ON SE

Eilinen vieraani, ystäväni H ei uskonut suklaan sisällä olevan kotisirkkaa. Ehdotin, että sulattaa suklaan kielensä päällä, niin tuntee sirkan. Teki niin ja otti sulamattoman palan suustaan, pani lautaselle ja totesi sitä kotvan tutkittuaan "on se ötökkä". Tyynen rauhallisesti otti sirkan lautaselta ja työnsi takaisin suuhunsa. Ihailin hänen rohkeuttaan. Muiltakin osin tarjoiluni onnistui ja H viipyi yli kuusi tuntia. Puheenaiheina kaikki mahdollinen, Turkin politiikka, #metoo, sinuttelu, seksi, vanhushoito, tasoristeyskuolemat, miehet, huonekasvit, pankkipalvelut, ruispuuro...

Vuoteessa illalla yritin taas lukea Sartren Inho-kirjaa, en osannut keskittyä. Yritin nukahtaa, eikä sekään onnistunut. Päätin tänään pitää yöpaitapäivän. Pesen ehkä konepyykkiä, jos löydän muutakin pestävää kuin kaksi sukkaa. Kuuntelen YouTubesta Bachia ja Mozartia ja suren, kun en osaa soittaa pianoa, vaikka äiti pani minut oppiin. Pani myös balettikouluun. "Ei ole tytöstä tanssijaksi". Minusta ei siis millään konstilla tullut merkittävää henkilöä, vaikka haaveita oli. Enemmän äidillä kuin minulla. No, opin minä ulkoa Einari Vuorelan "Kaivotiellä", jonka päästelin aina äitienpäivänä ja pari kertaa raittiusseuran kahvitilaisuudessa. Minulle taputettiin kohteliaasti. Niiasin kauniisti ja olin hetken ylpeä. Ei tullut lausujaakaan.

Sain Stockmannin parfyymiosastolta ostokseni yhteydessä kaksi kylkiäistä. Toinen oli pelkkä Joy-hajuvesi ja toinen pussukka, jossa myös Joyta ja lisäksi montaa sorttia ihon kuulakkaaksi tekevää voidetta. Kaikki minimaalisen pienissä pakkauksissa ja tietysti tarkoituksena herättää niistäkin ostohaluja. Näissä asioissa olen helposti ympäripuhuttava. Rakastan kauniita purkkeja ja ihania tuoksuja. Minusta on tullut jotain. Ihanneasiakas.

KOTISIRKKA

Minulla on suomalainen kotisirkka suussa parastaikaa. Kultasuklaa tosin päällystänyt sen maitosuklaalla. Ostin kokeeksi. Kun suklaa on suussa sulanut, jää rapea sirkka jäljelle. Varoitus: "Hyönteiset voivat aiheuttaa allergisia reaktioita. Ristiallergia mahdollinen henkilöllä, joka on allerginen nilviäisille". Minä olen allerginen simpukoille, jotka ovat nilviäisiä. Saas nähdä, miten käy. Tiettävästi en ole ennen sirkkaa maistanut. Aina olen valmis maistamaan yhden kerran melkein kaikkea. "Melkein" tarkoittaa, etten mitään elävää pane suuhuni, joka pystyy itse ryömimään tai kävelemään ruokatorveeni. Tähän ryhmään kuuluvat ehdottomasti lihavat, valkoiset toukat esimerkiksi. Paistetun voin syödä, jos se näyttää ruoalta ja houkuttelevalta. Ja, kuten sanottu, takuulla maistaisin ainakin yhden kerran. Nämä kotisirkat on keitetty ja kuivattu, sitten kuorrutettu suklaalla. Silloin niistä tulee suklaasirkkoja. Joo,joo, olen dieetillä!!!

Olipas mahtava tuuli eilen. Käsi piti olla välillä lujasti baskerissa kiinni puuskien hyökätessä kimppuun. Mekon helma meinasi käyttäytyä kuin Marilyn Monroen mekko metron tuuletusaukon päällä. Klassinen kohtaus, jonka kaikki ne, jotka leffan Kesäleski ovat nähneet, muistavat.

H tulossa tänään. Menen bussipysäkille vastaan. Otin selvää, missä bussi tyhjentää lastinsa. Ei siellä, missä ottaa lastia. Jotenkin epäjohdonmukaista. Tiedossa lystikäs päivä vanhan ystävän kanssa.

Alanpa valmistautua. Ensin oma julkisivu, sitten kattaus ja nolo katse huusholliin, joka olisi pitänyt imuroida. En ole vieraskorea. En liioin siunaile eteisessä, että voi, voi, anteeksi, täällä on niin kamalan sekaista. Nyt otan toisen kotisirkan ja menen suihkuun.

WARIS LUETTU LOPPUUN

Minä tässä taas. Asioille myöhemmin lähdössä, kunhan päivä valkenee. Latte sentään jo nautittu. Eikä mistä tahansa lasista/mukista. Valinta on vaikea. Pitää olla oikeanlainen. Aamulla heti herättyä, ajatukset vielä unimaailmassa, vaatii suunnattoman suuria ponnistuksia ottaa kaapista oikea astia kahvia varten.

Italiasta taas pitkä kirje, josta iso osa maahanmuuttajavastaista. Italian sisäministeri saanut haukut radikaaleilla ehdotuksillaan saadakseen karsituksi massamuuttoa. Hän on ystäväni suuri suosikki ymmärrettävistä syistä. Sain runonkin ja vielä på svenska "För morgonbris". Karl August Tavaststjerna runoillut.  Leikkeessä, joka runoa seurasi, kerrotaan runoilijan saaneen kirjallisen tuotantonsa alun Vuosaaressa, jossa purjehti merellä. Kirjoitti runokokoelman, johon saamani runo kuuluu, 1883. Sen tunnetuin runo on "Långsamt som kvällskyn", johon muun muassa Sibelius sävelsi musiikin. Myös oli asialla säveltäjä Reinhold Felix von Willebrand.

Luin loppuun Heikki Wariksen kirjan, mutta hyppäsin tylysti yli kaikkien tilastojen, niidenkin, joissa tarkasti kerrotaan lämmitettävien huoneitten lukumääriä Pitkänsillan pohjoispuolella 1800-luvulla. Uunit olivat pelkkiä peltiuuneja, vaikka kakluuniksi kutsuttiin. Sillä lämmitettiin huonetta ja ruokaa laitettiin, johon jälkimmiseen tarkoitukseen se ei oikein soveltunut. Muutakaan ei ollut. Läskiä ja suolasilakkaa syötiin, juomana aikuisilla kalja. Lapsilla maito. Tuore kala ja puuro olivat jo ylellisyyttä. Jossain välissä kiellettiin Pitkänsillan pohjoispuolella vuosiksi oluen myynti. Juoppoutta esiintyi liikaa. Hermannissa ja Toukolassa ryypiskeltiin eniten. Panin kirjan omalle paikalleen Helsinki-kirjojen, joita pitkästi toista sataa,  joukkoon.

Animal Planetista ohjelmaa vuorokaudet ympäriinsä. Tänään istuin lattemukin kanssa katselemassa ohjelmaa Australiasta neljän maissa aamulla. Maa kiehtoo minua. Koskaan en ole ollut siellä. Aboriginaalien tarinat, heidän "uniaikansa", eläimistö, kasvillisuus, valtava kuivuus, salaperäisyys...  Tämän jälkeen on hyvä jatkaa päivää. Taidan mennä hetkeksi vielä vuoteeseen.

TAAS MÄRÄSSÄ ELEMENTISSÄ

Toinen vetinen jumppapäivä takanapäin. Nyt jätimme kellukeliivit pois ja pidimme reunatangosta kiinni ja poljimme kovasti. Pysyin hyvin pystyasennossa ja nostelin polvia K:ta tyydyttävällä tavalla. Tunnin me polskimme ja minulle tuli kylmä. En sitä kikkaa pois päästäkseni kuitenkaan tarjoillut, vaan poljin yksintein uutterasti. Ja taas suihkuun ja siinä olikin hommaa kiskoa muka-pyyhekuivaan kroppaan vaatteita päälle. Olin valmiina paljon ennen K:ta. Halasimme, erkanimme ja minä taas tutuksi tullutta luontotietä kotiin. Nyt oli askeltaessani enemmän varisseita lehtiä maassa. Oli muuten melkoisen kylmä ilma. Minulla jo  kaulaliina ja baskeri, paksumpi takki ja hansikkaat. Eikä yhtään liikaa. Kyllä se nyt holotnan lykkäsi. Kuka?

Urakan jälkeen söin vasta varsin myöhäisen lounaaan. Jokin magneetti veti minua vuodetta kohti ja tein työtä käskettyä ja tavoistani poiketen nukahdin. Heräsin vasta illansuussa.  Siistin keittiön ateriointini jäljiltä, söin muutaman luumun ja tarkistin, olisiko joku kommentoinut blogiani. Ei ollut. Suljin koneen ja tässä olen tänään taas. Uusi kolea päivä.

Katselen mielelläni Tanssii tähtien kanssa-ohjelmaa. On se niin kaunista, viihdyttävää ja ihanan romanttista, kun parketilla mies vie ja nainen seuraa. Ihan pitää huokaista. "When Marimba rhythms start to play/ dance with me, make me sway..."  Olen aikoinani tanssinut paljon ja rakastanut tanssia. Rakastan vieläkin.

H tulee perjantaina jättämään hyvästit. Matkustaa taas kerran Turkkiin ollakseen siellä ties vaikka kuinka kauan. Ehkä kesän korvalla Suomeen. En ihmettelisi, jos jättäisi nämä monta kertaa vuodessa  kulkemiset ja muuttaisi Alanyaan kokonaan.

En juuri nukkunut viime yönä. Neljän maissa laitoin lattea, avasin läppärin ja ikkunan ja sitten noiduin tätä valvomistani. Ennen muinoin oli niin hyvät unenlahjat. Jopa puolison sairaudenkin aikana aina silloin kun hänkin nukkui. Olin kehittänyt itselleni taidon aistia tapahtumat ympärilläni nukkuessanikin. Olihan oltava ainaisessa valmiudessa. Nyt kun voisin olla täydessä unessa kaiket yöt, ei onnistu. Mikä vikana?

WARIKSEN KERTOMAA

Olen viihtynyt kirjahyllyn ääressä taas kerran. Ihmettelin illalla nidottua punakantista kirjaa, mikäs tämä on? Kurkotin ja otin käteen. Heikki Waris Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Ensimmäinen painos ilmestynyt 1932, toinen, joka minulla on, vuonna 1973. Miksi ihmeessä se ei ole ollut Helsinki-kirjojen hyllyssä? Panin yöpaidan päälle, menin vuoteeseen ja aloin lukea.

Ensin juttua, joka minullekin kaupunkini historiasta tuttua, mutta luin ahneesti. Helsingissä oli kaksi Viertotietä, Läntinen ja Itäinen. Läntisestä Viertotiestä on tullut Mannerheimintie, Itäisestä Hämeentie. Tulivat rakentaessaan kaupungille kalliiksi ja alettiin periä teitten käyttäjiltä viertotiemaksua. Maksettiin tullipuomilla, jossa oli vahtikoju. Totta kai ihmiset nousivat takajaloilleen. Tätä vihanpitoa kesti 25 vuotta 1800-luvun loppupuolella ja kaiken aikaa yritettiin keksiä tapoja, joilla kiertää maksu. "Kultakin hevoselta ajopeleineen" oli maksettava. No, eräskin  talonpoika valjasti härän vankkureidensa eteen ja ajoi tullille. "Ei ole hevonen". Ei tarvinnut maksaa.

Joskus olen ihmetellyt, mistä nimi "Sörnäinen" tulee?  Waris kertoo, että  Sörnäisten niemi oli Södernäs udde ja sinnehän Pietari Brahe suunnitteli ensin kaupungin rakennettavaksi. Södernäs uddesta tuli nopeasti Sörnäinen ja nykyisin stadilainen bamlaa "Sörkasta", joku vieraampi "Sörkästä".

Sörnäisten niemen kärjessä oli 1871 avattu Antti Torstenpojan kapakka "Ostkap". Viihdykkeenä virvoitusjuomien lisäksi keilarata ja kelkkamäki. Tietysti, kuten aina tämmösten paikkojen yhteydessä noihin aikoihin, oli siveettömyyttä. Eihän se mikään kunnon salakapakka olisi ollutkaan ilman. Ja olihan kovasti lainvastaista viinan myymisineen kaikkineen.  Piti saada poliisi. Palkattiin savolainen mies. Nimeä ei tiedetty, ja niin hänestä tuli "Immeinen". Sillä nimellä tunnettiin. Immeinen käytti formua ja sanoi "jos minä koppoon niin se nappoo, mutta kuka niitä aina putkaan ruastamaa". Putka olikin kaukana Sörnäisten niemestä nykyisen Aleksanterinkadun varrella.

KIRJOITAN SILTI

Tuijotan, tuijotan, en tulehen, vaan tyhjää ruutua jotain kirjoittaakseni. Pitääkö, jos ei ole asiaa? Ei ja juu. Kirjoittamisen paloako? Ei tämmösellä amatöörillä, kunhan kysyin.

Mauria ei suuremmin eilen näillä kulmilla näkynyt. Uhattiin puitten kaatumisilla ja minun tieni roskikseen sivuaa pihapuita. Jonkinlaista huojuntaa, ei vaaraa. Jäin henkiin. Lehdet kellastuvat vauhdilla. Ikkunan edessä näkyy laihanlainen ruska. Puut kaljuuntuvat. Näkyvyys puuston läpi paranee. Tieltä kuuluu paremmin liikenteen äänet. Viikon kuluttua lokakuu.

Puuttuu lukemista. Steinbeckin "Punaisen ponin" jo luin. Ohut kirja. Kafkan Oikeusjuttu pitkästyttää. Kokonaisia sivuja ilman kappalejakoa. Pisteet jakavat. Kesken on muitakin kirjoja. Shakespearet ovat taas ylähyllyllä paikoillaan. Ehkä menen kirjakauppaan. Kiinnostaisiko Jari Tervon uusin? Aamen? Katselin ja kuuntelin hänen haastattelunsa. Kertoi nauttivansa tekstinsä sanojen karsinnasta. Turhia adjektiiveja: "nuori" tyttö. "Tyttö" jo itsessään kertoo hänen olevan nuori. Kuin sanoisi märkää vettä".  Minusta "nuori tyttö" korostaa tytön ikää ja on lämpimämpi ilmaisu kuin pelkkä tyly "tyttö". 

Ensi viikolla taas veteen jumppaamaan. Uimalakin vaihdan huiviin. Ei enää sähköhiuksia. Ja kun saan korkkiliivin kunnolla paikoilleen, onnistuu polkeminen. Haluan ehdottomasti tämän kerran jälkeen vatsalihakset kipeiksi. Se on näemmä tämän asian a ja o. Kertoo polkijan olevan oikeaoppinen vesivoimistelija kuten K on. On polkenut monta vuotta. Ensi vuonna siirrymme vaikeampiin liikkeisiin kuulemma. Ehkä kokonaan veden alle. Vastus suurempi ja tehokkaampi.

OIKOPOLUN VIEHÄTYSTÄ

Kiirettä eilen.Olin Stadissa. Metro täynnä, kun ihmiset pyrkivät Rediin. Taas yksi uusi jättimäisen suuri kauppakeskus kaupungissa kaikkine hienouksineen. Minä ajoin pitemmälle Kalasataman asemaa. Pitänee sinne toki jonain päivänä mennä tutustumaan. Kunhan suurin ryntäys laantuu.

Olen kulkenut uimahalliin tietä pitkin, jonka olemassaoloa en ole tiennyt. Tiellä tuoksuu luonto. Ei autoja. Puita ja koivunsiemeniä, varisseita lehtiä, hiljaista. Jo tämän tien takia kannattaa mennä vesivoimistelemaan. Kotimatkalla varsinkin tuntuu hyvältä. Vesi on tehnyt tehtävänsä, olo on seestynyt, syksyn värittämä luonto ympärillä. Kulku hidastuu nautiskeluksi.

A:lta muutama päivä sitten suruviesti. Horstin veli Volker kuollut. Muistan hänet pikku poikana vuonna yksi ja kaksi ollessani Saksassa. Piirsi Horstin kirjeisiin omia kuvia ja lähetti jouluksi muun perheen lahjojen mukana omansa. Nyt häntäkään ei enää ole. Veljekset jälleen yhdessä.

Aleksis Kivi on kirjoittanut sadun. Vuoripeikot. Satu julkaistiin Suomettaressa joskus 1860-luvulla. Satua ennen ei Kivi ollut julkaissut juuri mitään, no, Kullervon, joka valmistui 1860. En ole tiennyt omistavani Kiven sadun. Otavan julkaisema 1947. Kuvituksen sommitellut Erkki Tanttu ja loppusanat ovat Oskari Nousiaisen. Itse satu painettu vanhalla kirjasintyypillä (goottilainen?), jonka lukeminen hidasta ja joku kirjain selviää vain sanan kokonaisuudesta. En jaksanut loppuun asti.

Visusti kotona tänään. Shakespearea en enää viitsi lukea. Romeon ja Julian lopun tiedän, panin takaisin hyllyyn. Taidan olla pitkästynyt. Äitiäkään ei ole, jolta voisi kysyä "mitä mä tekisin?" Äiti usein keksi tekemistä. Puolison kuolemasta näinä päivinä kolme vuotta. Ehkä sekin herättää alakuloa. Pimeä vuodenaika, puut kaljuuntuvat, ihmisillä tummat vaatteet, en odota joulua. Taidan kaivaa Bachia YouTubesta ja menen takaisin peiton alle.

VESIKOKEMUKSIA

Eilispäivän elämäni ensimmäinen varovainen astuminen uimahallin altaaseen sujui ihan hyvin. Uusi uimapukukin ja kaikki! Kelluttava liivi oli henkilökunnan avustamana kiinnitetty uumalleni. Polskuttelin ensin ystäväni neuvon mukaan ja liivi alkoi selkäpuolelta nousta. Kävi niin, että jouduinkin jostain syytä kellumaan vaakasuorassa ja se tuntui mukavalta, mutta ei tarkoituksenmukaiselta. Tuli vähän Kuolleenmeren oloinen tunne, vaikka en koskaan siellä ole ollutkaan kellumassa.

Ystäväni sanoi oikeaoppisesti siinä polkupyöräillessään, etten ole ymmärtänyt vesijumpan jujua. Pitää liikehtiä kuin pyörää ajaisi, olla irti pohjasta (siinä oli vettä noin 1,3m) ja kauhoa käsillä itseään eteenpäin. Rupesin opettelemaan ensin kauhomista, kunhan olin saanut itseni taas pystyasentoon. Liivi oli toista mieltä ja me olimme toista mieltä koko sen tunnin ajan, jonka altaassa olimme. Iho alkoi näyttää rusinalta, mutta sekään ei tehonnut K:hon, joka innostuksen puna poskillaan kauhoi ja polki. Väitin saavani lihaskrampin jalkoihin, hukkuvani, tuli jano ja kloori haisi pahalle. Katselin ihmisiä siinä kelluessani, jotka uivat sulavasti tai kävelivät käytävällä uhkein vartaloin.

Varsinainen vesijumppa ohjattuna tulee meille myöhemmin, kun K oli sitä mieltä, että jos sitten vaikka ensi vuonna alkaisimme tosissamme vesivoimistella ja liittyä voimistelijaryhmään. Siihen asti itsellisesti. Ensi viikolla minun on saatava se hemmetin liivi yhteistyöhaluiseksi. Haluan niin kovasti pyöräillä vedessä ja kauhoa käsillä ja ennen kaikkea näyttää siltä kuin olisin koko ikäni harrastanut tätä.

Olin illalla hiukan liian optimistinen tarkastellessani itseäni peilistä. Onko vyötärön seutu jo pelkästä pelästyksestä pienentynyt? K soitti ja kertoi vatsalihastensa kipeytyneen, kuten kuulemma asiaan kuuluu. Hänen äänessään oli hienoista ylpeyttä.  Minun lihakseni eivät olleet kipeytyneet ja siitä kai johtui, että uuma oli yhä uhmakkaasti piilosilla.

Minulla oli muuten K:n lahjoittama uimalakki päässä ja kun sen otin pois monien pakollisten suihkussa käyntien jälkeen, oli tukka painunut oudoksi läjäksi hiuksia, jotka eivät enää tulleet entiseen tuuheaan kuosiinsa. Varasin kampaajalta ajan.

Ja tätä on aina kerran viikossa ties mihinkä asti! Vesi elementtinä on mukava, hellä ja pehmoinen. Olen varma, että meistä tulee vielä, korkkiliivi mukaan luettuna, ystäviä.

NYT SE ALKAA

Kerään muutaman tunnin voimia vesijumppaa varten. Sain K:lta illalla ohjeita, mitä on otettava mukaan ja mitä ei. Ei lompakkoa, ei ylipäätään laukkua, mutta pyyhe, pussi märkiä esineitä (pyyhe ja uimapuku) varten saadakseni ne säällisesti kotiin kuivumaan ja uimalakki. Jälkimmäistä ei minulla tietenkään ole. K lupasi lainata omasta uimalakkiarsenaalistaan. On ostettava kaupasta yksi. Uimahallissa on sauna, jonne voi halutessa mennä. En halua. Varkauksia on joskus esiintynyt lukollisiin kaappeihin, jonne on tarkoitus jättää vaatteet. Tässä vaiheessa emmin entistä enemmän osallistumistani tähän koko hommaan. Olen huono kulkemaan kaduilla uimapuvussa. Sitten siellä on kuulemma joku virkahenkilö, joka tarkastaa uimahallin käyttäjän kelpoisuuden täyttämään kaikki asiaan kuuluvat paragrafit. Että on käyty suihkussa, hiukset pesty tai peitetty uimalakilla, että ei ole tarttuvia tauteja, vuotavia haavoja, evästä jota aikoisi syödä altaassa. Hyvää käytöstä vaaditaan ehdottomasti ja kaikkinaista tottelevaisuutta uimahallin ja virkahenkilön sääntöjä  kohtaan. Tottelemattomuudesta voi saada joko elinikäisen tai kahden ja puolen vuoden uimahallin käyttökiellon ja merkinnän rekisteriin.

K:lla on myös vastuu minusta, uimataidottomasta. Sanoin, jos altaassa paikkani näyttää tyhjältä, tarkoittaa se sitä, että olen mennyt pohjaan. Hänen on tehtävä ilmoitus henkilökunnalle, joka kiirehtii minut kaivamaan ylös, elvyttää ja tekee kaiken voitavansa hyväkseni. Tämän jälkeen mietin ankarasti, aionko enää osallistua vesivoimisteluun.

Olen jo riisunut itseni kaikista koruista korvalehtiä myöten, mutta meikistä en luovu. Minään raakileena en veteen mene. Kynnet lakkasin huolellisesti kaikella uhallakin ja nyt mietin, laittaisinko nilkkaketjun kuitenkin. Se voi polkemisliikkeissä välkähdellä somasti. Olemukseni yleisvaikutus tulee kärsimään uumalla olevan korkkivyön takia. Sillä on myös peittävä vaikutus, mikä toisaalta on hyvä asia. Ehkä kun olen kymmenisen vuotta ahkerasti vesivoimistellut, olen joko kuollut tai saanut vyötärön seudun sen näköiseksi kuin haluan.

UIMAHALLIN KATSASTAMINEN

K:n kanssa eilen katsastamassa täkäläisen uimahallin, kun aiotaan vesijumppaamaan. Naiset ja miehet polskivat kuulemma yhdessä ja samassa altaassa. Riisuutuminen tapahtuu myös yhteisesti mutta saman sukupuolen kanssa. Sitten mennään suihkuun ja vasta tämän toimenpiteen jälkeen pukeudutaan vaadittavaan uima-asuun ja tepastellaan veden ääreen ja veteen. Uumalle saa korkkivyön, että pystymme jaloilla polkemaan irti pohjasta. Ylihuomenna aloitamme, sanoi K tomerasti ja vaikutti ylen innostuneelta. Minä vähemmän.

Tulimme luokseni kahville ja kaivoin pakastimesta Västerbotten-juustopiirakkaa, joka kuuluu olevan perinteinen Ruotsin piirakka. Ostan sitä usein Herkusta. Lämmitettynä makoisaa. K tykkäsi. Iltaan asti juttelimme ja K sanoi meillä olleen hauskaa "kuten aina". Niin minustakin.

Kun kerran Sapphon myötä pääsin Suuren Rakkauden makuun, syvennyin Shakespearen näytelmään Romeo ja Julia. Tuttua tekstiä,  vaikuttavaa draamaa ja tietysti lempeä. Alussa "kreivinna" ja imettäjä keskustelevat Julian iästä. Imettäjä tietää "sen tunnilleen ja Pietarina täyttää 14v". Paavo Cajander jälleen toiminut suomentajana ja kirja ilmestynyt vuonna 1919 SKS:n kirjapainosta. Olen näytelmässä siinä kohdassa, kun Montaguen suvun vesa Romeo on juuri astunut näyttämölle ja tapaa neiti Julian, joka edustaa Capuletin sukua. Nämä kaksi heimoa ovat verivihollisia keskenään ja tämä juuri on pohjana koko näytelmälle. "Vihasta vanhast´ uuteen vimmaan saa." Me kaikki tiedämme lopun. "Sovittaa kuoloss´ isäin vainon vasta". Tämän voi kertoa, koska kaikki olemme Shakespearemme lukeneet.

Visusti sisällä ja kotona tänään. Sataa. Niin syksyä, niin syksyä. Aivan kuten pitääkin tähän aikaan. Valmistaudun huolella huomiseen koitokseen. Mihin soppaan olen taas lusikkani pistänyt? No, jos tästä kropan esteettinen puoli paranee, niin lienee "loppu hyvin, kaikki hyvin".

ENNEN AJANLASKUN ALKUA

Kreikkalaisuus ja kaikki mikä siihen liittyy, on minulle tärkeää. Kiinnostus heräsi kauan sitten luettuani Alf Henriksonin Antiikin tarinoita 1-2. Varsinkin kreikkalainen mytologia. Kaikki ne ihanat jumalat! Kun olin Gibraltarilla näin Herakleen "pylväät" salmen molemmin puolin. Hän oli vääntänyt Atlas-vuoriin väylän näitä varten. Siinä ne olivat! Nyt lukiessani vanhoja näytelmiä löysin näytelmän Sapphosta. Hänhän oli kreikkalainen, mutta aivan lihaa ja verta. Itävaltalainen Franz Grillparzer (1791-1872) kirjoitti näytelmän tästä kreikkalaisesta ennen ajanlaskumme alkua eläneestä runoilijasta ja sen ajan "tapagurusta". Sapphon runoja ei ole jälkimaailmalle säilynyt kokonaisuudessaan ja persoonanakin hän on meille mystinen hahmo. Ihastuin Grillparzerin näytelmään. Sen on suomentanut V.A. Koskenniemi, kustantanut WSOY vuonna 1910. Osa murhenäytelmän henkilöistä on ollut todellisia historian kertomusten mukaan.

Kreikassa en ole koskaan ollut. Lähin sinne päin viittaava on minulle ollut Kypros. Olihan saari kreikkalaisen kulttuurin piirissä ennen meidän aikaamme ja yhä on raunioita kertomassa menneistä ajoista. Saarta ovat hallinneet monet ja kaikista on jotain jäänyt nykykulttuuriin. Turkki valtasi 1974 osan maasta ja pitää yhä sitä hallussaan. Siellä en käynyt. Kuulin surullisia asioita miehityksestä ja sen aiheuttamasta tuskasta, kun kodit ja perheet hajotettiin osan jäätyä vallatulle alueelle. Samoin kuin Saksassa aikoinaan.

Iho nousi kananlihalle näytelmän lopussa Sapphon heittäytyessä rakkaudessa pettyneenä korkealta kallion kielekkeeltä mereen. Tämän kertoo historiakin. Ken uskoo?

"On lempi ihmislasten, jumalain
on kunnioitus. Kaikki nauttikaa,
mik´ kukkii teille, mua muistellen,
Niin maksan elämäni viime velan,
te jumalat nyt heidät siunatkaa
ja minut ottakaatte!"

Sappho lähti elämästä siksi, että Melitta ja Phaon saisivat toisensa, vaikka Sapphon rakkaus kohdistui Phaoon. Kuinka kaunista! Kuinka uhrautuvaa! Huokasin syvään ja pyyhin kyyneleen silmänurkasta. Rakkaus, ihanin asia maailmassa.

MIKSI JEPPE JUO?

Kahvin juotuani otan ja lähden ruokaostoksille. Luumut loppuneet ja pitää saada myös kahvikapseleita: caramelito ja ciocattino. Uusia makukahveja kuulemma tulee jouluksi, mutta myyjä ei saa vielä niistä  kertoa. Että semmonen salaisuus.

Olin eilen suorastaan ylpeä itsestäni. Imuroin ja pyyhin pledgellä pölyt. Sitten vain istuin ja katselin ihaillen tulosta, kun olin sytyttänyt kynttilätkin palamaan. Soitin L:lle ja hän kehui Lidlin kauppaa. Taidan taas piipahtaa. Edellinen kerta meni penkin alle, mutta olinkin kielteisellä kannalla koko puotia kohtaan. Tänään avoimin mielin. Marbellassa olin elämäni ensimmäisessä Lidlissä. Suomessa ei vielä ollut. Sitten tuli ja nyt on.

Luin jo Hamletin. Nyt menossa Molièren Tartuffe (WSOY, 1920).  Holbergin Jeppe Niilonpoika odottaa. Kirja vuodelta 1909,  Osuuskunta Suur-Savon kirjapaino. "Miksi Jeppe juo?" on tuttu fraasi. Jeppe itse vastaa: "Vettä juopi maa,/meri janoaa./ Taivas juoda saa,/ kaikki, kaikki tyyni juopi./ Miks´en minäki/ siis joisi janooni?"  Näytelmiä on vielä kirjahyllyn katon rajassa kymmeniä. Ihanaa! On menossa näytelmäbuumi. Ennen kävin usein teatterissa, hyvin usein. Teatterifriikki. Lähdin jopa Tukholman Dramateniin, toisinaan Tampereelle ja Poriin näytäntöihin. Silloin teatteri-iltoihin pukeuduttiin, varsinkin Kansallisteatterin ensi-iltoihin. Se oli ihanaa! Minullakin iltapukuja. Herroilla tumma puku tai smokki.Varsinainen pukuloisto oli jonkun näyttelijän lahja- tai jäähyväisnäytännössä. Näytelmän päätyttyä näyttämöllä pidettiin juhlakalulle puheita ja annettiin lahjoja. Katsomossa aplodeerattiin ja yleisö nousi seisomaan. Hurmaavia aikoja, ihania muistoja.

Tiesittekö, että Ruotsalainen teatteri oli alkujaan muualla kuin nykyisin? Se oli puinen Engelin piirtämä rakennus vuodelta 1827,  tosin aika lähellä nykyistä. Se olikin ensimmäinen teatterirakennus koko kaupungissa. Lämmitys oli kuitenkin kehnoa, talvella paleltiin. Sitten G.T.Chiewitz piirsi uuden, joka valmistui 1860 nykyiseen Pohjoisesplanadi 2. Espan nimi oli tuolloin  Henrikin esplanaadi. Koko muu kaupunki hyväksyi paikan ja talon paitsi "aina kriittinen" Z. Topelius, joka väitti talon muistuttavan kilpikonnaa. Talosta päästiinkin eroon. Se paloi melkein kokonaan. Asialle pantiin pietarilainen arkkitehti N. Benois, joka säilytti kollegansa palosta säilyneen kaarevan päädyn. Tämä kolmas Ruotsalainen teatteri valmistui 1890. Pystyssä on pysynyt. Nämä tiedot lunttasin Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin kirjasta Puhvelista punatulkkuun, Helsingin vanhoja kortteleita (HS 1977).

Rakastan syntymäkaupunkini historiaa.Olen tänne ennenkin Stadista kirjoittanut.

HAMLETIN SEURASSA

Lainaan tähän nyt Viljo Römpötin (1897-1960) "Toteamia" kirjasta (1953, Gummerus)  pienen aforismin; "Maailman napa on siinä, missä seison. Jos siirryn, sekin siirtyy." Ihana!!!

Löysin Römpötin kirjahyllyn ylimmältä hyllyltä vanhemmiltani perimieni näytelmäkirjojen joukosta, jonne se ei missään tapauksessa kuulu. Kiipesin yöllä yöpaidassa ja paljasjaloin tikkaille ja ajattelin, jos nyt putoan, herää koko talo. En pudonnut.

Jätettyäni kertakaikkiaan haamut Mervi Kosken kirjan sivuille, en kuitenkaan malttanut jättää niitä aivan kokonaan. Otin näytelmien joukosta Hamletin ja siinähän on haamuna Hamletin kuollut isä, joka vaatii surmaajalleen kostoa. Olen nähnyt Hamletin näyttämöllä muutaman kerran kuten monia muitakin Shakespearen näytelmiä. Ehkä minulle vaikuttavin on ollut Suomessa vierailevan Royal Shakespeare Companyn A Midsummer Night´s Dream Kansallisteatterissa. Nyt aion paneutua Hamletiin. Äitini on nimilehdelle kirjoittanut omistavansa kirjasen. Kirja (SKS) painettu vuonna 1923. Vahvasti jo kellastunut ja usein luettuna hiukan nuhraantunut. Vanhempani kuuluivat erääseen näytelmäkerhoon.

Väitetään, ettei Shakespeare ole kaikkia hänen nimiinsä pantuja näytelmiä kirjoittanut. Joka tapauksessa hän on saanut viitteitä Hamletiinsa varhaisemmasta Hamlet-näytelmästä, jonka kerrotaan erään Thomas Kydin kirjoittamaksi.  Kirjassa on alussa pitkästi V.(Viljo) Tarkiaisen tarinointia "Hamletin" synnystä, ajatussisällöstä ja myös prinssin luonteesta. Tämä täytyy ensin lukea, ennen kuin syvennyn itse näytelmään. Näytelmän suomentanut Paavo Cajander.

"Päällikköä neljä lavalle Hamletia kantakoon kuin sotilasta. Kuninkaana varmaan kuninkaan tavall´ ois hän menetellyt. Sotaiset soitannot ja sotamenot, hänt´ ylistellen, saattoon liittykööt. Pois ruumiit!  Sotakentäll´ omiaan tuo näky on, mut tässä loukkaa vaan. Nyt tykkein soida antakaa."

Näin päättyy Hamlet, yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia näytelmiä kautta aikain.

STRADIVARIUS

Kehäkukkia maljakossa. Syksy on todellakin täällä. Viimeinen käynti hammaslääkärissä. Joskus ensi vuonna taas. Menin kenkäkauppaan. Ei olisi pitänyt. Ostin kukkakaalin torilta. Se oli hyvä ostos. Ostin luumujakin. Sekin oli hyvä ostos. Tuli vastaan muslimimies, joka ilmoitti minulle kaikkien muslimien olevan hyvin rehellisiä. En pannut vastaan. Tosin panee aina ajattelemaan, kun ykskaks noin asiaa vakuutetaan, että mitenkäs sen asian laita oikein on. Ihmettelin sitäkin, että vääräuskoiselle kasvonsa ja päänsä paljastavalle naiselle ylipäätään mitään ilmoitellaan.

Helsinki-Seurasta tuli mielenkiintoista asiaa. Olisi mahdollisuus päästä tutustumaan OP Ryhmän Taidesäätiön taidekokoelmiin. On kuulemma 3500 teosta! Vaikka taas hekumoin menosta, en mene. OP Ryhmän Taidesäätiö perustettiin  1987. Siellä ollaan myös kiinnostuneita muun taiteen ohella musiikista ja lainataan historiallisia jousisoittimia nuorille lahjakkaille soittajille. Ette usko, mutta on yksi Stradivarius vuodelta 1702! Alun alkaen viulu oli Viipurissa yksityisomistuksessa vielä 1900-luvun alussa. Sieltä se siirtyi Yhdysvaltoihin ja lopulta 1986 Japaniin. Silloinen OKO-Pankki monien välikäsien kautta sai tiedon tästä hienosta soittimesta ja se ostettiin Suomeen. "Soittelenpa minä Stradivariuksella", voi nyt joku sanoa.

En muuten jaksa suurin surminkaan enää lukea Mervi Kosken kummituskirjaa. Mitä pitemmälle kirjassa olen päässyt, sitä varmemmaksi myös tullut, että huuhaata kaikki aavejutut. Ihminen kuitenkin kaipaa jännitystä kuin myös olla pelon vallassa. "Nähdään" kaikenlaista ja mielikuvitus tekee tepposet, kolttoset suorastaan. Minä en ainakaan usko!! Linnanmäen kummitusjuna (liekö enää olemassakaan?) veti kansaa sankoin joukoin. Minäkin pelosta kiljumassa kädet silmillä aina uudestaan ja uudestaan. Pelkäämään mentiin vapaaehtoisesti. Eikä ne kummitukset edes kaksisia olleet. Luuranko hyppäsi esiin irvistellen ja joku valjun näköinen zombie hoippui radan varressa. Ihmiset huusivat minkä kurkusta irti saivat. Jos junaan meni pojan kanssa, olihan tuo oivallinen tilaisuus "suojella" tyttöä kietomalla kädet ympärille. Ei enää pelottanut.

UIKKARIT JA BASKERI

Nonnih, nyt on simmarit. Hameosa ja kaikki. Vau! Uimapukukaupasta pasteerailin oikealle Stockmannille. Vedin oven sisäpuolella syvään henkeä ja tunsin olevani onnellinen. Ostin uuden baskerin. Olen baskeri-ihminen. Nuorempana olin hattuihminen. Herkussa on remontti. Näytti oudolta ja sekamelskaiselta. Ajattelin mennä Samppanjabaariin, mutta en mennyt edes kahville minnekään. Tulin kotiin. Ehdin juuri, kun ystäväni J soitti. Kertoi kesän aurinkoisista päivistä saarellaan. Kiva kun soitti.

Olen lukenut muutaman kummitustarinan Mervi Kosken kirjasta. Päiväsaikaan. Sanotaanko kummituksesta "se" vai "hän"?  Kirja väittää aaveilla olevan sielun. Minulle on kerrottu, että sielu menee menojaan ihmisen kuollessa. Eihän aaveilla ole varjoakaan. Eivätkä näy peilissä. Vai onko toisin? Mitä varten kummitukset ja muut vastaavat eivät puhu koskaan kommunikoidessaan ihmisten kanssa? Koputtelevat vain. Viskovat esineitä ja heiluttelevat verhoja. Miten semmosta osaa tulkita?

Kävin pankissa, jossa en ole koskaan ennen ollut. Ovella seisoi herrahenkilö, joka halusi tietää millä asialla liikun, nostoa vai maksua?  Painoin ketterästi itse etusormella laitteen nostonappulaa ja mies näytti ällistyneeltä: eikö apua?. Vuoronumero tipahti esille. Istuuduin pahalta haisevan herra-asiakkaan viereen ja yritin olla hengittämättä. Jäin siihen urheasti. Ihmisiä oli kymmeniä, mutta mikäs siinä oli istuessa. Uudet uikkarit ja baskeri laukussa. Kesti ikuisuuden. Tämä on aina nykyisin pankeissa näin, koska käteistä saa vain tietyissä pankeissa. Naurettavaa. Sitten ne tietyt pankit ovat kuin nuijalla lyötyjä ja menee tunteja vuoroa odottaessa. Virkailijat näyttivät nuutuneilta ja työllistetyiltä. Olen minimoinut pankissa sanottavani. Selviän kuudella sanalla ja annan passin. Lopuksi sanon "kiitos" (sisältyy siihen kuuteen), sullon rahat laukkuun ja lähden. Ei se mikään sosiaalinen tapahtuma ole, jossa etsitään bestistä. Lyhyttä ja ytimekästä. Oravannahka-aikaan oli helpompaa. Pyssyn kanssa metsään ja käteistä tuli.

TAAS MENOSSA

Eilinen postaus ei ollut tarkoitettu ainakaan miksikään jeremiadiksi (alkoi tuntua ykskaks siltä), vaan kuvaukseksi omaishoitajan/omaishoitajien työstä,  joka voi olla hyvinkin vaativaa. Minulla tuo aika on takanapäin. Nyt mennään elämässä eteenpäin. Yhä on minulla tunne, että on kirittävä aikaa kiinni. Joku onkin sanonut: "nyt se menee, kun taas voi".

Katselin dokumentin kiikkerästä Kaliforniasta liikkuvien mannerlaattojen päällä. Tuo aurinkoinen, iloisten ihmisten suuri alue on seismologian mukaan alttiina todella suurelle maanjäristykselle. Minun ei pitäisi näitä katastrofijuttuja katsella. Olen herkkä. Vaikka Suomessakin joskus heilahtelee, itse en ole täällä enkä muualla moista kokenut. Eikä ole väliksikään. Ukonilma jo saa minut hiukan varpaisilleen.

Verikokeita ei enää tiedossa. Ei ole enempää mitään tutkittavaa. Totuin jo siihen, että lähete oli aina plakkarissa laboratorioon. Olisikin keksittävä joku toinen labra. Täällä, missä kävin,  otettiin asiakas hiukan ynseästi vastaan "vieraan lääkärin" lähettämänä.  Jokainen pitää kiinni omista potilaistaan, eikä katsota suosiolla asiakkaan omavaltaista valintaa.

Tänään aion Stadiin. Pankki ja uimapuku ja mitä sitten päähän pälkähtääkään. Olen asennoitunut pitkään kaupungilla olemiseen. Kahville jonnekin jossain välissä. Bulevardin Ekberg, jonne mielisin, liian kaukana sieltä, mihin tänään aion. Minua kiehtoo kahvila, jossa on pöytiin tarjoilu. Nykyisin harvoin meitä tällä ylellisyydellä Helsingissä hemmotellaan. Säästetään henkilökuntakuluissa.

Heräsin jälleen varsin varhain. Sapettaa. Talossa naapurit nukkuvat. En ole varma, voisinko laittaa kahviakaan. Kone pitää hiukan ääntä. En ole enää pitkiin aikoihin käyttänyt vanhempaa tiputustapaa. Koko vehje pölyttyy. Hurahdin oitis espressokoneeseen. Minulla on isoäitini fiinejä mokkakuppeja, joita voi mainiosti espressoon käyttää. Nespressokauppa Keskuskadulla on kuitenkin suuri heikkouteni, kahvikapselit ja kaikki ihanat oheistuotteet!!

OMAISHOITAJAN ELÄMÄÄ

Usein saa lukea lehdistä, miten laitosten henkilökunta joutuu iäkkäiden potilaiden väkivallan kohteeksi.Osa teoista johtuu sairaudesta. Puolison omaishoitajana ollessani jouduin itse sairaan mieheni aggression kohteeksi niin sanallisesti kuin fyysisesti. Myös kotiavustajat pesun yhteydessä myöhempinä vuosina saivat tuta mieheni voimat. Heiltä harvoin sai ymmärrystä. Olin tuohtunut ja hämmästynyt ammatti-ihmisten ymmärtämättömyydestä.

Mieheni oli sairastunut aivoinfarktiin ja hänen psyykensä muuttui. Välillä oli herttainen ja näin sen miehen, jonka kanssa olin mennyt naimisiin. Toisinaan en tuntenut häntä. Olin mustelmilla, verinaarmuilla ja käsivarsissa hampaan jälkiä. Kuitenkin sanalliset loukkaukset koskivat enemmän, vaikka tiesin, mistä kaikki johtui. Hän ei ymmärtänyt itse tilaansa, ei edes sitä, että oli sairas. Kun ei vielä ollut laidallista sairaalavuodetta, hän pääsi kiipeämään vuoteesta pois. Siitäkin huolimatta, että rakentelin barrikadeja esteeksi. Myöhemmin kun ei enää pystynyt liikkumaan, oli rauhallisempaa. Saimme nosturin, jolla häntä liikuttelin. Roikotin vuoteen yläpuolella vaihtaessani vuodevaatteet. Siirsin pyörätuoliin hänen siinä jaksaessa istua. Sitten ei enää jaksanut. Hänestä tuli aivan vuodepotilas. Ja minusta tuli ympärivuorokautinen sairaanhoitaja. Olin hyvä siinä.

Olin oppinut tekemään kaikenlaista ja tein kaikenlaista. Minulla oli nyt täysikasvuinen mies, jota hoidin kuin vauvaa. Oli hieno ihminen sosiaalivirastossa "omana", joka kantoi huolta jaksamisestani. Hän suorastaan vaati joskus, että mies lähetetään viikoksi intervallihoitoon. Harvoin suostuin, koska tiesin, että mies ei näissä paikoissa viihdy. Oli kauheaa jättää hänet sinne. Pois lähtiessäni kuulin vielä käytävässäkin huudon: "Älä jätä mua tänne". En osannut olla "lomalla". Kävin hänen luonaan jokaisena päivänä. Luin ääneen, syötin hedelmiä ja juttelin puita heiniä.

Häntä ei kotona alussa voinut jättää yksin karkaamisen takia. Roskat kuljetin juosten, tilasin ruoat Stockmannilta, organisoin ja joskus pyysin jonkun vahdiksi, jos oli asioille päästävä. Naapurin O tuli mielellään auttamaan. Ei kertaakaan kieltäytynyt. Hän myös tuli nostamaan mieheni takaisin vuoteeseen tämän pudottua lattialle. "Ei voimalaji, vaan tekniikkalaji", sanoi. Minulla sitä tekniikkaa ei ollut.

Joskus olin lopen uupunut ja joskus vihainen. Kaupunki tuli apuun. Ensin sain "tuuraajan" kaksi kertaa kuukaudessa, sitten neljä. Elämästä tuli paljon helpompaa. Tuuraaja oli kolmisen tuntia kerrallaan ja minä silloin tällöin törsäsin sen ajan istumalla ystävien kanssa kahvilassa. Yhdestä tuuraajasta tuli minulle hyvä ystävä.Tapailemme vieläkin, vaikka mieheni kuolemasta on jo kolme vuotta tässä kuussa. Siksi ehkä tämä kirjoitus.

En halua korostaa tällä tekstillä mitenkään itseäni, vaan tuoda esille sen, että kotonakin on sairauden sattuessa kohdalle, väkivaltaisuutta. Siitä eivät omaiset  ehkä halua puhua. Häpeää? Minulla omaishoitajuus kesti 12 vuotta ja olen iloinen, että tein sen loppuun asti. Välillä hymyillen ja välillä hampaita kiristellen. Mieheni kuoli eräänä yönä käsivarsilleni rauhallisesti nukkuessaan. Hänen elämänsä päättyi samalla hetkellä kuin minun työni omaishoitajana.

Olen kiitollinen siitä ajasta. Ymmärrän paremmin sairaita ja tiedän, että väkivaltaisuus ei aina ole tahallista. Sairas ei hallitse itseään, ei ymmärrä tekojaan, eikä missään tapauksessa haluaisi loukata läheistään tai hoitajiaan.

SPORAMUISTOJA

Kauppa-asioille tänään tavoistani poiketen lauantaina. Ihmistungosta, kansaa suvuittain liikkeellä, jonotusta kassoilla. Eilen kotona lonkka ärtyneenä, mutta silti ahkeroitsin kotitöitä. "Arbeit macht frei". Kun ei vieläkään sitä piikaa ole. Välillä luin voidakseni olla pitkällään.

Italian kirje on jo menossa päämääräänsä. Onkin ainoa, jota vielä etanapostissa panen menemään. Muut hoituvat sähköisesti tai tekstiviestillä. Jälkimmäinen kommunikointitapa saa karvani pystyyn. Lyhyttä, ytimekästä, tylsää tekstiä ilman verbejä. Ei ihme, että nuorten ihmisten kirjoitustaito hiipuu.

Illalla vuoteessa luin Erkki Mattssonin kirjaa Kun Eki oli snadi. Nimikin kertoo, että slangilla mennään. Yksi oli lämminhenkinen tarina sporalla kulkemisesta. Alussa henkilökunta oli pitkälle ruotsin kielistä. Oli värvätty väkeä Sibbosta ja työntekijät asuivat nk. Sipoon kirkossa Töölössä. Purettiin 1960-luvulla. Nimi johtui rakennuksen ulkonäöstä, joka todellakin muistutti kirkkoa. Ratikoissa puhuttiin hullunkurista suomea. Jos joku yritti hypätä liikkuvaan ratikkaan sai kimppuunsa kiukkuisen rahastajan : " Eiks te tiedä, ettei te saa nousta peelle ennen kun se seisoo?" Kondari oli herra ratikassa, vaikka olikin nainen. Huusi kovalla äänellä: "Maksaka, betaala vaguud! Onks kaikki jo maksanu? Alla betaala?" Kieltoja ja ohjeita oli präntättynä ratikan seinille sisäpuolella. Yhtä en ikinä unohda: "Spotta ej på golvet". Myös pidettiin huolta, ettei ratikkaan noussut "pahalta haiseva henkilö". Laulussa on väitetty, että linja-autossa on tunnelmaa. Kyllä sitä on ollut sporassakin.

Hörpin tässä ensin lattemukin tyhjäksi ja sitten aamutoimien jälkeen heti liikkeelle. Ensi viikolla haen uimapuvun. On musta ja siinä on hameosa, jota ilman en uimapukua osta. K on edelleen sitä mieltä, että ruvetaan vesijumppaamaan. Sain myös siunauksen ajatukselle A:lta, joka on sitä harrastanut. Kehui kovasti. Amos Rex myös odottaa käyntiämme. Yksi kerta vielä hammaslääkäriinkin. Mammarainen on kuin vierivä kivi, joka ei ehdi sammaloitua.

INHOA JA HAAMUILUA

Tultuani eilen hammaslääkäristä katsoin ansainneeni pari uutta kirjaa. Niinpä pasteerailin suoraa päätä Suomalaiseen Kirjakauppaan. En ole koskaan lukenut Jean-Paul Sartren tuotantoa. Ostin Inho-nimisen kirjan. Ilmestynyt ranskaksi 1938 ja suomeksi 1947. Tämä minun painokseni on vuodelta 2014 ja kustantajana Tammi.

Toinen kirja on kummitustarinoita! Koko maailmasta, aina oopperan kummituksesta alkaen, eikä ehkä taatusti unohdeta lentävää hollantilaista. Mervi Koski on kummituksiin ja niiden taustoihin perehtynyt ja on tämän minunkin kirjani Maailman merkillisimmät kummitustarinat kirjoittanut. Ihan jännittää. Tohtiiko lukea iltamyöhällä?

Jotkut tuttavapiiristäni uskovat haamuihin, etiäisiin ja muuhun tieteen saavuttamattomaan. Helsingissä kiertää myös näitä aavetarinoita. Isäni joskus minulle kertoi. Mutta minä olin kiinnostuneempi taivaalla näkyvistä tähdistä ja pyysin isää niistä kertomaan. Kirurgisessa sairaalassa kummittelee, minulle kerrottiin siellä ollessani. Sophie Mannerheim, sairaalan ylihoitaja 1900-luvun alussa. Hän ei ole malttanut jättää työpaikkaansa. Minä en nähnyt, vaikka etsin heti kynnelle kyettyäni. En vielä tiedä, yltävätkö Sophien pistäytymiset Kirralla Mervi Kosken  kirjaan (Minerva 2018). Kirja kun paneutuu maailmanlaajuiseen kummitteluun.

Miltä sitten vaikuttaa Sartren kirja? Siinä nimittäin kirjan minä-henkilö Antoine kummastelee omaa olemassaoloaan ja arvelee olevansa ehkä pelkkä haamu (näin pitkällä en vielä kirjassa ole, luin tämän jostain). Hän on alkanut inhota kaikkea, esineitä ja asioita. Kun hän kättelee, toisen käsi tuntuu pehmeältä isolta toukalta. Hän ryhtyy kirjaamaan tuntemuksiaan ja toivoo pääsevänsä näistä kuvotuksista eroon. Pääseekö? En vielä tiedä, mutta jotenkin vahvasti epäilen. Ei tämmöisessä kirjassa voi olla onnellista loppua. Taitaa olla yhtä vaikeaselkoinen kuin taannoin lukemani Haruki Murakamin teos Kafka rannalla.

Kuten huomata saattaa, naputtelen tätä kolmen maissa aamuyöllä. Valvon, harmittelen unen puutetta, enkä enää jaksa laskea lampaita.

OKULISTIN LUONA

Onnekseni tarvitsen nyt tällä 2000-luvulla silmälääkäriä, enkä pari sataa vuotta sitten. Silloin olisi ollut vähän niin ja näin. Oltiin muutaman piirilääkärin varassa ja heidän kiinnostuksestaan riippui, tutkittiinko silmiä. Kiertäviä okulistejakin oli ja yleensä ulkomaalaisia. Muun muassa eteläisestä Euroopasta käytiin pyörähtämässä. Nykyisin asiat mukavasti ja olemme hyvässä huomassa taitavien silmälääkärien hämärissä tutkimushuoneissa. Lääketiede edistynyt, vaikka minun, eikä kenenkään muunkaan,  silmien "nokihiutaleille" (lasiaisen irtautuma) voi mitään tehdä. Saattavat asettua johonkin sen enempää vaivaamatta, kuten minulle kävi, moniksi vuosiksi, ja taas putkahtavat ihmisen kiusaksi. Näkökykyä eivät haittaa. Niin että siinä minulla ne ovat, halusin tai en. Muuten kaikki suhteellisen hyvin. Menin ostamaan kriikunoita.

Kukaan ei ole soittanut ja kysynyt, miten kävi silmälääkärissä. Ystäviä!!  Eräs toinen K, ei se aivan vakituinen K, soitti ja juteltiin puita heiniä. No, hän ei edes tiennyt silmistäni mitään.  Kertoi matkastaan tundralle. Minäkin ollut tundralla. Kaukana pohjoisessa, kaukana sivistyksestä, vauraassa öljyn rikastuttamassa maassa.

Kävelin Suomalaisen Kirjakaupan ohi ja niin teki mieli puikahtaa sisälle. En puikahtanut. Omassa hyllyssä monta vielä lukematonta kirjaa. Vanhempieni perua. Olivat lukuihmisiä. Jouduin antamaan tilan puutteessa kirjoja poiskin. Kirpaisi syvältä. Vanhempieni tuhkat takuulla pöllähtivät Hietaniemessä. Se oli eräs oravista kertova satukirja, jonka avulla opin lukemaan. Kuului johonkin WSOY:n muutaman kirjan sarjaan. Luulin yhä tavaavani ja sitten ykskaks huomasin lukevani suoraan. Aikamoinen riemun hetki. Siitä se alkoi. Ystävyys kirjojen kanssa.

TÄNÄÄN NUHA VIRALTA

Vielä tänään luppoillaan kotona.  Löysin hyllystä Kafkan kirjan "Oikeusjuttu". Joskus olen aloittanut ja jäänyt kesken. Nyt uusi ja tarmokkaampi yritys. Kirja ilmestynyt vuosi kirjailijan kuoleman 1924 jälkeen. Kafka oli määrännyt käsikirjoituksen poltettavaksi muka keskeneräisenä, mutta syystä tai toisesta määräys jäi toteuttamatta.

Alan saada Italian kirjeen valmiiksi. Kirjoitettu pätkittäin monena päivänä tapahtumista Helsingissä ja omista tekemisistäni. Panen mukaan pienen brosyyrin Kiasman näyttelystä. Ystäväni vannoo vanhemman taiteen nimeen. Asuu maassa, jossa on Firenzen ja Rooman taideaarteita ja josta minä olen pikkuisen kateellinen. Firenzessä minäkin tosin ollut ja Michelangelon Davidin nähnyt.

Nokihiutaleet silmissä muuttavat muotoaan. Joskus selkeän hiutalemaisia ja ohittavat näkökentän nopeasti. Välillä pitkiä hitaammin liikkuvia koukeromaisia nauhoja kuin huolimattomasti tehtyjä nimikirjoituksia. Toisinaan pienen välähdyksen myötä. Huomenna tiedän enemmän.

Nuhasairaana olen kuunnellut paljon musiikkia, kepeää ja vakavaa YouTubesta ja levyiltä, jopa tv:stä RSO:n konsertti. Voi kuunnella hartaana tai myös taustamusiikkina. Tänään nuhalle potkut. Huomenna oltava skarppina.

Perjantaina Stadin Slangin oma bändi soittaa Musiikkitalon Black Boxissa. On kaikenlaista muutakin musaa. Taas kerron menomahdollisuuksista. Koska ihmeessä menisin mukaan?? Aikoo, aikoo, mikä se on? Minä!! Olenko saamaton vai haluton? Monta vuotta olen Slangiin kuulunut ja ylen, ylen harvoin osallistunut mihinkään.  Noissa tapahtumissa voisi olla joku tölikäläinenkin! Ehkä joku tuttu Messeniuksenkadun kulmilta.

NUHA EI HELLITÄ

Laahustin kuin laahustinkin eilen kauppaan. Napitin takin ylös asti enkä kertaakaan matkalla edes aivastanut. Nuha yhä kutisee nenässäni ja kaipaan hellyyttä ja sääliä. Jaksoin illalla katsella elokuvankin, jonka juoni melkein katosi paperinenäliinojen kahinaan.

Vuoteeseen nukkumaan mennessä otin mukaani John Keatsin ja W.B.Yeatsin runokirjat. Olen tänne blogiinkin hehkuttanut kummastakin joskus. Yeatsin kuolemasta oli kulunut 150 vuotta vuonna 2015 ja julkaistiin kovakantinen hieno kirja runoilijan muistoksi Torni ja kierreportaat. Keats puolestaan on saanut tyytyä hyvin pieneen näköispainokseen vuodelta 1917 kuusi vuotta sitten. Laitan pätkän Yeatsia tähän runosta Intialaisen mietteitä  jumalasta:

"Kuljen veden partaalla kosteiden puiden alla,
sieluni keinui illan hämyssä, kaislat polvien tasalla,
unessa keinui huokaava sieluni. Näin märkien nummiriekkojen
tepastelevan rinteen ruohikossa ja herkeävän
piirileikeistään..."

(suom.Jyrki Vainonen)

Minä kuljin kauniisti omaan uneeni ja nukuin hyvin koko yön. Välillä heräsin jykevään aivastukseen. Uninen käsi haparoi nenäliinaa.

Eräänä päivänä soitti E ja kertoi lähtevänsä rentoutumaan jonnekin Savoon päin. M puolestaan matkaa puolisonsa kanssa Valenciaan. K lörpötteli piristyksekseni tovin tyhjänpäiväisyyksiä. Sanoi ääneni kuulostavan flunssaiselta. Totta maar. Menin laittamaan itselleni kupillisen teetä.

FLUNSSANKO KOURIIN?

Jaahas, se on sitten nuhaa! Mistä lie tupsahtanut. Lepsu olo, riittävätkö paperinenäliinat, kauppaan ei jaksa. Pitäisi jaksaa. Kahvin tilalla pitäisi juoda teetä. Jossain on teepusseja ainakin. Minkälainen pilleri tähän sopii, ettei tule kokonainen flunssa? Paleltaa. En edes uusista lungokahvikupeistani ilahdu. Niistä ei voi juoda teetä. Etikettivirhe. Miksi juuri nyt tämä piti tempaista? Puolison 12 vuoden sairausaikana ei ikinä ollut minulla flunssaa. Olin ihan immuuni. Nyt leskenä tämä on ainakin neljäs kerta. Ensi viikolla on menoakin vielä. Aivastuttaa yhtenään. Nenää kutittaa koko ajan. Joku on joskus neuvonut, että jos ei niistä, nuha loppuu. Mutta kuka sitä nyt semmosta. Kamalan näköistä. Välillä tulee kuumuuskohtauksiakin, jotka eivät liity mihinkään muuhun kuin tähän asiaan. Kyllä aivan rehellistä nuhaa, joka odottelee kunnon flunssan puhkeamista. Vaanii ja sitten iskee. Yö kului nukkumatta. No, hiukan pätkissä. Välillä pimeään tuijottaen tai yöpöydän lampun valossa lukien. Valvominen ei ole hyväksi. Se kuulemma lihottaakin. Julkaisen tämän postauksen puoli kuudelta aamulla. Sitten yritän taas uinailla.

Piti menemäni postilaatikolle. Italiaan kortti, jota kääntelemällä tulee vuoron perään sanat "no" ja "yes". Kummallakin kerralla on no-sanojen joukossa yksi "yes" ja "yesien" yksi no-sana. Korttitehtailija Saksanmaalta, Berliinistä. Toinen Kiasmasta ostettu kolmiulotteinen korttihauskuus esittää van Goghia itseään. Käännellessä korttia taiteilijan taustalla auringonkukkia ja iiriksiä, etualalla ilmeisesti näkymä maalauksesta " Café terrace at night". Lunttasin. Kyllä nämä voittavat, anteeksi vaan, Martta Wendelinin kortit.

Nappasin Kiasmasta vihkosen, jossa väitetään rakennuksen yksityiskohdissa olevan "olioita". Onko tahallista Steven Hollilta? Tai keksitty lapsivierailijoita varten? Kuka löytää eniten olioita? Jo heti toisessa kerroksessa on oliomainen kaide. Olimme siellä, mutta emme oliota huomanneet. Ovenkahvoissa on nenä! Jotkut ikkunat muistuttavat rakennuksen silmiä. Tämän huomaa selvästi monissa taloissa. Ovi näyttää suulta. Lapsena katselin tämmöstä "arkkitehtuuria". Talot oli helppo inhimillistää.