Taas on ammuttu.USAn Alabaman Huntsvillessä biologisekopää,joka pani tappaen muutamia kollegojaan.Tuskin jaksan enää ihmetellä,mikä ihme ihmisiin on mennyt.Eikö ole enää muuta tapaa purkaa pahaa mieltään ja pettymyksiään kuin surmaamalla joku?
No, ei ihmisten väärä suhtautuminen epäonnistumisiinsa tule muuttumaan,vaikka kuinka tässä siitä koetan keskustella.
Maailmanmatkaajaystäväni Leo ja Armi lähtevät taas reissun päälle.Ihan Singaporeen asti maistelemaan Singapore Slingiä ja kuuntelemaan singlishin kieltä. Sieltä sitten naapuriin Malesiaan,jossa taas puhutaan manglishia.Juomista en niinkään tiedä.Kuulen matkakokemuksista,kun taas kotiutuvat.Leo on hyvä kertoja ja minä kuuntelija.
Olin minäkin viime yönä matkailemassa.Piipahdin Amerikoissa eli Kanadan Vancouverissa ja katselin urheilukansan hurmosta niin päätähtinä kuin katsomossa (mieheni katselee parastaikaa uusintaa).Avattiin talviolympialaiset ja sehän oli värikästä ja reipasta menoa valoineen ja symboleineen.Urheilijoiden sisääntulo on aina sykähdyttävää nähtävää.Ollaan veljiä ja sisaria keskenään,kunnes kilpa alkaa paremmuudesta lajissa kuin lajissa.Urheilu on kovaa,kunnianhimoa ja voitontahtoa jokaisella.Ja niin pitääkin olla.Aion kisoja ainakin puolisilmällä silloin tällöin seurata,vaikka talviset lajit eivät olekaan heiniäni.Jääkiekkoa tulee taatusti katseltua,ainakin loppupäätä.Sympatiani saa myös jokunen mäkikilpailu.Yökukkujaksi ei minusta ole muutoin kuin olosuhteiden pakosta.Illalla Suomen aikaa alkavat lajit ovat katselemiseni ulottuvissa.
Suomen Kuvalehti on meille tullut aina.Tarkoittaa,että jo lapsuudenkotiini lehti tilattiin.Totuin siihen,vaikka se ei lasten lehti ollut silloin eikä nyt.Lehti välttää juoruja eikä toisten ihmisten elämän ikävien tapahtumien kaiveleminen kuulu Suomen Kuvalehden imagoon.Tämän viikkoinen lehti kertoo dokumenttielokuvaohjaaja Markku Lehmuskallion ja Jamalin niemimaan kasvatti Anastasia Lapsuin huikean ja positiivisen tarinan.
Anastasia on poropaimentolaisperheen tytär,josta äiti odotti tietysti tyttären jatkavan paimentolaiselämää tundralla.Mutta omapäinen lukutaidottoman perheen kasvatti otti ja lähti opin tielle aloittamalla sukunsa ensimmäisenä kansakoulun.Siitä jatkui tie eteenpäin ja korkeammalle ja lopulta oli taskussa kansakoulunopettajan paperit valmistuttuaan sekä opettajaksi että toimittajaksi Uralin yliopistossa.Anastasia teki ohjelmia radiossa omasta kansastaan sen omalla kielellä.
Kerran Anastasia sai määräyksen avustaa suomalaista elokuvaohjaajaa,joka oli tullut tekemään ohjelmaa nenetseistä.Kaksi vuotta ja kaksi elokuvaa kului ,rakkaus syttyi ja nykyisin Anastasia asuu Lehmuskallion kanssa Helsingissä.Pitkä,pitkä matka tundran aavalta Itämeren rannalle.
Minusta tämä oli huima tarina naisesta,joka aloitti tyhjästä tietämättä oikeastaan muusta maailmasta juurikaan mitään.Anastasia itse sanoo tulleensa ikään kuin kivikaudelta ihmisten ilmoille.Tottuminen meidän maailmaamme jatkuu ilman ystäviä ja läheisiä lukuun ottamatta Markku Lehmuskalliota.Anastasia on sitkeä,vaikka aivan varmasti kaipaa tundran avaruutta,horisonttia kaukana.Hän on oppinut kutomaan täällä.Nenetseillä ei ollut lankoja. Hän laulaa kudelmaansa kuusta tundran yllä,tuhansien porojen laumoista,suuresta hiljaisuudesta ja kesän kukista,jotka peittävät tundraa.Hän laulaa toiveitaan ja unelmiaan kutomiinsa sukkiin ja lapasiin.Hän on aina oleva tundran lapsi.
Eilen aurattiin ensimmäistä kertaa todella kunnolla kotikatumme.Valtavat kinoksetkin ovat reunoilta poissa.Pyörätuolin kulku helpottuu.Maanantaina viimeistään lähdemme kokeilemaan.Lunta on satanut hiukan,mutta ei ainakaan tänään vielä haitaksi asti.Katsotaan sitten ensi viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti