Puudutus hammaslääkärissä saa aikaan outoja tapahtumia. En ollenkaan huomannut ennen kuin vasta kotona peilistä, että huulet eivät ole olleet vastakkain, vaan toinen toisensa päällä vinottain. Ja sillä lailla olin tullut kotiin! Onneksi ei minua suuremmin tuijotettu. Otin kipupillerin myöhemmin, en tehnyt muuta kuin laittauduin yökuntoon ja menin nukkumaan varsin varhain.
K on tullut kotiin ja jo päivällä juttelimme tovin. Oli nauttinut viikostaan poikansa mökillä. Saunonut ja uinut, kuten mökillä kuuluukin tehdä. Minä en koskaan ole ollut mikään saunoja. En mökilläkään. Sauna oli minulle pesupaikka ja kaupungin asunnoissa se on ollut muussa käytössä kuin siinä mihin se on alunperin suunniteltu. Vanhempieni asunnon taloon oli joku fanaattinen saunan rakastaja laitatuttanut saunan huoneistonsa vaatekomeroon! Kävimme katsomassa. Pieni oli.
Tänään en liiku mihinkään. Luen Route 66:sta ja tutustun sen maisemiin. On siitä aiemminkin kirjoitettu. Onhan se melkein pyhä tie amerikkalaisille ja pitkä. Nyttemmin ei enää samana kuin ennen. Moottoritiet ovat sen pilanneet, pätkineet ja raiskanneet, alistaneet. Jonkunlaisena säilynyt, niin että voi puhua. Tämäkin Michael Zadoorianin kirjan pariskunta sitä ajelee kuten joskus vastanaineina kauan sitten. Uudistavat sitä tunnetta. John, aviomies, potee muistisairautta. Toisinaan päivät selkeitä, toisinaan eivät. Vaimon aina muistaa. Unohtaa että lapset ovat jo aikuisia ja perheellisiä. Hämmästelee, miten ovat voineet jättää tämän loman ajaksi niin pienet yksin kotiin. Tunnen lievää ahdistusta lukiessani näistä muistamattomista hetkistä. Samastun vaimoon ja olen Johnista huolissani.
Kirjan etulehdellä on suomennettu Ford Madox Fordin (1873-1939) lausahdus: "Maailma on täynnä paikkoja, joihin haluan palata." Route 66 on niistä yksi monelle amerikkalaiselle. Niin kauan kuin siitä on pienikin pätkä elossa. Joskus sitten siitä tulee vain historiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti