Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että pitää silmiä siristellä sisälläkin. Aamuisin helottaa suoraan tänne makuu-työhuoneeseen ja iltapäivällä olohuoneen ja parvekkeen puolelle. Paisteen kestää, tietää kesän tuloa, sen tuoksuja, vihreyttä ja vehreyttä, voikukkia ja talven valkaisemia sääriä sortseissa..
Suunnittelin partsin uudistamista. En viitsikään. Imuroin ainoastaan ja hankin kukat. Kelpaa niilläkin tempuilla siellä istuksia, syödä mansikoita ja lukea. Minullahan on parvekehattukin.
Olikohan se nyt Iltasanomat, joka esitteli uuden tavan laittaa pussilakana peiton päälle? Joku otti kantaa, että sillä ajalla, mikä meni "kääretorttu" laittamiseen, ehtii vanhalla konstilla pukea kolmekin peittoa. Olen vahvasti samaa mieltä. Näytti hitaalta ja monimutkaiselta tämä uusi tapa. Hymyilyttikin hiukan. Tarkoittaa, että pakerran entiseen malliin pussilakanani. Homma muuten tänään. Vaihdan vuodevaatteet.
Italiasta ei ole aikoihin kuulunut pihaustakaan. Ymmärrän kyllä suruajan yhä jatkuvan. Elämä mullistui, eikä tahdo saada oikein mistään kiinni. Korona vielä lisäämässä murhetta. Toivottavasti ystäväni ei menetä elämänhaluaan kokonaan. Ajan sanotaan parantavan haavat, mutta ei ehkä hänen kohdallaan. Viimeisimmässä kirjeessä pessimismi oli jokaisessa sanassa. Ikävä ja kaipuu huokui lauseissa, kyynelten tahrimat arkit rypistyneet.
Kökötän kotona. Luen Haavikon Waltaria ja Stonen Michelangeloa tai en lue kumpaakaan. Yöllä selailin Arto Mellerin runoja. Näissä runoissa ei ole loppusointuja ja niistä monien ymmärtäminen vaatii pinnistämistä minun kaltaiseltani lukijalta. Runot ovat "älyrunoja". Niiden kirjoittaja kuollut jo 16 vuotta sitten. Kaikesta on aina pitkä aika.
Tämä nyt oli tämmöistä jutustelua. Jotenkin aina aamuisin juutun tähän tuoliin läppärin äärelle ja ikään kuin itsestään avautuu se tyhjä valkoinen tila, johon naputtelen lauseita, vaikka sanottavaa ei olisikaan. Enemmän itselleni. Sitten päivä voi alkaa. Nuorempana kirjoitin päiväkirjaa. Kirjeiden kirjoittaminen kuului myös asiaan. Niitä kirjoitettiin ystäville ja sukulaisille ahkerasti. Ulkomailla oli kirjeenvaihtokavereita, joita ei koskaan edes tavattu. Matkoilla tutustuttiin uusiin ihmisiin ja erottua yheydenpito jatkui kirjeitse. Enää ei kirjoitella. On sähköiset kommunikointikeinot, tekstiviestit sun muut. Minä kaipaan kirjeitä. Ne tuntuvat henkilökohtaisemmilta ja aidommilta, rehellisemmiltä, niiden lähettäjä on läsnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti