3. tammikuuta 2016

SYYTÄ YLPEILYYN

Köpittelin eilen Itikseen. Se on se täkäläinen kauppakeskus. Alennusmyynnit haalineet asiakkaita, mutta oli niitäkin, jotka olivat pakkasta paossa sisätiloissa mitään ostoksia tekemättä. Konttasin ihan perälle asti Expertiin ja Stockmannin Herkkuun. Olisin ostanut vähän jälkijunamaisesti kurpitsan, mutta halloween meni jo.  Herkun ystävälliseltä myyjältä oli mennyt ääni, että meillä oli hiukan kommunikointivaikeuksia. Yskää ei sentään ollut. Se tekee aina huonon vaikutuksen, kun ruokamyyjä köhii,aivastelee ja niistää töissä. On se niin surkean pieni tämä täkäläinen Herkku. Ja kotikadulta katsoen aikamoisen marssimatkan päässä itse kauppakeskuksessakin. Onneksi on penkkejä reitin varrella. Sähköiset pyörätuolit suhahtelevat ohitse ja meillä muilla vaivaisilla on sitten kaikenlaisia käsikäyttöisiä apuvälineitä.

Olin Expertissä pitkästä aikaa tarkkana kuin porkkana kassalla. Ostin värikasetteja tulostimeen ja hyllyn reunan hinta kertoi muuta kuin kassakone. Avasin suuni rohkeasti. Lappeenrannasta kotoisin (tiesin että sieltä päin, kun sanoi "mie" ja minä kysyin) oleva myyjä lähti tarkistamaan ja sanoi tultuaan, että saan vielä kampanjahinnalla, kun reunalappu niin oli luvannut. Eroa oli toistakymmentä euroa. Olin oikein ylpeä itsestäni.

Rohkeuteni jatkui ja otin hissin alas ja ulos Itiksestä. Se on kamala hissi. Pieni umpinainen ja likainen, seinät sotattu ja vapisee kaiketi vanhuuttaan kulkiessaan. Yritin tunkeutua hissikammoisena pyörätuolin kanssa samaa matkaa, mutta en mahtunut. Fobia on helpompaa potea kun on kanssamatkustaja ja jos hissi juuttuu, on joku, jolle voi hätäänsä purkaa. Laskeuduin seuraavassa kyydissä ihan yksin ja pidättäydyin hengittämästä. Ajattelen, että on helpompi tukehtua kuin kuolla silkkaan kauhuun. Perillä alhaalla vetäisin ihanaa talvi-ilmaa keuhkot täyteen ja olin kiitollinen  sekä ilmasta  että henkikultani säilymisestä. Tämmöinen umpiokammo on kauhea kammo. Siksi en voisi ikinä sukeltaa luolissa tai mennä kuivan maan luolaan, vaikka tippukiviä olenkin ollut katselemassa, kun oli aivan pakko. Muinoin olen kärsinyt suunnattomasti Punkaharjun Retretissäkin. (taiteen takia olen ollut valmis vaikka kuolemaan). Nyttemmin luolastoa ei kaiketi ainakaan kuvataiteeseen enää käytetä, vaan ollaan säällisesti maan päällä Savonlinnassa ja galleriassa. Minulla on ollut ystävä, jolla oli agorafobia eli avaran paikan kammo. Torit kiersimme, samoin suuret puistoaukiot. Onhan näitä, enemmän kuin luulemmekaan.

4 kommenttia:

  1. Minä en niitä ahtaita paikkoja niinkään pelkää. Tosin sukeltaessa en mene mihinkään pieneen luolaan, koska paineilmasäiliö on selässä eikä sitä pysty mitenkään kontrolloimaan. Tosin kerran on sukellettu niin, että otettiin liivi ja pullo pois selästä ja ne meni edeltä ja itse perässä. Mutta korkeita paikkoja inhoan, mutta välillä pakotan itseni "siedätyshoitoon".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. CurryKaneli, minä voin suorastaan pahoin katsellessani luolasukeltamista. Muistuu mieleen ne kaverit Norjassa, jotka juuttuivat käytävään kiinni ja kuolivat. Vaikka istun omalla sohvalla, alkaa ahdistaa.

      Poista
  2. Sulla on ollutkin monenlaisia 'siedätystilanteita'. Ja hyvin niistä selvisit. Nuo erilaiset 'kammot' ovat aika ikäviä ja haittaavat elämää, mutta niillehän ei kai oikein mitään voi tehdä. Paitsi ns. ylittää itsensä niinkuin olet siellä Itiksessä tehnyt. Olet ollut muutenkin oikein reipas kun olet vaan lähtenyt liikkeelle ja tutustumaan uusiin kotiympyröihisi. Kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, ainakin lentokammoa voi lievittää Finnairin kursseilla. Minulla pruukaa olla tämäkin fobia, mutta lennän, jos pitää. Muutenhan en olisi päässyt matkustamaan. Ei autolla tai junalla aina voi. Tosin junamatkailusta tykkään ihan kamalasti. Kun vielä pääsisi, tahtoisi niin paljon että lähtisi. Kirjailija Paul Theroux lähti USAsta junalla Etelä-Amerikkaan tuosta vaan. Ja kirjoitti siitä kirjan.

      Poista