ISÄNI OLI SHAKKIMESTARI

 Olipa suorastaan kiehtova haastattelutuokio ohjelmassa Itseasiassa kuultuna. Haastateltavana Eva-Riitta Siitonen ja aina yhtä charmikkaana haastattelijana Juho-Pekka Rantala.  Hän ei hyökkää, vaan antaa tilaa haastateltavalle. Siitonen vastaili miellyttävällä tavallaan. Olisin katsellut ja kuunnellut heitä vaikka kuinka kauan.

Olin ruokaostoksilla, kuten suunnittelin. Satoi lunta. Olin valvonut yön, mutta pakko oli sisulla lähteä. Lumisade ei virkistänyt, sen sijaan asetti kerroksen hiutaleita päälleni, joista yritin ravistamalla päästä ostoskeskuksen sisäpuolella eroon. Laitoin mustan maskin ja litistin reunan nenän päälle, kuten asiaan kuuluu. Alkoi matkan teko ruokakauppaan, joka tuntui olevan kilometrien päässä. Ostin uuden vuoden aatoksi ruokaa, jonka söin aaton aattona. Epäilin majoneesipohjaisen katkarapusalaatin kestävyyttä aattoon asti. Ihan sama muuten, koska syöminen tapahtuu. Lohiviipaleitakin olin hankkinut sekä palasen raputerriiniä. Muut otin jääkaapista ja kyllä siitä aivan kelpo ateria syntyi.Tänään aattona syön meksikolaisen kanasalaatin ja se on lounas. Juhlan kunniaksi avaan pienen Prosecco-pullon ja syön piparin. On vielä muutama.

Kaikenlaista paperia olen säästänyt. Eräänä päivänä niitä pengoin, ajattelin järjestääkin. Mutta pysähdyin lukemaan. Oli lehtileike isästäni jäänyt talteen. Isäni harrastus oli shakki ja hän pelasi sitä aktiivisesti 76 vuotta aloitettuaan 8-vuotiaana. Viimeisinä elinvuosinaan ei enäää jaksanut lähteä klubilleen eikä Kaivopuiston puistolaudankaan ääreen. Hän voitti ensimmäisen shakkikilpailunsa Helsingin Lyseossa, josta sittemmin tuli Ressu. Hänen aloitteestaan perustettiin Kaivopuistoon ulkolauta Helsingin Shakkiliiton toimesta. Suuria shakkilautoja hankittiin myöhemmin useita. Pelipaikan nykyisyyttä en tiedä. En ole käynyt, onko lautoja ja pelaajia. Minun isääni ei siellä enää näy. Hän kuoli 1992. Mistä lehdestä leike on, se ei selviä jo paremmat päivänsä nähneestä lehden sivusta.

Olen ilokseni saanut toisenkin uuden lukijan blogilleni. Hänkin teki minut onnelliseksi. Kiitoksia ja tervetuloa.

Ensi yönä vaihtuu vuosi. Nuorempana minua aina hassusti jännitti se asia. Oli kuin astuisi uuteen seikkailuun, tuntemattomaan juttuun. Näinhän se onkin. Onneksi minulla ei ole enää koiria, joille seuraavan vuoden tuleminen tiesi aina pelkoa ja tuskaa. Ei auttaneet lohdutukset, koirankeksit, sulkeutuminen kylpyhuoneeseen niiden kanssa. Ne kuulivat sinnekin paukkeen. Ne tärisivät kieli suusta roikkuen silmät kauhusta laajenneina meitä anovasti katsoen: lopettakaa nuo kauheat pamaukset. Me emme voineet sitä tehdä. Ne tunkivat päänsä kainaloomme ja me rakastimme koiriamme.

Hyvää ja Kaikinpuolin Onnellista Vuotta 2022 meille kaikille! Pandemiasta huolimatta.