TAHDON WALTARIN PARIISIN

Mika Waltari oli 19 v ollessaan ensi kertaa Pariisissa. Minä olin muutaman vuoden nuorempi, mutta Waltarin Pariisi oli aivan erilainen kuin minun. Olisin tahtonut hänen Pariisinsa. Kuuntelen uudemman kerran Waltarin matkakertomuksia vuosilta 1927-1968 ja olemme nyt Pariisissa. Meillä on vielä matkaa ja maita. Rakastan matkajuttuja.

Vanhempani ja minä näimme siistin ja turisteille tarkoitetun Pariisin. Waltari näki sen oikean kaupungin, realistisen Pariisin. Se ei ollut pintakiiltoinen sliipattu kaupunki pakollisine nähtävyyksineen, vaan elämää tulvillaan oleva, laitakaupunkeineen, pittoreskeine ravintoloineen sivukujilla, ilotyttöineen ja tunnin hotelleineen oleva kaupunki. Hiukan niin kuin Toulouse Lautrecilla joskus 1800-luvulla. Miten muuten Waltari päästettiin alaikäisenä yksin matkaan? No, hän oli jo hyvää vauhtia tulemassa kirjailijaksi ja kirjoitti eri lehtiin kokemuksistaan ulkomailla, joista kuuntelemani kirjakin on koottu. Lukijoita ei olisi kiinnostanut turisti-Pariisi. Nyt jos olisin siellä, näkisin kaupungin toisin. Louvren, Notre Damen ja Eiffelin lisäksi paljon muutakin. Eksoottisempaa, jännittävämpää, ei pakollista, ehkä salaperäisempää ja tuntemattomampaa Pariisia.

Se on sitten syyskuu. Kesä oli ja se meni. Uusi tulee vuoden kuluttua. Missä olemme ja mitä teemme, jää nähtäväksi. Suihkuttajat olivat eilen ja kaikki meni suhthyvin. Pääsin vaihtamaan lakanat. Suihkuttajat myöhässä, lounas samoin. Onneksi oli vain lämmittämistä, että sain syötettyä heti pesijöiden lähdettyä.

Soitin ystävälleni, joka muuttaa maalta kaupunkiin. Ei, ei Helsinkiin. Hänellä on asiat hyvin, onneksi olkoon. Kaikki eivät tänne tahdo, kas kummaa. Voi olla sielulle parempi asua pienessä ja kiireettömässä kaupungissa, jossa on vielä rauhallista ja aitoa elämän makua.

Mukavaa syksyä meille kaikille.