Niin laiskana että kuvottaa. Onneksi tänään liikkeelle ja on muitakin päiviä buukattu täyteen tällä viikolla. Ei minua ole luotu toimettomaksi.
Katselin elokuvan pienestä pojasta, joka oli nero ja hänen lapsuutensa pilattiin tällä lahjalla. Ei saanut olla pikkupoika. Piti osoittaa huippuälykkyyttään aikuisten, paitsi oma äidin, toimesta osallistumalla testeihin ja muihin näyttöihin. Jääkö oikeassa elämässä tämänkaltaisille älykkölapsille lapsuudestaan traumoja? Tai musiikillisesti lahjakkaille, jotka viettävät lapsenajan jonkun instrumentin ääressä aikuisten kunnianhimon takia?
Ryhdyin jälleen lukemaan Michael Zadoorianin Viimeinen loma-kirjaa. Nyt matkalaiset ovat aloittaneet retken Route 66:lla Illinoisista. Nuorempana haaveilin itsekin tästä reitistä, mitä tiestä on enää jäljellä, Kaliforniaan asti. Olin varma,että joskus sen ajan. En ajanut. En ole ollut koko maassa. Puoliso oli, mutta vain New Yorkissa. Sittemmin en enää himoinnut päästä sen enempää Route 66:lle kuin USAan. Tuli muita intressin kohteita lähempää. Nykyisin haaveilen Helsingin keskustasta ja ratikoista.
Tuomas Kyrön kirjan, Tilkka, jätän lukematta. Lopun, mitä siitä on. Kirja kertoo todellakin sotilaspoikaelämästä, eikä se oikein minua kiinnosta, miten joku ase kootaan tai rämmitään sateessa pöpelikössä. Kielenkäyttökin on sitä samaa varmaankin, mitä vapaalla tuvissa kuulee. Eikä vääpeli liioin kirjakielellä huuda komentojaan. Kirja ilmestynyt ensimmäisen kerran 2003, jolloin Kyrö ei vielä ollut valloittava mielensäpahoittaja. Hänen esikoisteoksensa Nahkatakki oli ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti