Nyt kun olen päässyt tappamisen makuun (kärpänen ikkunalasien välissä), himoni tuntuu jatkuvan. Iltana eräänä naputellessani läppäriä ja kirjoituspöydällä oli valo palamassa, lehahti nenäni eteen hyvin pieni kärpänen. Hedelmäkärpänen? Se teki silmukoita, siksakkia, pyrähdyksiä ja kaikki aivan silmieni tasolla. Hätistin sitä vakaassa tappomielessä. En osunut. Jos olisin nähnyt sen hyvin pienet kärpäskasvot, olisin huomannut sen pilkkanaurun. Lopetin naputtelun ja aloin todelliseen kärpäsjahtiin. Noiduin kun en ole ostanut niitä sumutteita, joilla ötököistä henki lähtee. Oli toimittava vain manuaalisesti.
Se tepasteli näyttöruudun päällä ilkkuen. Käteni toimi kuin itsekseen ja jäi aina muutaman millin päähän ilkimyksestä, joka taitavasti siirtyi alta pois. Kärpänen tietysti myös kaiketi kakki siinä kulkiessaan, mutta jätöstä en ihmissilmin pystynyt ruudun pienen pienistä epäpuhtauksista edes erottamaan. Se pysähtyi välillä kuin seuraavaa siirtoa aprikoidakseen. En osunut siihen kertaakaan. Ja taas lentoon. Otti vauhtia, vaihteli nopeutta, keikisteli lampun valossa, seisoskeli hiiren päällä, sulautui taidolla ruudun tekstin pisteisiin ja pilkkuihin. Naamioinnin mestari. Lätkin sitä henkeni kaupalla hampaat irvessä, synkkää vihaa uhkuen. Aina viereen.
Sitten se erehtyi. Se seisoskeli näyttöruudun reunan mustassa kehyksessä ja minä iskin. Osui. Otin ruumiin paperinenäliinaan ja tarkastelin sitä, mitä siitä oli jäljellä. Tuskin silmin nähtävä. Ähäkutti. Vedin sen vessasta alas paperinenäliinassa ja mieleni oli hyvin tyytyväinen.
Se olisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin löytänyt keittiön pöydältä hedelmiä ja juhlat olisivat alkaneet. Tämmöstä peliä en hyväksy. Tämä jahti päättyi ihmisen voittoon eikä omatuntoni edes pukahtanut. Mitäs tunkeutui kutsumatta kotiini ja alkoi uhitella. Tämä kärpäsistä tänä kesänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti