YHÄ ANDRE AGASSI-HENGESSÄ

No, lauantai meni ja miljonääriä Jaajo Linnonmaa ei eilenkään saanut kenestäkään tehdyksi. Yritystä oli. Muuta ei televisiosta tullutkaan, paitsi päivällä katselin, kun 15000 ihmistä oli rasismia vastaan Senaatintorilla. Kansa on puhunut. Minä rupesin lukemaan Andre Agassin kirjaa ja taas tiedän tenniksestä himpun verran enemmän. Senkin, että mestariksi ja tähdeksi ei tulla kovaa työtä tekemättä. Andre joutui tennissisäoppilaitokseen Floridaan kauaksi kotoaan Las Vegasista. Hän oli 14v. Puolet päivästä tennisakatemiassa koulua ja loput tennistä. Kuten Andren isä sanoi "täytyy syödä, nukkua ja juoda tennistä". Poika lähti yrmeänä ja haluttomana tenniksen kovalle opin tielle.

Edelleenkin hämmästytän itseäni olemalla kiinnostunut Andre Agassin kirjasta ja maailmasta, josta en ole tiennyt juurikaan yhtikäs mitään. Ennen oli tyttöpelaajilla sievä ja siveä valkoinen asu ja samoin pojilla. Oli pukeutumissäännöt. Nykyisin kai siinäkin asiassa ollaan vapaampia, koska jonkun naispelaajan liian paljastava asu on kuohuttanut yleisöä. Andre protestoi uutta kouluaan ja  teetätti vaaleanpunaisen irokeesitukan, pelasi risoissa farkuissa, pani korvakorun korvaan ja suututti akatemian johtajan. Kävi kotonaan Las Vegasissa ja isä kysyi, jos hänestä on tullut hintti. Kirja on niin paksu, että kuluu vielä paljon sivuja, ennen kuin hän ottaa tenniksen vakavasti ja saa pelin rakastajat ja maailman polvilleen.

Lipitän taas tässä samalla aamukahvia ja muki on Gustav Klimt-muki (mielimukini). Muuna herkkuna paahtoleipä inkiväärihillon ja juustoviipaleen kera. Näin se päivä usein alkaa. No, hilloa saatan vaihdella appelsiinimarmeladin kanssa. "Pokka pitää" palannut televisioon. Ei tietenkään uusin jaksoin, sillä näyttelijät ovat jo ikäihmisiä ja aktiivinen näytteleminen historiaa. Kyllähän sarjaa tai sen osia taas katselee, mutta on jo hieman kulahtanut maku. Simpsoneista tykkään, mutta jos aion Poirotia katsella, pitää olla Poirot-tuulella. Sitä ei saa pakottamalla. Siinäpä sitten tämä sunnuntai ja huomisesta alkaen taas vipinäviikko.

Käyn Ateneumin kaupassa ostamassa jonain päivänä "Suomen taiteen tarinan". Kirja sisältää taidehistorioitsijoiden esittelyjä suomalaisista taiteilijoista ja heidän teoksistaan värikuvin aina 1809-vuodesta 1970-luvulle liittyen taidemuseon nyt meneillään olevaan näyttelyyn. Minulla on oma kirja ja tämän, jonka ostan, lähetän ystävälleni Italiaan. Hän on taiteen ystävä koko sydämestään ja missäpä muualla kuin juuri Italiassa pääsee kaikinpuoliseen taiteeseen tutustumaan. Rooma pullistelee näyttelyitä ja museoita, eikä ystävälläni Napolista mahdoton matka ole maan pääkaupunkiin. Hän on asunut Italiassa reilusti jo yli 50 vuotta, naimisissa napolilaisen miehen kanssa ja on aikuiset lapset. Puhuu suomea puhtaasti vieläkin, mutta on ulkoiselta olemukseltaan ja käytökseltään muuttunut aivan italialaiseksi. Me lähetämme vanhanaikaisesti kirjeitä ja soittelemmekin silloin tällöin.

Tässä tämä sunnuntainen raportti, jota minun oli taatusti hauskempi kirjoittaa kuin muiden lukea.