut hiljaisuuden,on jokainen elonmerkki -oravan loikka,linnun paukkuva lentoonlähtö,metsähiiren jälki hangella -sisimmässäsi asuvan syvän ja kylmän äänen kaiku."

(Bo Carpelan:Lapsuus suom.Caj Westerberg)

MAAMME-KIRJA AIKOJEN TAKAA

Kummallinen näky tänäaamuna lähitaivaalla.Lokkeja kymmenittäin lentelemässä jonkunlaista ympyrää.Seurasin niiden liikkeitä ihmetellen tämmöistä ryhmittymistä marraskuun loppupuolella.Järkeilin,että siinä ollaan rakentamassa muodostelmaa,jonka turvin nyt ilmojen viilennettyä matkataan etelämmäksi Suomen talvea pakoon.Osahan on jo ajat sitten tehnyt saman tempun.Luonto tänä vuonna on pystynyt hämäämään näitäkin luojanluomia.Jotkut kasvithan ovat menneet sekaisin ja lykkivät kukkaa uudemman kerran samana kautena pakkasten viivytellessä tuloaan runsaiden plusasteiden ollessa vielä esteenä.

Viime yönä istuskelin kirjahyllyn ääressä odottelemassa puolison rauhoittumista.Silmät osuivat Topeliuksen Maamme-kirjaan.Otin vahvasti ummehtuneelta tuoksuvan kirjan käteen ja ryhdyin selailemaan sen ruskehtavia lehtiä.Painettu Porvoossa 1947 ja on 50.painos. Luin Suomen ilmastosta. "Etelämaalaiset ovat sanoneet,että Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea eikä kolmea kuukautta kunnollista kesää." Topelius kuitenkin toppuuttelee näin ankaraa arviota ollen sitä mieltä,että meillä "tavallisina vuosina on viisi tai kuusi kuukautta talvea." Mene ja tiedä näin vuosikymmenten jälkeen tämän Maamme-kirjan ajoista.Niihin aikoihin taatusti lokit olivat jo kauan ennen marraskuuta lentäneet pois kylmyyden tieltä.Maamme-kirja on silloisille pienille koululaisille tarkoitettu opus tiedon ja viisauden tiellä. Kustantaja Werner Söderström Oy kirjoittaa kesäkuussa 1944 kirjan alkulauseen yleväksi lopuksi seuraavaa: "Herran Jumalan voima,joka yksin vaikuttaa meissä kaiken hyvän,siunatkoon tämänkin vajavaisen työn,niin että se tulisi Hänen valtakuntansa hyödyksi ja istuttaisi moniin nuoriin sydämiin isänmaan rakkautta."

Tänään ei tämmöistä enää alkulauseessa kirjoitettaisi,mutta lähes 70 vuotta sitten varmaankin teki tehtävänsä vielä kun ottaa huomioon silloiset ajat maassamme.Isänmaan rakkaus oli päällimmäisenä monella muullakin kuin vain koululaisten sydämissä.Ja parin viikon kuluttuahan toimittajat jälleen kysyvät vanhemmilta presidentinlinnan vierailta "mitä itsenäisyys teille merkitsee?"

"... Tämä maa on meidän isäimme maa,jonka me,heidän lapsensa,olemme perinnöksi saaneet.Täällä he ovat eläneet,työtä tehneet,iloinneet ja kärsineet kauan ennen meitä.Täällä he ovat kuolleetkin ja täällä he makaavat maan povessa... Elleivät he olisi suojelleet maata vihollisten väkivallalta,niin ei meillä olisi nyt lakia,ei oikeutta eikä vapautta.Sillä tämä maa on paljon kovaa kärsinyt kylmän ilmanalansa tähden,ja vieraat kansat ovat sitä sortaneet.Mutta tämä maa oli isillemme hyvin rakas,jopa niinkin rakas,että he sen hyväksi uhrasivat vaivannäkönsä,ajallisen onnensa,sydänverensä ja henkensä."

Näin vanhassa Maamme-kirjassa eräs äiti tarinoi lapselleen,joka oli kysynyt "Onko kaikki tämä maa,niin kauas kuin silmä näkee,meidän isänmaamme?"

BEAUJOLAISIN KIRVOITTAMAA

Menin minäkin siihen kauppaan,josta saa ostaa alkoholia ja toin kotiin pullollisen uutta Beaujolaisia.Tein tämän kuten monena vuonna aiemminkin,vaikka kerrotaankin viinin lennättämisen rahtina marraskuun kolmanneksi torstaiksi maailman maihin antavan tavallista tukevamman hiilijalanjäljen. Tämä Beaujolais Villages Primeur C´est la Vie ei hullummalta maistukaan.Sitä toista Beaujolais Nouveauta en ostanut,kun se maistuu tätäkin nuoremmalta Alkon myyjän mukaan.Eihän ole pitkääkään tovia,kun vielä viini roikkui Gamay-varsissaan Ranskanmaan auringonpaisteessa. Tulipa mieleeni tänäkin vuonna edesmennyt pikkuserkkuni Kalevi,joka minua muistutti hyvissä ajoin marraskuun kolmannen torstain traditiosta.Jo hänenkin muistokseen viinin aina ostan. Kuin myös pysyäkseni muodikkaasti mukana viinimaailman menossa.

Viinin tai yleensä alkoholin merkeissä tässä talossa eilen illalla myöhään yöhön elettiin.Alapuolellamme asuvat nuoret juhlivat.Musiikkia eivät soittaneet,mutta rappukäytävässä meluttiin,kolisteltiin,paukuteltiin ovea ja pihalle heitettiin tyhjät tölkit ja pullot.Kaksi kertaa kävin pyytämässä hillitympää menoa.Ei vaikutusta.Puoliso valvoi ja minä aivan aamun tunneille asti.Jotkut patteriin ja seiniin hakkaamiset saattoivat olla kiukkuisten naapurienkin aiheuttamia.Riitelyä myös kuulin juhlijoiden keskuudessa ja siihenhän usein tämmöiset pippalot päättyvätkin.Olin jo puhelimessa kiinni valmiina soittamaan virkavaltaa paikalle.Sitten joku huusi kovalla äänellä "LOPETTAKAA" ja sillä kertaa tappelua ei syntynyt.Panin puhelimen pois.Aivan kuin asuisimme jossain HOASin asuntolassa!Ennen näitä nuoria asukkeja rappumme oli rauhallinen ja sopuisa.Tässä asuu vanhempaa väkeä.Sellaisiakin,jotka ovat talon valmistumisesta asti siinä asuneet eli yli 30 vuotta.Puolisolla ja minulla alkaa ensi vuonna vasta yhdeksäs vuosi.

Eilen ykskaks äkkäsin lankapuhelimemme olevan mykän.Johtunee tästä Welhon vaihtumisesta Soneraan ja tietokoneen liittymisen puhelimeen tai jotain sinne päin.Kunhan tietokone-eksperttiystäväni jatkaa jo alkanutta työtään asian kanssa ja saa valmiiksi,pääsen taas lankapuhelimenkin kimppuun.Siihen asti matkapuhelimen varassa.Kotona en yleensä sitä käytä,ellei joku siihen soita tai itse lähetä tekstiviestejä.Olen siitäkin ikävän syvästi tietoinen,että lankapuhelimet alkavat vedellä viimeisiään noin yleisesti 5-10 vuoden kuluttua.

Ensin hävisivät kaduilta puhelinkopit ja moni matkapuhelimeton oli pulassa.Ihan ensin kyllä kävi niin,että puhelinyhdistys poisti kopeista luettelot,koska ihmiset repivät niistä sivuja tai kiskoivat koko luettelon irti.Samoin alkoi käydä puhelimille.Johdot katkaistiin ja koneet rikottiin suomalaiskansalliseen tapaan.Ja kävi niin,että apua tarvitseva ei päässyt soittamaan ja siinä oli tiukat paikat.Joskus jopa tuloksena ihmishengen menetys.Nyt avun saa omalla matkapuhelimella.Niitä kun on kai maailmassa jo enemmän kuin itse ihmisiä.Jokaisella perheenjäsenellä oma henkilökohtainen puhelin.Antaa turvallisuutta lapselle jouduttuaan pulaan.Soitto vaan iskälle tai äiskälle tai jopa poliisille.

Silloin kun vielä minun lapsuudessani oli puhelinkoppeja,soitin minäkin niistä.Kerran ilmoitin vanhemmilleni kopista jossain pääministerin virka-asunnon liepeillä aikeistani karata ja uuden elämäni alusta.Sitä en muista,mistä olin suuttunut,jokin syy täytyi tietysti olla.Sain joskus arestia,jos olin ollut tuhma.Ehkä silloinkin olivat sukset menneet ristiin vanhempieni kanssa ja olin päättänyt ryhtyä itselliseksi torujen ulottumattomiin.Isä vastasi puhelimeen ja käski tiukalla äänellä tulla heti kotiin.Itkeä tuhersin,koska koskihan se minuunkin,että olin päättänyt luopua vanhemmistani ja kaikesta heidän antamastaan turvasta.Uutta kolikkoa minulla ei ollut ja puhelu katkesi.Siinä olin yksin maailmassa matkalla mieron tielle.Oli kesä ja pärjäisin ulkosallakin.Mutta mitä sitten kun talvi tulee,lunta sataa ja minun kesämekkoni ei enää riittäisi? Ja mitä sen jälkeen,kun kasvaisin,eikä mekko enää mahtuisi päälleni? Mistä ruokaa? Muuttaisinko isovanhempieni luo tai Kaino-tädille,joka oli kerran aikaisemminkin minut vastaanottanut kotona sattuneiden erimielisyyksien seurauksena? Silloin isä arvasi minun sinne menneen ja tuli hakemaan kotiin.Nyt hän ei tiennyt olinpaikkaani ja saisin aloittaa yksinelämiseni omalla tavallani.Katselin ympärilleni.Seurasaareenkin oli pitkä matka ja kaverini saattaisivat koska tahansa ajaa pyörällä ohi matkalla Humallahden uimalaan.Pysähtyisivät kyselemään.Päätin palata kotiin.

Tämmöisiä muistoja ajalta,kun meillä oli vielä puhelinkopit.

TERVOSTA MELLERIIN

Viime yönä aloin kuunnella Kati Tervon kirjaa Jääkaapin henki.Tämä Tervo on sen toisen Tervon puoliso ja kumpikin siis kirjoittaa.Kalle-poika on mukana rouvan kirjassa kuin myös kodin tarinat ja muistelemiset ajasta ennen toista Tervoa.Jari Tervon se puoli ei Uutisvuodossa tule esille,että hän puuhastelee silloin tällöin poikansa kanssa keittiössä.En kumminkaan usko,että siellä jos muuallakaan kotona humoristin suusta hauskuudet alvariinsa lentelee.Näinhän sitä maallikko usein luulee,että nauru raikaa päivät pääksytysten ja vitsikkäät lauseet täyttävät atmosfäärin.Kati Tervon kirjaa on mukava kuunnella (=lukea). "Ei huono",kuten Jorma Uotinen arvostelee esitystä Tanssii tähtien kanssa-kilpailussa.Kiva kurkistaa kulissien taakse mitä Tervojen arkeen kuuluu.

Nyt on minutkin liitetty tietokoneen osalta Soneraan.Puuttuu vain vielä asioita,ennen kuin voin alkaa oikeasti olla Soneran asiakas.Ystäväni S,joka tietää kaiken tietokoneista,tulee jatkamaan jo aloitettua työtään.Olisin mahdottomassa pulassa ilman häntä.Pidän itseäni jokseenkin fiksuna ihmisenä,mutta heti kun ajattelenkin jotain konetta ja siihen liitettävää piuhaa,saa kauhu vallan.Osaan kyllä esimerkiksi pölyimurin kytkeä seinään ja muutkin siihen verrattavat vempaimet.Minulla meni pitkä aika puolison partakoneen huoltokeskuksenkin ymmärtämiseen.Kaupassa tapahtuneesta opastuksesta huolimatta.Oli ostettava uusi ehompi kone,koska minä joudun nykyisin joka-aamuisen parranajon suorittamaan.Puolisolta se ei enää suju.Ja olen päättänyt minimoida päivittäisten toimenpiteiden hankaluudet.Nyt kyseessä oleva huoltokeskus on jo ymmärrykseni piirissä.

Tuuraaja toi omaishoidon tuen sosiaaliohjaajalta terveisiä ja kysymyksen,koska aion pitää lomaa.Kerroin etten juuri nyt ole ajatellut asiaa,eikä ole tarvettakaan.En ole liiemmin väsynyt,joskus kyllä,mutta menee ohi.Jokainen on toisinaan.Kerroin senkin,että taidan olla enemmän väsynyt siihen puolison takaisin ruotuun laittamiseen loman jälkeen kuin elämään ennen lomaa.Menee monta päivää ennen kuin olemme jälleen rutiineissa ja puolison pitkä parta saatu ajetuksi.Ei suostu mihinkään hoitotoimenpiteisiin hoitopaikassaan lomani aikana.Myönnän ja tiedän,että tulee sekin hetki,että loma on tarpeen ja se on pidettävä.Päivä kerrallaan tässä mennään.

Tapasin pihalla uudemman kerran vastikään taloon muuttaneen museoihmisen,jonka kanssa taannoin juttelin Töölön Mehiläisen tuntemattoman taiteilijan kattomaalauksesta.Nyt kysyin,jos olisi halukas tulemaan meille jonain päivänä kahville.Tuntui siltä,että hän oli vilpittömästi iloinen kutsustani ja sanoikin olevansa talossa ainakin toistaiseksi vailla tuttuja ja tuntevansa olonsa hiukan yksinäiseksi.Lupasin palata asiaan ja sen aion tehdä ensi viikolla.

Muistan oman alkuni tässä talossa.Meni tovi ennen kuin tervehtiminen alkoi ja nythän sujuu jo kuin rasvattu.Kesäaika on helpompaa sopeutumisaikaa.Oleskellaan pihalla ja ihmiset ovat sosiaalisempia.No,ehkä nyt tämän visiitin jälkeen alkaa uuden naapurini tuttavuus muidenkin kanssa sujua.Adventtiaikana ainakin toivotetaan jo hyvää joulua naapureille.Sitä pitää itsekin olla rohkea ja alkaa jutella ihmisten kanssa.Itse olin nuorempana sulkeutuneempi ja varauksellisempi vieraiden suhteen.Iän karttuessa rohkeus kasvoi ja huomasin meidän kaikkien säätyyn katsomatta olevan vain ihmisiä,eikä kukaan purematta niele.Nykyisin en enää katsele nenän vartta pitkin henkilöä,joka ratikkapysäkillä alkaa keskustella kulkuneuvoa odotellessa.Yritän ajatella asiaa niinkin päin,että saatan olla ainoa hänen keskustelukumppaninsa sinä päivänä.Yksinäisyys ja yksinolo vaivaa uskomattoman monia iäkkäitä ihmisiä Suomessa.

Tänään, kuten eilenkin, on jälleen ulosmenopäivä.Jos vaikka rannalle asti tunnustelemaan syystuulia ennen kuin lumi peittää kaiken alleen.

"Liekehtivät terälehtensä varistaneet unikot ikkunan alla,sateessa kyyristyvät mustuneet siemenkodat.Sitten vihuri juoksee taas orapihlaja-aidan läpi,ja kiveenniitetty viikate keikkuu seinällä lovisen teränsä varassa,kolkkaa tuulessa kolhuista ränniä vasten."

(Arto Melleri "Aurinko laskee Vanhan-Mellerin ikkunoissa" Rubiininsilmäinen pääkallosormus)

PERJANTAINA TÄSSÄ JA NYT

Presidentinlinnan itsenäisyyspäiväpippaloihin kutsuttujen joukossa on ainakin kahden kutsutun kato,kun eivät mene karkeloihin.Toisella on syynä se,että siellä "homot tanssivat".Tähän puuttui Töölöntorin reunalla-blogissaan Dessu,joka oli ollut katsomassa Kansallisteatterissa Pirkko Saision Homo-näytelmän.Hän oli näytelmään ihastunut,sen huumoriin ja asiaan.Dessu oli sitä mieltä,että annetaan kaikkien kukkien kukkia,annetaan toisten elää ja eletään itsekin.Näinhän se pitäisi mennä.Kapeakatseisuus pois,ymmärrys ja suvaitsevaisuus tilalle.

Kirmasin eilen kaupungille.Istutin itseni Stockmannin kultakala-allaskerroksen kahvilaan ja söin kahvin kanssa piparkakun,semmoisen joululta maistuvan.Siinä piparia rouskutellessani katselin,kun lapset pyörivät kala-altaan ympärillä huudahdellen iloisesti kirkasvärisen kalan uidessa ohi.Näin minäkin pikkutyttönä tein.Altaalle meno oli traditio Stockmannilla käydessä.Niin se tuntuu yhä olevan.Eräs sievään mekkoon pukeutunut tyttönen huolestui äänekkäästi,kun kalat näyttivät nälkiintyneiltä ja niille pitäisi antaa ruokaa.Katselin minäkin poislähtiessäni kala-altaaseen ja näin joukon pulleita kultakaloja,jotka uivat samaa reittiä mitä olivat jo kauan tehneet,ympyrää.Kuinka monta kalapolvea onkaan sen jälkeen altaassa lipunut sitten minun pikkutyttöaikojeni? Tätä miettiessäni jatkoin matkaa tavaratalon jouluvalojen tuikkeessa.

Ystäväni C lähetti minulle yllätykseksi jääkaappimagneetin teksteineen "Kaikesta siitä,mitä meillä on,ystävät ovat arvokkaimpia." Näinhän se on. Magneetin mukana seurasi kirje ja Milla Paloniemen Kiroileva siili-kortti.Kaksi siiliä auringonlaskun aikaan ties missä.Toinen:"Ihana auringonlasku..." johon toinen: "Eipä oo ku aiva helevetin ruma." C on vanhimpia ystäviäni,jo valmistavasta koulusta lähtien.Joskus oikein keskustelemme siitä,miten jumalattoman kauan olemme jo näitä elämämme polkuja täällä tallanneet.Sitten nauramme.Ystävät ovat todellakin arvokkaita.

Vaivuin eilen nostalgiaan.Helsingin kaupunginmuseon ystävät (johon kuulun) lähetti vuoden 2012 kalenterin,jossa kuvia Helsingin elokuvateatterivainajista.Kaikissa Käpylän Kinoa paitsi olen käynyt.Bio Rex,Gloria,Kino-Palatsi,Bio-Bio,Capitol,Aloha...Niissä on huokailtu elokuvan sankarin karismassa,katseltu sydän pamppaillen loppusuudelmaa ja nähty John Waynen ratsastamassa kohti auringonlaskua monet kerrat.Ensi helmikuussa on Kaupunginmuseossa Sofiankadulla "Enemmän funkista,Reino!" -Design Helsinki-elokuvissa-näyttely.Näin juhlitaan ensinnäkin Helsingin 200-vuotista taivalta Suomen pääkaupunkina ja toiseksi kaupungin olemista maailman designpääkaupunkina.Taatusti paljon muutakin on ja minätyttö aion mahdollisuuksieni mukaan osallistua.Esitin kutsun jo C:lle tulla seurakseni Sofiankadun näyttelyyn.

Kylmenevää luvattu.Pohjoisessa jo pakkasta.Kyllä se vielä talveksi muuttuu.Ei kylläkään minun mieleiseni muutos,mutta minkäs teet.Mukana on porskutettava tai lähdettävä auringon ja lämmön perään muille maille vierahille.Vaan tänne jään.

HETKI IKI-KIANNON MAILLA

Tilasin puolisoa varten näkövammaiskirjastosta Eero Marttisen Ilmari Kianto-kirjan,Otava 2010.Kiannon persoonasta on kirjoitettu vaikka kuinka paljon aina Juhani Niemen,Vihtori Laurilan ja Ernst Lampénin teoksista lähtien.Nyt viime vuonna tarttui asiaan Marttinen.Olen kirjaa unettomina öinäni kuunnellut.Tämä korpikirjailijan tittelin saanut originelli mies,Iki-Kianto (1874-1970), sai eläessään kohua aikaan missä kulloinkin eli ja oli.Lapsiakin toista kymmentä ehti siittää.Rahahuolia,seuraelämää,kirjoittamisen iloa ja surua,oleskelua Suomussalmen Turjanlinnassa,joka loppujen lopuksi paloi poroksi sodan melskeessä.Kiannon elämä tuskin yksitoikkoista oli,vaikka joskus oli nälkä hänen vieraanaan,kun kustantajalta ei herunut apua loputtomiin.Emännöitsijänsä Alma Koposen kanssa Kianto eleli Turjanlinnassa 1927-1928 ja olihan Alma korpikirjailijalle muutakin kuin pelkkä taloudenhoitaja.Vaimoa ei hänestä tullut kumminkaan.Alman huolenpidon aikoina kirjoitti Kianto elämäkertaansa Papin poikaa sekä omaa päiväkirjaansa,jolla oli lupa tulla julkaistuksi kirjailijan kuoleman jälkeen.Otava kustansi "Salaisen päiväkirjani" vuonna 1980.

Ilmari Kianto tuskin enää nykyistä lukijakuntaa samoin kiinnostaa tänä Hotakaisen ja Tervon aikana kuin vuosikymmenet sitten.Se on kuitenkin selvää,että hän kuuluu suomalaisen kirjallisuuden suurnimiin,vaikka jäikin Frans Emil Sillanpään (1888-1964)varjoon,joka sai Nobel-palkinnon 1939 "syvästä ymmärryksestä maalaisväestöä kohtaan". Tosin ymmärryksessä ei luultavasti Kianto paljon jälkeen jäänyt Ryysyrannan Joosepillaan tai Punaisella viivallaan. "Joosepin" kirjoittamisen aikoihin Ilmari Kiannon äiti "runo-ruustinna" kuoli.Punaista viivaa kirjoittaessaan sai Kianto "verisen iskun vasten sydäntä",kun hänen nuorin lapsensa joutui jättämään tämän elämän.Vahvat tunteet murheen siivittäminä näkyvät kummassakin teoksessa.Kianto rakasti kotiseutuaan ja syntymäseutuaan pohjoisella Pohjanmaalla,mutta ulotti kiintymyksensä rajantakaiseen Karjalaankin kuvaten elävästi "rämsänrantalaisten" karua arkea niin Joosepin kuin Korpiloukon Topiaksenkin silmin.

Ilmari Kianto kuoli Helsingissä pitkän ja värikkään elämän eläneenä.Hän aivan varmasti tiesi kuuluvansa suurten suomalaisten kirjailijanimien joukkoon kuolemansa jälkeen.Ei antanut nimensä himmetä eläessäänkään.

Maalaiselämän iloista ja suruista eiliseen päivään,jolloin retuutin puolison taas kaupungille.Tuuraajapäivä on huomenna ja ostin hedelmiäkin. Olen pitänyt tapanani laittaa hänelle pienen hedelmäsalaatin piristykseksi puolison vahtimisen lomassa.Saas nähdä koska tuuraajapäivät lisääntyvät ja milloin kaupunki ottaa yhteyttä omaishoitajan ja hänen hoidettavansa hyvinvoinnin tarkkailun tiimoilta,kuten luvannut on.Aivan uusi asia päättäjiltä.Liekö peruspalveluministerin aktiivisuuden aikaansaamista?

Soneran modeemi tuotiin eilen ja ylihuomenna sitten minäkin liityn samaan joukkoon muiden talon asukkaiden kanssa.On jo lievää muutosta.Ennen oli blogiruutu,johon ennen julkaisemista kirjoitetaan, rajattu ruskealla,nyt sinisellä.Kursorikin ohjataan eri paikkaan esikatselua varten kuin aikaisemmin.Jännittävää.

YÖJUTTU

Ei tämä tietokone ja blogin kirjoittaminen mennytkään umpeen Welhon vaihtuessa Soneraan talossa.Ei ainakaan vielä.Minulla yhä vanha modeemi.Uusi tulee kun tulee,mutta perjantaiksi pitäisi,kun silloin minullekin asennetaan Sonera.On tämä tekniikka niin vaikeaa.

Ajattelin kun ei kerran nukuta,vaikka otin puolison nukahtamispillerinkin,kirjoittaa kerrostaloelämästä tämmöisen ilta- tai peräti yötarinan.Kerrostalo kuuluu kaupunkiin,vaikka kyllä niitä tuppaa jo olemaan isommissa kirkonkylissäkin.Jos semmoisia enää nykyisin missään on.En tiedä millä nimillä kulkevat,kun ei kai kaikki sentään kaupunkeja ole.Kauppalatkin ovat historiaa.Silloin kun minä luin koulussa maantiedettä,niin Lahti oli tämän maan nuorin kaupunki ja kirkonkyliä ja kauppaloita oli vaikka kuinka paljon.Kerrostaloelämä kuuluu yhtäkaikki kerrostaloihin,eikä edes omakotitaloon vaikka se olisi puolitoista- tai kaksikerroksinen.Minä ja puolisoni asumme siis kerrostalossa.

Tässä on viisi kerrosta ja tässä rapussa hissi.Muissa ei ole,kun ovat nelikerroksisia.Idioottimaista rakentamista,että hissi unohdetaan.Yleensä ei kerrostalossa naapurukset hyvän päivän lisäksi muuta jutustele.Tässä talossa jutustellaan.Olin alussa niin hämmästynyt,että piti opetella tervehtimään vaikka ei tunnekaan.Aikaisemmissa kerrostaloissa,joissa olemme asuneet,tämmöinen ylenpalttinen tuttavallisuus ei tullut kysymykseenkään.Oli ihan kuin olisimme tänne tultuamme muuttaneet maalle,jossa vastaantulijoita tervehdittiin alvariinsa,ventovieraitakin.

Joidenkin kanssa olen niin ystävystynyt,että ovat olleet meilläkin.Yksi rouva oli vain sellainen,että ilmoitti tahtovansa olla ainoastaan pihatuttu eli tervehtiä ja vaihtaa nopeasti sanan taikka kaksi.Soin sen hänelle ja me vaihdamme aina sanan taikka kaksi tavatessamme.Viidenteen muutti musisoiva perhe.Komea flyygeli raahattiin kapeita kierreportaita ylös ja minä säälin pianon kantajia peläten samalla,että koko komistus kirpoaa käsistä ja lähtee omille teilleen.Ei lähtenyt.Pianonsoittoa en ole kuullut.Sitten parin päivän päästä neljänteen muutti naisihminen ja perässä raahattiin pianoa.En malttanut olla kantajille sanomatta,että juurihan sinne meni,mutta nyt olikin kysymys kerrosta alemmasta.Sieltäkään ei ole kuulunut soittoa.

Tänään tapasin tämän jälkimmäisen pianon omistajan ja aloin jutella.Kysyin että onko ihan muusikko.Ei ole,kun soittaa vain omaksi ilokseen.On museoväkeä.Valpastuin heti,kun vielä kuulin museon olevan taiteen kanssa tekemisissä.Kerroin kohtsillään Töölön Mehiläisen signeerattomasta kattomaalauksesta ja tarjolla olleesta taiteilijasta Antti Salmenlinnasta (1897-1968).Mainitsin tiedon olevan erittäin epävarman.Kuvailin laajoin sanakääntein salapoliisityöstäni saadakseni kattomaalarin nimen ja keille kaikille oli soitellut.Hän vaikutti ihastuneelta aiheeseeni ja lupasi panna korvan taakse asian,koska tuntee väkeä taiteen saralla,jotka saattaisivat asiasta jotain tietää.Itse hän ehdotti Ellen Thesleffiä (1869-1954) tietäen hänen kattomaalausharrastuksestaan muun maalaamisen ohella.Töitä on Ateneumissakin.Olen nähnyt.Kun olimme tarpeeksi pitkään taiteesta puhuneet,päästin naapurini menemään ja päätin kutsua hänet kahville jonain iltana.

Flyygelinomistajaperheestä olen tutustunut vain mieheen.Rouva vaikuttaa ulkomaalaiselta eikä ota keskusteluun osaa.Lapset tervehtivät ja poika kantaa mukanaan sellokoteloa.Siis musisoivat enemmänkin.Viidennessä niinikään asuu talon valmistumisesta lähtien asukkaana ollut rouva,joka on tyytymätön koirien haukuntaan,hissin oven ja asuntojen ovien paukutteluun,huoltomiehen huolimattomaan työhön ja pyykkihuoneen epäsiisteyteen.Hänen kanssaan keskustelemme näistä asioista.

Naapurirapussa asuu perhe,joihin olen kaikkiin neljään tutustunut.Mies on vapaamuurari ja häneltä olen kysynyt,onko vapaamuurariseura oikeasti jonkinlainen outo salaseura,kuten kaupungilla puhutaan ja ovatko kulttimenot maineensa veroisia.Sain kuulla huhujen olevan huuhaata ja muuta en sitten kuullutkaan.Ilmeisesti vaitiolovelvollisuus.A-portaassa merinäköaloineen asuu seitsenhenkinen perhe ja yksi kani ja sammakko.Tunnen kaikki.Sammakon huonoiten.Mies ei oikein tervehdi,kun on kuulemma niin ujo.Vastaa,kun kohdalla sanoo kuuluvasti hänelle päivää.Kerran sanoi minulle kokonaisen lauseen,enkä siitä ole oikein vieläkään toipunut.

Alakerrassa asuu eläinlääkäri poikansa ja koiransa kanssa.Koiran haukunta häiritsee seinänaapuriani ja hänen äänekäs musiikkinsa taas minua.Eläinlääkäri on ihan mukava.Ei koskaan nurise muusta kuin siitä,että ihmiset eivät pane roskapussejaan niille varattuihin laatikoihin vaan lattialle roskisvajassa.Muuten keskustelemme säästä ja joskus menneistä hyvistä ajoista.Pojan kanssa en puhu mitään,eikä hän ole muidenkaan asukkaiden suosiossa.Syytä en kerro.

Asuu tässä talossa muitakin ihmisiä,mutta minä jatkan nyt talon tiiliverhoilusta.Eräs ystäväni,joka nykyisin on ex-ystävä,ilmoitti kerran,että hänen asumassaan paritalossa on paremmat tiilet kuin tässä talossa.Menin sanattomaksi.En siksi,että olisi harmittanut hänen paremmat tiilensä,vaan siksi,että ylipäätään keskustelu oli niissä tiilissä.Minä kun en ikinä ole edes huomannut alkaa verrata talojen tiiliä keskenään ja vaikka sen tekisin,en eroa huomaisi.Tiili kuin tiili.Niitä on punaisia,kuten tässä talossa,ja sitten on kai keltaisia.Pidän tiilitaloista noin ylipäätään.Olen aina pitänyt.Tiilien väri elää,se muuttuu valossa ja tiilitalo on minusta lämpimän tuntuinen.Enkä ole ajatellut alkaa niitä mitenkään tutkia sen lähemmin, keskinäisestä vertailemisesta puhumattakaan.

Sen sijaan,etten ole harmistunut ex-ystäväni tiilien paremmuudesta,harmittaa minua se valtava hämähäkin seitti,joka on rappukäytävän korkean ikkunan yläosassa aivan katonrajassa ollut vuosikaudet.Tosin jo tehtävänsä tehneenä,jos siihen nyt yhtäkään saalista on kiinni jäänyt rappukäytävässä,jossa ei suuremmin hyönteiset parveile.Repaleinen seitti heiluu ilmavirran mukana näyttäen niin perin surulliselta.Sen rakentajakin on varmasti jo ajat sitten siirtynyt hämähäkkien taivaaseen ja kutoo siellä uusia ja ehompia verkkoja.Tästä seittivainaasta olen ajatellut joskus huoltomiehelle sanoa,jos ymmärtää,sillä hän on ulkomaalainen ja vähän juron näköinen mies.Ehkä joskus saan kerätyksi rohkeutta.

Pitäisi kai olla jonkunlainen loppulause kirjoittamisessa,joka kokoaa koko kyhäelmän,mutta justiinsa alkoi pilleri vaikuttaa ja pitää kiiruhtaa,etten nukahda tähän.Hyvää yötä.

RASISTEIKSI TUNNUSTAUTUNEET

Nyt me suomalaiset olemme tunnustaneet olevamme rasistista kansaa.Tasavallan presidentti kaipaa siviilirohkeutta puolustaa rasismin kohteeksi joutunutta.Jäin miettimään,menisinkö väliin,jos joku ahdistelisi oikein pahan kerran esimerkiksi mukiloimalla kadulla kyyhöttävää kerjäläistä? Tiedän,että menisin.Menisin,vaikka siinä hakattaisiin ketä tahansa.Olen mennytkin.Tosin siinä on oltava varuillaan,ettei saa itse nyrkistä.En ole saanut,kun pahoinpitelijä ei ole hämmästykseltään voinut.Tämänkaltaisesta sekaantumisesta on kyllä vuosia,etten sanoisi vuosikymmeniä (kaikesta on).Sittemmin ja nykyisin en ole liikkunut iltakuuden jälkeen kadulla,että näkisin Helsingin alkavaa yöelämää,jolloin jotkut meistä vellovat ulkona viha mielessään ja kohdistavat sen viattomiinkin ohikulkijoihin.

Mutta se on minun(kin) kohdalla totta,että suhtaudun suurella varauksella romanialaisiin ja romaneihin (sekä kotimaisiin että ulkomaisiin).Ensin mainittuihin suhtautumiseni laatu johtuu siitä,että lehdistö kun on auliisti kertonut Helsingissä tapahtuvista rikoksista,niin useimmiten on mukana mainittu olleen romanialaisia,ovat sitten romaneja tai muita.Kyllä siinä tulee yleistettyä ja ainakaan minä en suopein silmin katsele näitä ihmisiä,vaikka osa aivan varmasti on kunnon väkeä.Mitä väriin tulee, niin en taas suhtaudu kielteiseseti tummaihoisiin tai muihin ihonväreihin.Miksi sen tekisin? Muut uskonnot kuin omani eivät liioin saa minua takajaloilleni eri kulttuureista puhumattakaan.Naimisiin en sentään olisi mennyt arabimiehen kanssa,en. Sopeutuminen niin tyystin erilaiseen elämään olisi kohdallani ollut mahdotonta.Surullisista elämänkohtaloista on kirjoitettu kirjoja länsimaisen naisen sopeutumattomuudesta kulttuuriin,jossa mies sukunsa kanssa määrää,eikä naisen ja miehen tasa-arvolla ole mitään merkitystä.Siihen kelkkaan en olisi lähtenyt.

Kuitenkaan en mitenkään osoita katujen kerjäläisillekään tai muille haluani päästä heistä eroon häiritsemästä tavalla,joka ei suomalaiseen kulttuuriin kuulu.Olen pannut merkille,että ainakaan keskustassa ei kerjäläisiä enää pilvin pimein näy.Ehkä roposia pahvimukiin ei alun hyväsydämisyyden ja säälin jälkeen anneta,vaan tienistit ovat merkittävästi pienentyneet.Ehkä myös Hanna Maylettin ohjaama dokumentti Kerjäläiselokuva avasi joidenkin "ymmärtäjien" silmät ja kertoi Romanian romaneiden luonteesta jotain.He eivät halua tulla autetuiksi yhteiskunnan keinoin,joissa olisi tiettyä järjestelmällisyyttä ja sitoutumista sääntöihin.

Mikä meitä suomalaisia sitten vaivaa,kun emme osaa erilaisuutta hyväksyä? Presidentti Tarja Halonen peräänkuuluttaa arkirohkeutta rasisimia vastaan.Pääministeri Jyrki Katainen ihmettelee "mitä me suomalaiset oikein pelkäämme?" Tässäpä purtavaa.

Luultavasti blogikirjoitelussani tulee muutaman päivän tauko.Talo vaihtaa Welhon Soneraan ja se vaati asukkailta tietyn toimenpiteen,modeemin hankinnan,jota en tyhmyyksissäni älynnyt.Asennetaan muita myöhemmin.

Hyvää Isänpäivää.

ANEKDOOTTI

Lontoossa pidettiin joskus olutfestivaalit,jonka jälkeen jotkut panimoiden pääjohtajat päättivät mennä ulos oluelle.

Coronan pääjohtaja sanoi baarimikolle: "Saisinko maailman parasta olutta,oluiden kuningasta,Budweiseriä." Hän sai sitä.

Coorsin pääjohtaja ilmoitti: "Haluan ainoastaan Kalliovuorten kevätvedestä valmistettua olutta,saanko Coorsia." Hänelle annettiin.

Sinebrykoffin tehtaanjohtaja Lauri Multanen istui tuolilleen ja sanoi: "Ottaisin yhden Pepsin."

Baarimikko ällistyi,mutta antoi mitä pyydettiin.

Muiden panimoiden johtajat katsoivat suomalaiseen ja kysyivät: "Miksi sinä et juo Koffia?"

Multanen vastasi: "Ajattelin ihan vaan kohteliaisuussyistä,että kun te kaverit ette näköjään ota olutta,niin en sitten minäkään."

TAITEEN JÄLKIMAININKEJA

Olen ollut sitä mieltä,etten pidä missään tapauksessa modernista taiteesta.No,tokihan sitä katselen ja käyn näyttelyissäkin,mutta se ei ole mun juttu.Ehkä ihminen ikääntyessään avartaa mieltään,hyväksyy,heittää ennakkoluulot menemään,suvaitsee ja antaa tilaa monelle uudelle asialle.Koin jotain tällaista eilen.

Helsingin Taidemuseon näyttelystä katsastimme Gallen-Kallelan lisäksi venäläisten avantgarde-taiteilijoiden näyttelyn,kuten aiemmin kerroin aikomuksena olevankin.Marc Chagall oli tuttu entuudestaan,mutta vain muutamalla työllä edustettuna Tennispalatsissa.Muita sen sijaan oli.Katselin töitä ikäänkuin uusin silmin ja näin sellaista,mitä en ennen ollut tässä taiteen haarassa huomannut.Värejä,iloa ja jopa leikittelyä,vakavuuttakin "vääristyneissä" teoksissa.Mielentilani näin humauksessa laajetessa tajusin,että kaikki kaikessa eivät olekaan entisaikojen mestarien siveltimien jäljet.Ei tarvitsekaan tajuta,mitä kuva esittää,vaan saa itse muovata näkemänsä oman tajuntansa ymmärrettäväksi.Voi nauttia vinksallaan olevista taloista tai hiukan ei-vakavasta Pyhästä Yrjöstä ratsunsa selässä tai vain jostain sellaisesta,joka ei esitä mitään.Nämäkin työt ovat joskus "entisaikain mestareiden" maalaamaa taidetta,jonka jälkeen senaikuinen maailma näkee taas jotain uutta.

Tämän taidepläjäyksen ja oivalluksen jälkeen lähdimme Kampin ostoskeskukseen ja eritoten Lidliin,johon tutustuin Espanjassa ollessani.Nyt etsimme Kampissa tätä suuren suosion saanutta ison kauppaketjun puotia.Kysyimme,ajelimme hisseillä,eksyimme,väsyimme ja lopulta löysimme.Asiakkaita kuin jouluruuhkassa,somalialaisia rouvia lastenvaunuineen äänekkäästi keskustellen keskenään käytävillä.Henkilökunta purki tavaroita hyllyihin,joista osa katosi nopeasti ihmisten ostoskärryihin.Minä en löytänyt mistään mitään.Ei ollut tarvettakaan,mutta kun olin päättänyt mennä.Puolisolla oli sylissä kori,johon viskelin sieltä sun täältä jotain,jota ajattelin tarvitsevamme kuin esimerkiksi pari marsipaanipötkylää,juusto- ja nakkipaketin.Muistin,ettei kotona ollut ruokaa muualla kuin pakastimessa.Maksoin ja pullahdimme kaupasta ulos.Ei ollut enää malttia alkaa odotella invataksin tuloa (tilaus tuntia ennen) ja niin soitin meille tavallisen henkilötaksin. Gallen-Kallelan "Kullervon sotaanlähtö" mielessäni aloin laittaa kotona meille nakkiateriaa ja päätin jättää Lidlin elämästäni pois.Se ei ole mun juttu.

Olisi voinut koko Kampin jättää väliin ja vain nauttia ilman arkitunnelmia näkemästään taiteesta.Suuren suomalaisen mestarin teoksista kuin myös venäläisten modernin taiteen luojista.Ehkä löydän näyttelystä vielä itseni ennen sen sulkeutumista tammikuussa jonain tuuraajapäivänä.Istahdan penkille Gallen-Kallelan Ruoveden "Jäätyvän järven" eteen ja ajattelen samaisen järven samalla lailla yhäkin jäätyvän talven tultua.Tai matkaan hänen ja perheensä mukana kauaksi Afrikkaan ja näen verissään makaavan "Kaatuneen antiloopin",jonka silmät jo katselevat taakse jäänyttä elämää savannilla kuoleman sumentamina.Tai annan elämän voittaa ja pysähdyn tummaan pirttiin,jossa vietetään "Talonpoikaiselämää" tulisijan tulen loimussa rukin äänen rikkoessa hiljaisuuden leipävartaiden koristamassa huoneessa,jossa isäntä puhdistaa kovassa työssä likaantuneita saappaitaan.Antiloopin kuolema on kaukana Päiväntasaajalla ja pirtti lumen ja jään maassa savannin tuulien ulottumattomissa.Ja niin olen minäkin.

TAIDENÄYTTELYSSÄ

Olihan se siellä! Aino-taru Helsingin Taidemuseon seinällä Tennispalatsissa.Koko komeudessaan.Miten olinkin saanut sellaisen vaikutelman,ettei Kalevala ole esillä? Näytin puolisolle.Hän kun kertoessani viikkoja sitten,että menemme Gallen-Kallela-näyttelyyn,toivoi näkevänsä Aino-neidon.Eräässä huoneessa suri Lemminkäisen äiti poikansa kuolemaa.Väkevästi näkyi murhe. Minä puolestani tykästyin jälleen uudemman kerran Mäntykoski-teokseen viisine soitinkielineen,jotka tekevät kuvasta syvän symbolisen. Tunsin ihan pärskeet poskellani.Kuulin kohinan.Teos on yksityiskokoelmassa,mutta on Ateneumissa ollut lainassa,koska olen sitä aiemminkin ihaillut.

Kun näyttelyn teoksia katseli ja tutki,ei voi muuta kuin huokaisten todeta,että se kaveri osasi maalata.Voimakasta siveltimen vetoa,ei mitään näpertelyä pensselin kanssa,vaan vantteraa ja tukevaa työtä ja silti herkkää.Olen joskus nuorempanakin katsellut,mitenkä suuret jalat ja kädet maalaisnaisilla hänen tauluissaan on.Ovatko suhteettomat,vaiko raskas ruumiillinen työ kasvattanut oikein kunnon kädet ja jalat?
No,on sirompiakin.Ehkä tuliaisina Ranskanmaalta,kun pääsi pariisittaria ja heidän eleganssiaan maalaamaan.

Taiteilija oli turhautunut päivänpolitiikkaan Suomessa ja sisäisiin ristiriitoihin,niinpä oltuaan puoli vuotta Pariisissa,pakkasi hän itsensä ja perheensä valmiiksi lähtemään pimeään Afrikkaan.Ja hän teki sen.Taiteilija oli valmis vastaanottamaan koskemattomien erämaiden ja alkuperäiskansojen mystiikkaa.
"Minulle on Pariisi tällä kertaa ollut vain asemapaikka matkalla mustimpaan Afrikkaan,missä on aurinkoa ja väärentämätöntä elämäniloa ja vain syntysanoja,mutta ei kieltä,joka kätkee ajatukset.Siellä on vielä varmaankin jokin haara Kalevalankansaa jäljellä,joskin se on kuollut sukupuuttoon Suomessa.Siellä voi olla oma itsensä ja antaa palttua "modernille".

Akseli Gallen-Kallela oli silloin 44 vuotias.Matka alkoi 12.5.1909 ja perille nykyisen Kenian alueelle he saapuivat kuukautta myöhemmin.Kuukausia kestäviä safareita tehtiin koko perheen voimalla.Taljoja ja muuta rekvisiittaa tuotiin Suomeen asti.Puolitoista vuotta vierähti Päiväntasaajan seudulla ja Afrikka jäi Akseli Gallen-Kallelan mieleen lähtemättömästi.Siitä todisteena näyttelyn tauluissa väriä,verta ja valtaa tappaa tai jättää elämään siinä missä maisemia ja masaisotureitakin keihäineen silloisessa brittiläisessä Itä-Afrikan maassa kolonialismin kulta-aikaan.

Yhden viehättävän työn edessä hellyin totaalisesti. Vuonna 1892 maalattu herttainen kuva Impi Marjatasta ja Kapperista.Kapperi on pystykorva ja Impi Marjatta pieni tyttö sinisessä mekossa.Yksityiskokoelmasta saatu lainaksi.Toinen,joka on jo aiemmin vienyt sydämeni,on Ateneumista vanha tuttu Poika ja varis vuodelta 1884.Pojan silmiä ei työssä näy,mutta Impi Marjatan siniset silmät ja pyöreät punaiset posket saavat jokaisella naisella äidinvaistot heräämään.Tytön tahtoisi ottaa syliinsä,silittää Kapperia.Viehättäviä,herkullisia kuvauksia pienistä viattomista ja puhdassydämisistä lapsista,kun kaikki on vielä ollut pienen ihmisen elämässä uutta ja ihmeellistä.Variskin.

SAMPPANJABAARISTA TAKAISIN ARKEEN

Puoliso pääsi eilen Stockmannin 8.krs:n samppanjabaariin.Kanta-asiakkaille tarjottiin lasillinen kuohuviiniä ja pitihän minun se saada.Puoliso joi kahvia ja söi kaksi pienen pientä lohivoileipää.Minä katkaravuilla koristetun.Tässä baarissa en ollut ennen käynytkään.Hiljaisempaa ja ylellisempää kuin monissa muissa sen kerroksen paikoissa,jossa häthätää työnnetään maaruun joko suolaista tai makeaa ja kiirehditään jälleen matkoihinsa.Puoliso joi kahvinsa tippaakaan läikyttämättä ja söi hyvin fiinisti voileipänsä.Olin ylpeä hänestä.

Neljä tuntia saimme Stockmannilla menemään ja olimme kumpikin aika väsähtäneitä kotiin tultuamme.Lounaastakin oli tullut päivällinen aikansa puolesta.Tavaratalon joulu lisääntynyt.Nyt rakenneltiin kuusia jo kaikille osastoille,koristeet roikkuivat katosta ja rakennuksen ulkopuolella miehet ahkeroivat valojen kanssa.Joko tuleva isänpäivä pani ihmiset liikkeelle tai ovat heränneet jouluostoksille entistäkin varhemmin,sillä paljon oli väkeä.Meidät vei kaupungille virolainen invataksin kuljettaja,joka valitteli hintojen kallistumista euron tulon jälkeen Virossa.Näinhän kävi meilläkin.Eurosta oli tullut ikään kuin arvoltaan markan kanssa sama.Kun jokin maksoi aiemmin viisi markkaa,se oli nyt viisi euroa.Virolaisia on valtavat määrät töissä Suomessa muutenkin kuin autonkuljettajina.Tämäkin kuljettaja kertoi palkkojen täällä olevan aivan eri luokkaa kuin hänen omassa maassaan."Viro on köyhä maa",hän huokasi ja kurvasi tyylikkäästi Pohjoisespalle.

Sosiaalivirasto lähetti kirjeen.Kertovat ottavansa meihin yhteyttä kotikäynnin merkeissä.Asiakkaiden huolto kuulemma lisääntyy ja kartoittavat lääkäripalveluiden tarvetta ja ryhtyvät seuraamaan asiakkaan terveydentilaa.Mahtaakohan tarkoittaa,että joku alkaa rampata kodeissa usein katsastamassa,miten asiakas voi? Ymmärrän tämän olevan tervetullutta lisää heille,jotka elävät yksin ja/tai ikä painaa niin asiakkaalla kuin omaishoitajallakin.Muutenkin voi tuntua mukavalta,kun joku käy.Onhan tietysti hienoa,että kaupunki on vihdoinkin herännyt huomaamaan tarvetta olevan yhteen sun toiseenkin positiiviseen muutokseen ikäihmisten ja kroonisesti sairaiden kohdalla.Olenhan minäkin asiasta pärmäntännyt blogikirjoituksissani.Nyt olen utelias kuulemaan mitä tuleman pitää.

Tällä viikolla olisi vielä tarkoitus lopultakin mennä Salomonkadulle Helsingin taidemuseoon Gallen-Kallelan ja muun muassa muutamien venäläisten avantgardistien näyttelyyn.Näistä jälkimmäisistä on esimerkkeinä Tennispalatsissa Tretjakovin galleriasta lainatut Marc Chagall,Kazimir Malevitsh,Wassily Kandinsky ja Natalia Gontsarova.Näyttely on Pariisin Musée d´Orsayn ja Düsseldorfin Museum Kunst Palatsin yhteistyötä ja jatkaa täältä matkaansa muualle Eurooppaan.Näistä taiteilijoista minulle tutuin on Chagall (1887-1985).Hänen töitään olen nähnyt useitakin ja pidän varsinkin niistä,joissa pariskunta on onnesta ja rakkaudesta leijumassa maan pinnan yläpuolella kuten "Birthday" osoittaa,kun naisen syntymäpäiviä juhlitaan.Huomenna on aikomus näyttely katsastaa ja ihastua jälleen kerran niinikään Akseli Gallen-Kallelan mestarillisiin teoksiin.

LAPIN LUMO

Ihmiset valittaa pimeyttä ja harmautta.Minä en.Nyt on syksy ja syksyn kuuluukin olla harmaa ja pimeä.Mutta ei näin lämmin! Sanovat pohjoisessakin niittyjen viheriöivän ja puskien lykkivän uutta kukkaa.Kaikki linnutkaan eivät ole malttaneet lähteä matkailemaan talvehtimissijoilleen.Uutisissa näkyi laumoittain laulujoutsenia soutelevan vielä pohjoisen jäättömällä järvellä.On siinä uljas lintu.Jo nimi "laulujoutsen" viittaa salaperäisyyteen ja ylväyteen.Linnusta on kirjoitettu lauluja ja kirjoja,sitä on kuvattu taiteessa ja se on Suomen kansallislintu.Kyllä sitä kelpaa uutisissa näyttää.

Mökkiaikana näimme näitä komistuksia useinkin kevätpuolella lentävän kohti Ultima Thulen maita.Pehmeästi töräyttivät meidän järvemme yllä.Silloin tiesimme kevään keijailevan jo kyöpelien ja keijulaisten mailla,missä mustat lompolot uumoilivat kuoriutumista jääpeitteestään.Siellä missä jängät ja lanttovedet,sileät pahtat,mustapääniityt ja rovat muodostavat iki-ihanan Lapin maiseman.Näin minä joskus olen ajatellut tämän pitkän maan pohjoisimmasta osasta,kun mieli teki sinne muuttaa.Ihailemaan ikuista aurinkoa,päättymätöntä valoa suviaikaan,vanhoja kelopuita koppelohaukan vaaniessa saalistaan taivaan sinessä.Siellä missä lannannaisen sydän saisi rauhan laajojen kiveliöitten hiljaisuudessa Immelin suurella kämmenellä.Luin hekumoiden Lappi-aiheista kirjallisuutta,matkustin Samuli Paulaharjun mukana kurujen reunamailla.Katselin mielikuvituksen siivin vaarojen liikkumatonta aaltoilua ja olin varma,että viihtyisin rääsyisten rämeidenkin raapiessa sääriä etsiytyessäni salaisille hillamaille.

Pakko sinne oli päästä.Ja me pääsimme.Pakkasimme itsemme ja koiramme autoon,perässä heilui asuntovaunu ja ei kun kohti seitojen seutuja.No,matka oli ikimuistoinen ja tyynnytti hiukan halujanikin ryhtyä kiveliön asukiksi.Enhän olisi millään viihtynyt vain aukipäävaaroja katsellen pienoisen mökkini portailla palkismaiden tuntumassa poatsujen koparoiden säestäessä ajatuksiani porojen jutaessa eteenpäin.Olisin viihtynyt päivän,kaksikin ja sitten kotiin sähkövalon,kauppojen,teattereiden ja ystävien maailmaan.Mutta haave oli kaunis ja pettävä.Se ruokki mielikuvitustani kauan,siivitti sanat nämäkin tähän.Ja mikä ettei... seuraavassa elämässä.

NETTIUUTISEN JA SUOMEN KUVALEHDEN KERTOMAA

"Suurimmat ihmisneron luomat teokset ovat aivan varmaan vähimmin täydelliset",tätä kuolematonta aforismia ehkä muisteli se yli-innokas siivooja Saksan Dortmundissa,joka HS:n nettiuutisen mukaan puhdisti arvottomaksi Martin Kippenbergerin (1953-1997) installaation "Kun katto alkaa vuotaa".Siinä rimarakennelman alapuolella olevan muovikulhon maalitahrojen tehtävänä oli saada vaikutelma veden aiheuttamasta värien haalistumisesta.Siivooja oli tunnollinen työntekijä ja päätti puhdistaa kulhon.Hän pani toimeksi.Hinkkasi kulhon tahrattoman kiiltäväksi.

Eläkkeellä oleva entinen päätoimittaja,lehdistöneuvos Vesa-Pekka Koljonen on SK:ssa huolissaan Suomen vanhusasioista ja ihmettelee,miksi ne ovat poliitikoille niin vaikeita. Koljonen vastaa itse "Siksi,että kyse on rahasta ja sen jakamisesta.Siitä priorisoinnista.Hoitohenkilökuntaa on turha syyttää,sillä ei ole heidän vikansa,että heitä on liian vähän.Ja pula pahenee." Koljonen on ainakin kolumniaan kirjoittaessaan miettinyt asioita,koska päättää tarinointinsa näin "Minulla on kätevämpi ja kustannustehokkaampi ratkaisu.Valtio kustantaa jokaiselle ikäihmiselle kapselin,joka auttaa kertaheitolla,kun ahdistaa tai masentaa tai kun jalat eivät enää kanna." Näinhän myös kirjailija Kaari Utrio vuosia sitten sai ratkaistuksi ikäihmisten määrän lisääntymisen ja heidät pois silmistä ja nurkista tuhlaamasta yhteiskunnan varoja.

Tähänkö me tulevaisuudessa joskus päädymme? Lääketiede edistyy ja sille pyhittäytyneet ihmiset keksivät uusia parannuskeinoja ja lievennyksiä sairauksiin,jotka ennen veivät nopeasti hautaan.Ikäihmisten määrä lisääntyy rivakkaa vauhtia.Enemmän tai vähemmän kremppaisina tallaamme pitkiä aikoja tämän elämän polkua.Me tarvitsemme hoitoa ja huolenpitoa ja paikan,missä voimme näitä saada,henkilökuntaa,joka voi niitä antaa.Ei ole,eikä tule ainakaan,jos päättäjät ummistavat ongelmalta silmänsä.Rahaahan on kuitenkin niin moneen muuhun asiaan.Minulle ainakin tulee vahvasti mieleen aika 70 vuotta sitten,jolloin eräässä maassa senaikainen villitsijä hävitti ei-toivottuja ihmisiä miljoonittain rodun,uskonnon,vamman tai iän perusteella.Nyt näytetään takapuolta maan perustuslaille, jossa on tähän tapaan että jokaisella on oikeus turvallisuuteen kuin myös ihmisarvo,jota ei saa loukata.Ei ihme,että ikäihmisiä pelottaa,mitä tapahtuu,kun apua tarvitaan,eikä sitä anneta.

Vesa-Pekka Koljonen kertoo erään nettikirjoituksen,jossa 30 vuotta hoitajana toiminut henkilö purkaa tuntojaan "...teen kaikkeni,etten joudu kunnalliseen enkä yksityiseen vanhuspaikkaan ylilääkittynä fossiilina nököttämään ja kuolemaa rukoilemaan." Hoitaja myös toivoo pakkokäyntiä kaikille kansanedustajille ylisuuren vanhainkodin aamuaskareiden aikaan,silloin kun pissassa ja ulosteessa lojuvat vanhukset revitään sängyistään ylös ja nostetaan lähes alastomina suihkutuoliin.Pistää vihaksi,eikö niin? Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonilta odotetaan nyt näyttöä.Olen kuullut eräältä politiikkaa tuntevalta ystävältäni ennen ministeriksi tuloaan Guzenina-Richardsonin aikaansaannoksista hyvää.Riittääkö nyt ministerinaitiossa istuessa samaa tarmoa ja asioihin tarttumista niin,että jälkeä näkyy? Olisiko hänestä siihen?

BRITANNIA

Se on nyt Halloweenia koko päivän,vaan ei meillä kurpitsan kurpitsaa irvistelemässä puhumattakaan muusta rekvisiitasta.Panen sitten jouluna paremmaksi.

Italiasta taannoin saamassani kirjeessä oli mukana ystäväni Edinburghin matkalta brosyyri laivasta nimeltänsä Britannia.Kuninkaallinen jahti on nyt Edinbughin kaijassa museolaivana kaiken kansan nähtävänä niin sisältä kuin ulkoa.Brosyyrissä kuvia tiloista,missä kuninkaallisten lisäksi ja eritoten kanssa on oleillut maailman mahtajia mukaan lukien kevyemmän sarjan edustajia kuten Frank Sinatra ja Ursula Andress.Britit purnasivat ylellisen laivan tuottamia kuluja ja näihin purnauksiin yhtyy myös saamani kirjeen lähettäjä,vaikka nythän alus on vain työnsä tehneenä pällistelyn kohteena viettämässä eläkepäiviään Edinburghin Ocean Terminal´in kupeessa.Itse terminaalissa on sitten myynnissä kaikenlaista astioista,leluista merellisiin kapineisiin,jotka jotenkin liippaavat läheltä kuninkaallista alusta.Kuten mikä tahansa museo maailmassa,niin peritään myös tästä lystistä maksu,että pääsee samoilla parketeilla tepastelemaan,missä Charles ja Diana aikoinaan ovat astelleen häämatkaa aluksella tehdessään vielä siihen aikaan, kun suuremmin skandaalit eivät kuninkaalista perhettä ravistelleet.Ystäväni ei ole koskaan hyväksynyt minkään maan kuninkaallisten loisteliasta ja kallista elämää,jonka ylläpidosta pitkälle maksaa tavallinen rahvas.Ainahan kuluja laskeskellaan varsinkin jos tiedossa on näyttävät häät.Minä en ota kantaa.Sen kuin vain televisiosta katselen ja nautin.Mutta enpä liioin ole minkään maan kuninkaan tai kuningattaren alamainenkaan.

Justiinsa tuli mieleen aika Englannissa,kun jokikisen elokuvan jälkeen näytöksessä olevien katselijoiden piti nousta seisomaan ja kuunnella kansallislaulu.Minäkin olen joutunut seisomaan.Seuralaiseni oli tosin varoittanut,mutta silti tapa hämmästytti tasavaltalaista.Nyttemmin tästä hiukan omituisesta tavasta on luovuttu.Ehkä alettiin harkita uudestaan,sillä englantilaiset eivät koskaan nähneet mitään elokuvaa loppuun asti lähtiessään hyvissä ajoin ennen The Endiä teatterista pois.Aikamoinen ryntäys,sillä jos laulu saavutti kesken juoksun,oli siihen paikkaan pysähdyttävä ja osoitettava kunnioitusta niin kuningattarelle (=kuninkaalle) kuin Isolle-Britanniallekin.Ajatelkaas,jos meilläkin raikuisi aina Maamme jokaisen leffan perään!

Tänään pitäisi lähteä ulos lykkimään.Se on kuulkaas aika sitkosta hommaa tehtynä jokaisena päivänä,jos vain kynnelle kykenee.Mutta sitten kun oikeastaan pääsee rantsuun asti ja merituuli hipelöi kasvoja,niin jo tuntuu paremmalta ja nautinto asiasta saa mielessä ylivallan.Toppuuttelen silläkin kielteisiä ajatuksiani,että kun jää peittää meren ja lumi maan,ei rantaraitille ole menemistä.Siitä on siis nyt nautittava.Pahimmassa tapauksessa lumipaljoutta voi kestää pitkäkin tovi.Silloin katsellaan pitemmältä,kun ruotsinlaiva raavittaa kylkiään kapeassa railossa matkallaan jäättömille vesille,missä asti ne kulloinkin ovat.Silloin ahdistaa. On kuin jää meren yllä pitäisi ihmistä vankinaan,kun ei ulapoille pääse noin vaan.Vaikka en minä sinne tästä kotirannasta...Masentaa silti.Posti ja tiedot kulkee,laivat seilaa niin Tukholmaan kuin Tallinnaankin,eikä Helsinki mitenkään motissa ole kuin joskus ammoin.Keväällä kaupunkilaiset kokoontuivat meren auettua odottamaan ensimmäistä laivaa,joka tuo terveiset talven takaa.Näistä ajoista olemme päässeet.Hei,me lennetään,jos ei muuten onnistu.Viime talvenahan oli niin,että kun muissa maissa lumen takia ei pystytty kiitoratoja pitämään auki,niin Helsingissäpä pystyttiin ja osattiin.Tietoa ja taitoa jaettiin muillekin.Saas nähdä,miten on lumen laita Helsingin kaduilla tänä talvena.Onko jo opittu kahdesta edellisestä? Vai pitääkö kansalaisen taas äkämystyä tarpoessaan nivusiaan myöten hangessa?

Olkoon tämä asia tämän kirjoituksen loppu ja vien puolison aamusuihkuun ja alamme ilman minkäänlaisia seremonioita viettää tätä Pyhäinpäivää.

LÄMMIN SYKSY OMAISHOITAJILLAKIN

Lämpimin syksy 50 vuoteen oli isosti eilen kirjoitettuna jonkun iltalehden lööpissä.Niin varmaan,ajattelin,ja sipsuttelin pikkukengissä ohi.Marraskuussa!Tästä asiasta en niinkään paljon häikäistynyt kuin niistä jouluvaloista,jotka hypähtivät silmille astuttuani Stockmannin Argos-hallin loistoon ja kimmellykseen.Mitä ihmeellisimpiä välkkeitä,hopeaa,kultaa ja purppuraa.Onkohan kenelläkään enää perinteisesti koristeltua joulukuusta? Nyt oksat saavat kantaakseen pienoistuoleja,naisten korkokenkiä,balleriinoja,riikinkukkoja kuin myös lintumaailman muita edustajia,joilla käsittääkseni ei ole mitään tekemistä joulupuun kanssa ellei nyt sitten jollain tapaa punatulkuilla,joita on joulukorteissakin kuvattuina.Pöydät notkuivat kaikenlaisesta.Lattialla valtavan kokoisia valkoisia kauriita hopeisia tähtiä kyljissään.Oli valolamppua jos jonkinlaista välkehtivää kaikissa väreissä.Joka vuosi kuitenkin pitää pintansa lapsuudesta tutut ikkunoihin tarkoitetut paperitähdet,väriskaala vain vuosien mittaan lisääntynyt. Oi turhuuksien turhuutta,tuumailin itsekseni, kun samalla päätin palata uudestaan tähän joulurihkaman ostosparatiisiin.

Tuuraaja kertoi hämmästyttävän asian,mikä on ilmeisesti kaupungilla harkinnassa.Me omaishoitajat saisimme tuuraajan kuukaudessa peräti 16 tunniksi jaettuna neljän tunnin jaksoihin.Piti pitää ihan kirjahyllyn reunasta kiinni kuullessani tämän etten olisi kaatua tömähtänyt lattialle. Tietäisi jokaviikkoista neljän tunnin vapaata! Mitäs tästä ajattelette? Tuuraajiakin tulee lisää kuulemma.Toivottavasti me saamme pitää Marjan.Aion hänet heti apustaa.

Eduskunnan kyselytunnillakin eilen oli yhtenä puheenaiheena jälleen kerran omaishoitajien asiat.Ja jälleen veivattiin ajatusta,että josko saisimme palkkiomme verovapaana kuin myös jokaisella omaishoitajalla olisi samat etuudet koko maassa.Nythän se on pitkälti kuntien varoista kiinni.Tässä kohdin pitää kertoa,että nämä "kuuluisat" omaishoitajapalkkiot eivät hurraata ansaitse määrillään.Ovat vähimmillään noin 300€ luokkaa kuukaudessa (miinus verot),ei sen kummempia.Kenkään ei siis kannata idättää kateuden siementä mielessään.Esitettiin monenlaisia omaishoitajuuteen liittyviä kysymyksiä ja Sosiaali-ja terveysministeriön peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson vastasi kehuen omaishoitajien asioiden luistavan nyt paremmin kuin edellisen hallituksen aikana.Mutta aivan varsinaisiin kysymyksiin ei ministeri vastannut.Sen kyllä kuulin taas ehkä tuhannennen kerran,mitenkä "arvokasta ja tärkeää työtä" me teemme.Ja mitenkä meidän työmme vähentää menoja yhteiskunnalta,kun hoidettavamme eivät ole laitoksissa. Nämä argumentit kuuluvat kategoriaan "sanahelinää".

Konkreettiset näytöt valtiovallan taholta lämmittäisivät.Satsattaisiin omaishoitajien hyvinvointiin ja jaksamiseen nykyistä enemmän niin henkisellä kuin fyysisellä puolella muullakin tavoin kuin kauniilla sanoilla.Eikä tämä ole ahneutta ja kiittämättömyyttä siitä,mitä jo on.Sellainen henkilö,jolla ei ole lähipiirissään yksin läheistään hoitavaa omaishoitajaa, ei osaa edes kuvitella mitä se on.Ulospäin kaikki saattaa näyttää helpolta,omaishoitaja on iloinen ja positiivinen,hoitaa itsensä,ei valita eikä marise.Hänellä voi kuitenkin olla takanaan monta valvottua yötä,vuoteen puhdistamista ulosteesta ja virtsasta vaipoista huolimatta.Ehkä lievän fyysisen ja sanallisen väkivallan kohteena olemista,tunteja kestävää rauhottelua,pukemista ja riisumista,syöttämistä ja juottamista,ulkoiluttamista ja muuta iloa ja vaihtelua tuottavaa toimintaa.Tämä kaikki viikon jokikisenä päivänä oli joulu tai juhannus.Kaikilla meillä ei ole tokikaan mahdollista pitää niitä lakisääteisiä vapaita,joiden aikana hoidettava on lyhytaikaisessa hoidossa kodin ulkopuolella.Hoidettava voi panna kampoihin mä en mene-tyylillä.Tai hän ei fyysisen kuntonsa vuoksi voisi mennäkään.Toisilla meistä on helpompaa,toisilla raskaampaa.Toiset jaksavat enemmän,toiset tekevät työtä voimiensa äärirajoilla. Tämmöistä on omaishoitajan arki.

PALMUSTA JOULUPUIHIN

Eilen sitten komisario Palmua ruudun täydeltä.En tiedä,mutta... Olenko ohittanut jonkun iän,jossa jaksetaan olla aina ihastuneita samaan elokuvaan jokaisen katsomisen jälkeenkin? Ainoa kohokohta ja ansaitun kehumisen paikka minun mielestäni oli Komisario Palmun erehdyksessä Leo Jokelan laulu "tummista silimistä" ja eritoten hänen vasen kätensä,joka teki jo ensi veivaamisellaan suomalaisen elokuvan historiaa.Sitä kohtausta odotin! Siitä kirjoitti Töölöntorin reunalta-blogissa Dessu,johon ei ole mitään lisäämistä.Lukekaa!

Uusi naapuri soitteli musiikkiaan jo aamutuimassa niin että seinät kajahteli.Minä pyytämään hiljemmälle.Hän kertoi valvoneensa,kun koira alhaalla haukkuu ja nyt pitää musiikkia niin kovalla,että haukunta häipyy.Hienoa! Siis naapuri panee toiset kärsimään eliminoidakseen itselleen koituneen häirinnän.Hiljensi kyllä musiikin siedättävään volyymiin,mutta paiskasi kiukkuisena oven kiinni.Minä taas en ollut haukuntaa edes kuullut -tällä kerralla.Näistä koirien haukkumisista on ollut ja on eripuraa.Mitä varten ihmisen,joka on kahdeksan tuntia poissa koiran luota esimerkiksi töissä,pitää ylipäätään koira hankkia? Näin pitkä yksinolo ei laumaeläimelle sovi.Eikä missään tapauksessa sovi kerrostaloon,missä koko rapun väki joutuu kärsimään yksinään ulvovan ja haukkuvan eläimen ikävästä.Minusta se hipoo jo eläinrääkkäystä.

Lähdettiin kaupungille.Kotiin tullessa oli mahtava inva-autonkuljettaja.Kantoi kassit ja työnsi pyörätuolin.Minä vain sipsuttelin vieressä.Olisi koko satsin tuonut kotiportaalle asti,mutta vakuutin selviäväni.Ja niin tein.Olen aina tehnyt.Rutiinia tässä hommassa jo on.Kerroin kyllä saaneeni Palmiasta palautetta,ettei muu kuljettajille kuulu kuin varsinaisen asiakkaan työntäminen pyörätuolissa tai muulla tavoin liikuntarajoitteisen tai vanhemman henkilön auttaminen.Saattaja pitää selvitä kantamuksineen omin nokkinensa.Kuljettaja hymyili leveästi ja puhui inhimillisyydestä ja kaupunkilaisjärjestä,hyvistä tavoista ja kaikesta ihanasta.Näin minäkin sen olen ajatellut,mutta Palmiassa ollaan toista mieltä.Onneksi on melko usein näitä ruodusta poikkeavia uhmakkaita ja ajattelevia kuljettajia!

Huomenna tuuraajapäivänä pinkaisen kaupungille uudestaan.Kampaaja! Ja sitten vain maleksin.Ehkä juon kupposen kahvia jossain tai vaikka lasillisen ihan vain syksyn iloksi.Joulutortut ovat muuten tulleet kauppoihin.Niin että kyllä tämä jouluksi pian muuttuu! Ja sitten,jos ei luonnossa näin syksytuimaan,niin ainakin puotien sisätiloissa loistaa ja välkehtii.Luonnossa sen verran,että puut kääritään ainakin keskustassa valolamppuihin katujen varsilla.On se sitten niin somaa.Kyllä mallaa flaneerata.

ELOKUVIEN JUHLAA

Herkuttelua elokuvien katsojille televisioruudun ääressä! YLE Teema tuo nautinnonhetkiä klassikkoelokuvien ystäville.Sarjan aloitti Chaplinin Kaupungin valot,jota jaksan uudestaan ja uudestaan katsoa.Herkkää ja ilmavaa,vaikka tiedän ohjaajan puskeneen töitä viikkojenkin ajan saadakseen jonkun pienen ohimenevän kohtauksen mieleisekseen.Eikä loppukohtauksen aikana välty taaskaan silmänurkkani kostumiselta kukkaistytön nähtyä viimeinkin hyväntekijänsä,hyväsydämisen kulkurin.
Elokuvan juhlaviikkojen avauselokuvan oli valinnut Aki Kaurismäki.

Saman sunnuntain illalla seuraavana klassikkona oli Julian Schnabelin ohjaama ja kirjailija-tv-juontaja Arno Kotron valitsema ranskalaiselokuva Perhonen lasikuvussa.En katsonut.En siksi,etteikö olisi ehkä kannattanut,mutta oli jotain muuta tekemistä.Eilen oli kovaa yritystä puoleltani seurata Stanley Kubrickin Avaruusseikkailua,mutta elokuva meni minulla -kuten sitä sanotaan- yli hilseen.En muutenkaan ole mikään tieteiselokuvien ystävä saati sitten tämmöisen,jonka pitäisi hiipiä katsojan alitajunnan syöväreihin ja muodostua ymmärrettäväksi.Minun alitajuntani ei pystynyt elokuvan hienouksia vastaanottamaan ja muovaamaan niistä nautittavaa esitystä.Värit,joita oli paljon,ymmärsin.Leffan oli valinnut katsottavaksi tähtitieteilijä Esko Valtaoja. Kaikella kunnioituksella tämmöistä suurta tuntemattomuutta jossain tähtien takana kohtaan,en jaksanut loppuun asti katsella kuitenkaan.

Mutta tänään jaksan.Ja vakuutan jo etukäteen edellisten katsomiskertojen perusteella ymmärtäväni viimeistä piirtoa myöten pianisti Iiro Rantalan valitseman Komisario Palmun erehdys-elokuvan.Ohjaaja Matti Kassila teki hienon työn Mika Waltarin tekstistä,näyttelijöiden roolisuorituksista puhumattakaan.Odotan iltaa ja pääsyä Bruno Rygseckin kotiin.

Viikolla nähtäviin seuraaviin elokuvaklassikoihin palaan,jos aihetta on.

Pitkästä aikaa eilen sain tuta tunteettomuutta äheltäessäni pyörätuolin kanssa kotiin tullessamme.Kotikadun jalkakäytävä oli möyritty ylös ja valtavat asfalttikimpaleet olivat rekan lavalla.Pehmeä maa ja korkeat reunat olivat alustanamme yrittäessäni saada puolisoa säällisesti eteenpäin.Tuttu postinjakaja näki tilanteen ja riensi ystävällisesti apuun.Yhteisvoimin saimme työn tehdyksi ja pääsin kotirapun eteen.Asfalttikoneen ohjaamossa parin metrin päässä istui mies näytöstä katselemassa.Hänellä olisi ollut tilaisuus tulla jo aiemmin auttamaan,jos halua olisi ollut.Ei ollut.Jos postimiestä ei olisi ollut,en tiedä,miten olisimme selviytyneet.

Harvoin olen pyörätuolin kanssa näinä kahdeksana vuotena tämmöisen välinpitämättömyyden kanssa joutunut tekemisiin.Mielessä kävi,että jos tämä asfalttikoneen kuljettaja itse joskus joutuu pyörätuolin kuljettamaksi,mitä silloin mielessään hankalassa tilanteessa liikkuu,kun kukaan ei apuun tule?