SYYTÄ YLPEILYYN

Köpittelin eilen Itikseen. Se on se täkäläinen kauppakeskus. Alennusmyynnit haalineet asiakkaita, mutta oli niitäkin, jotka olivat pakkasta paossa sisätiloissa mitään ostoksia tekemättä. Konttasin ihan perälle asti Expertiin ja Stockmannin Herkkuun. Olisin ostanut vähän jälkijunamaisesti kurpitsan, mutta halloween meni jo.  Herkun ystävälliseltä myyjältä oli mennyt ääni, että meillä oli hiukan kommunikointivaikeuksia. Yskää ei sentään ollut. Se tekee aina huonon vaikutuksen, kun ruokamyyjä köhii,aivastelee ja niistää töissä. On se niin surkean pieni tämä täkäläinen Herkku. Ja kotikadulta katsoen aikamoisen marssimatkan päässä itse kauppakeskuksessakin. Onneksi on penkkejä reitin varrella. Sähköiset pyörätuolit suhahtelevat ohitse ja meillä muilla vaivaisilla on sitten kaikenlaisia käsikäyttöisiä apuvälineitä.

Olin Expertissä pitkästä aikaa tarkkana kuin porkkana kassalla. Ostin värikasetteja tulostimeen ja hyllyn reunan hinta kertoi muuta kuin kassakone. Avasin suuni rohkeasti. Lappeenrannasta kotoisin (tiesin että sieltä päin, kun sanoi "mie" ja minä kysyin) oleva myyjä lähti tarkistamaan ja sanoi tultuaan, että saan vielä kampanjahinnalla, kun reunalappu niin oli luvannut. Eroa oli toistakymmentä euroa. Olin oikein ylpeä itsestäni.

Rohkeuteni jatkui ja otin hissin alas ja ulos Itiksestä. Se on kamala hissi. Pieni umpinainen ja likainen, seinät sotattu ja vapisee kaiketi vanhuuttaan kulkiessaan. Yritin tunkeutua hissikammoisena pyörätuolin kanssa samaa matkaa, mutta en mahtunut. Fobia on helpompaa potea kun on kanssamatkustaja ja jos hissi juuttuu, on joku, jolle voi hätäänsä purkaa. Laskeuduin seuraavassa kyydissä ihan yksin ja pidättäydyin hengittämästä. Ajattelen, että on helpompi tukehtua kuin kuolla silkkaan kauhuun. Perillä alhaalla vetäisin ihanaa talvi-ilmaa keuhkot täyteen ja olin kiitollinen  sekä ilmasta  että henkikultani säilymisestä. Tämmöinen umpiokammo on kauhea kammo. Siksi en voisi ikinä sukeltaa luolissa tai mennä kuivan maan luolaan, vaikka tippukiviä olenkin ollut katselemassa, kun oli aivan pakko. Muinoin olen kärsinyt suunnattomasti Punkaharjun Retretissäkin. (taiteen takia olen ollut valmis vaikka kuolemaan). Nyttemmin luolastoa ei kaiketi ainakaan kuvataiteeseen enää käytetä, vaan ollaan säällisesti maan päällä Savonlinnassa ja galleriassa. Minulla on ollut ystävä, jolla oli agorafobia eli avaran paikan kammo. Torit kiersimme, samoin suuret puistoaukiot. Onhan näitä, enemmän kuin luulemmekaan.