Itkeskelin äskettäin ihan vähän, mutta niin paljon kuitenkin, että tarvitsin nenäliinan. Katselin elokuvan Bailey-koirasta, joka eli monta elämää aina uudelleen uudessa koirassa syntyen. Reinkarnaatiota mieltä liikuttavassa muodossa. Tykästyin nähtävästi itkemiseen, koska kaivoin esille laatikon, jossa on Horstin kirjeitä. Välillä hymyilyttikin, kun hän nuoren miehen pontevuudella haukkui amerikkalaiset. Amerikassa hänen mukaansa sivilisaatio on tappanut kulttuurin.. Osa kirjeistä on kirjoitettu alle parikymppisen kiihkolla. Silloin ei suvaita. Elämä isolta osin joko mustaa tai valkoista. No, ehkä vanha ystäväni ajattelisi nykyisin toisin monessakin asiassa, jos eläisi. Kuolemaansa ajatellessani tarvitsin taas nenäliinaa. Sitten ryhdistäydyin.
Onhan sentään kevät, vaikka taivas on pilvessä, eikä lämpöasteiden määrässä hurraamista ole. En nimittäisi tätä takapakkia kuitenkaan takatalveksi. Huhtikuu on aina arvelluttavaa aikaa, epävakaista ja vaihtelevaa, välillä sataa ja paistaa. Jos se tapahtuu samanaikaisesti, viettävät hiiret häitä. Näin kerrotaan. Ja minä uskon sen.
Tarkistin loton. Ei mitään. Edelleen täällä. Alan jo uskoa, että tämä on minun kohtaloni: asua täällä, missä en halua ja jonne en kuulu. On ehkä tarkoitus, että kun olen Stadissa, osaan antaa sille arvoa ja osaan nauttia niistä hetkistä täydestä sydämestäni. Olenhan saanut taas tulla käymään. Eikä mikään estä, kun koronasta pääsemme eroon, minua piipahtamasta vaikka kuinka usein. Kesäinen Espan puisto, kuihtuva Stockmann, Samppanjabaari, Mannerheimintie, joka vie Töölöön ja nelonen, joka vie Skattalle, Kauppatori ja meri.
Mutustan parhaillaan espanjalaisia mansikoita. Niidenkin maussa eroja. Tämä satsi muistuttaa hiukan meidän omia mansikoitamme, jotka kypsyneet pohjoisen kesän auringon alla pitkän valon aikana.Niiden tulemista myyntiin saamme vielä odottaa. Onnea sekin aikanaan, kun voi ostaa torilta tuoreita mansikoita ja niitä syödä vaikka kävellessä. Eikä Kauppatorilla niitä lokit kelpuuta ateriakseen. Jäätelötötterön kanssa on toisin. Moni on tötterönsä menettänyt linturosvoille. Grillimakkarasta tai viipurinrinkelistä puhumattakaan. Jälkimmäinen onkin vanha leivonnainen. Viipuriin se rantautui 1300-luvulla ja niistä ajoista vähitellen kuulunut meidän kaikkien herkkuhetkiin. Lokit mukaan lukien.
Espressokeitin ilmoitti aamukahvini laiton aikana olevansa kalkinpoiston tarpeessa. Tämä siis tämänpäiväinen puuha. Eilen muuten paistoin pannukakun, jota en ole vuosiin tehnyt. Marjahilloa ei ollut, mutta oli hunajaa. Söin palan jos toisenkin. Terveisiä painonvartijoille. Söin oikein nopeasti, että kroppa ei älyä muuttaa kaloreita rasvaksi. Sitten katselin tv:stä opetusohjelman hengenvaarallisten lihavien ihmisten kamppailusta päästä takaisin muottiin tohtori Nowzaradan opastuksella. Siinä vaiheessa ajattelin ottaa väkisin pannukakun pois mahalaukustani, mutta luovuin tästä ja söin loputkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti