RUNOUDESTA

 Vuosi 2022 jo täyttä vauhtia menossa. Uusi tammikuu kalenterissa avattuna. No, ei tämä muuten sen kummemmalta näytä. Viime vuotista ruokaa jääkaapissa ja vuonna 2021 vaihdetut lakanat vuoteessa.Unettomuuskin lähti mukaan viime vuodelta. Ei ole auttanut, vaikka yritän tuijottaa yhtä pistettä katossa. Ehkä räpyttäminen sotkee tuijottamista, mutta räpyttämättäkään ei voi olla.

Olen lueskellut Uuno Kailaan (1901-1933) runoja. Hyllyssäni on kaksi hänen runoteostaan. V. Tarkiainen kirjoittaa Kailaasta seuraavaa:" Hänen runonsa kuvastavat älyä, intohimoa, rajuotteisuutta ja synkkävärisyyttä...".  Sopii moneen runoilijaan. Eritoten tuo "synkkävärisyys". Hilpeitä ja kepeitä runoja kirjoitetaan harvoin. Onko helpompi kirjoittaa haudanvakavia runoja? Onko runoilija vakuuttavampi luodessaan synkkiä runoja? "Kun olin kuollut,/ kun olin tuhkaa hiven/ vaskiuurnassa, alla/ mullan ja mustan kiven..."  Meneekö liikaa rallin puolelle, jos runoillaan hauskoja? Minä tunsin kerran ihan oikean runoilijan ja hänenkin tuotantonsa on murhetta täynnä. Nauroiko hän koskaan ääneen? En muista. Runoilijoissa on aina jotain pyhää. Monista tehdään pystikin. Viedään tiettynä päivänä patsaan juurelle kukkia. 

Monet meistä tavallisista runonrakastajista pitää määrätynlaisista runoista. Minulla on ystävä, joka haluaa, että runossa on tavalla tai toisella meri. Järvi ei kelpaa, purosta puhumattakaan. On syksyrunojen rakastajia. Ja sitten on heitä, jotka eivät alkuunkaan hyväksy nykyrunoutta, kun "ei ole loppusointuja ja riimittelyä". Lähetin eräälle tällaiselle ihmiselle Jukka Viikilältä pari näytettä ja hän kauhistui. "Virtsarakontulehdus itää kiviportaassa./ Varomaton tyttö jää lukemaan sen päälle./ Tauti nousee ruumiiseen. Vanha kirja on jännittävä./Sivulla 128  odottaa hinkuyskä ja tubi..."

Minäkin olen kerran rustannut runon. Olin, uskokaa tai älkää, kirjoituskurssilla, ja sinne kirjoitin runon. Sitä ei vaivauduttu edes arvostelemaan. Siinä oli riimityskin ja kaikki. Olen parempi proosassa, vaikka en hyvä. Eikä tarvitsekaan olla. Tämä riittää. Itselleni kirjoitan. Se alkoi tyttöaikojen päiväkirjoista, joita karttui vihosta toiseen aikamoinen pino ja joskus oli oikein lukollinen päiväkirjakin. Muistan eräässäkin olleen syvää synkkyyttä, kun eräs Matti, luokkakaverini, ihastui kesken kaiken, vaikka me styylattiin, Ullaan. Ja Matti oli sentään minulle lukenut Runebergia ääneen! Kirveli. Kirveli lujasti. Ehkä minusta sillä hetkellä olisi tullut hyvä runoilija. Kaikki oli runoille sopivaa pelkkää mustaa monta päivää. Siinä iässä valoa tulee nopeasti.Tuli Erik, toinen luokkatoveri.