Loppiaisestakin jo päästy. Olen alkanut purkaa joulua. Siirtynyt syömään arkisia keittoja ja ottanut poppanan pois pöydän päältä. Härkäviikot! Lunta tupruttanut runsaanlaisesti. Postikorttimainen maisema. Pakkastakin ihan talviseen malliin.
En ole edes mitään lukenut. Kirjoja yhä kesken. Saattavat jäädäkin. Kaikinpuolista laiskuutta, joukossa saamattomuutta. Italian kirje myös keskeneräinen. Englannin kurssista ei tietoa, onko lähi- vai etäopetusta. Korona määrää.
Olen tutkinut, miten pääsen jokseenkin helpolla (paitsi taksilla) Pasilan poliisiasemalle. Ratikka 2 Lasipalatsilta. Sillä Kyllikinportille,josta en ole eläissäni edes kuullut. Kävelyä netin mukaan pari minuuttia poliisiin. Yksinkertaista? Ei, en ole vielä menossa, mutta ennakoin. Pitää saada henkilökortti. Ja luultavasti joudun menemään Pasilasta sen hakemaan. Minulla ei ole henkilökorttia aiemmin ollut. Vähän kaihoten muistelen autoaikojani, kun elämä oli joissakin asioissa niin tavattoman helppoa. Ainoa ongelma oli parkkipaikan etsiminen.
Katselin Oliver Twistin jälleen kerran. Kannatti. Tämä Oscar-palkittu leffa on vuodelta 1968. Kuinkahan monta kertaa olen tämän version nähnyt? Yksi pääosan näyttelijöistä on Bullseye-niminen koira, jolle lankeaa kiitos elokuvan onnellisesta lopusta huolimatta elokuvan traagisista kohtauksista. Bullseye ei ole kauneudella pilattu. Hän on arpinen, häntä epätasapainossa, nuoruuden päivät taakseen jättänyt, toinen silmä vähän toista alempana, karva likainen (ei koiran syy), ei ehkä koira, joka heti valittaisiin lemmikiksi. Mutta hän näyttelee hyvin ja silmät ovat kirkkaat ja älykkäät. Osa yhdestä Oscarista kuuluu ehdottomasti hänelle. Elokuva sai kaikkiaan viisi.
Jatkan joulun poistamista. Sekin homma tuntuu sitkoselta. Mitäs, jos jättäisin seuraavaan jouluun? Sehän on jo tänä vuonna.
Viime yö taas totuttuun tapaan ilman unta. Äsken laitoin aamukahvin, jos vaikka sen jälkeen yritystä unen saamiseksi. Minua ei kahvi valvota. Hörppäsen mukin tyhjäksi ja menen koettamaan. Jos ei onnaa, sanon suoraan: skottirotta koko unettomuus ja vahvistan vielä kirosanalla "simskuttarallaa". Ja jos oikein äidyn, sanon voihan faaraon pieru. Luin Onni Niemen kirjoituksen kirosanoista Helsingin Sanomissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti