PYYKKÄRIKSI

Yritettiin värvätä kaupungin pyykinpesijäksi. Suihkuttajahoitaja tuumasi, että "suojavaatteet olisi pestävä". Niinkö, ajattelin minä ja sitten älysin hänen tarkoittavan, että se olisi minun kontollani. No en tietenkään. Tässä on kädet muutenkin työtä täynnä ja pyykkikone reistaa. Kyllä kaupungilla pitää olla resurssit hoitaa omat työvaatteensa. "Niin mutta kun niitä käytetään täällä".  En minä ryhdy pyykkäriksi ja sen ilmoitin pienen kohteliaan hymyn kera. "Minä vien ne, on meillä pesula". Otti suojavaatteet, joita on vartalolle, käsiin ja jalkoihin monta sorttia, pani ne muovipussiin ja ajatteli minusta ikäviä tietysti. Maksaisiko kaupunki minulle pyykkäämisestä, kuten minä maksan jokaisesta puolison suihkuttamisesta?  Työ, aika, pesuaine, koneen käyttö (jos olisi edes ehjä)? Värväys ei onnistunut.

Puoliso ruokittu ja ruokottu. Päivä voi alkaa. Kunhan juon ensin maitokahvini ja lopetan naputtelun koneella. Imuroitavaa, ruuan laittoa, syöttämistä (4 kertaa/pv), lakanapyykkiä, roskiskeikka, lista huomista kauppareissua varten, soitto sosiaalitoimistoon  ja niin edelleen. Sen verran muuten syksyn viileää jo, että suljen yöksi makuuhuoneen tuuletusikkunan. Olo ei ole myöskään enää nihkeä, eikä kroppa tartu lakanoihin. Ihan säällistä on tämä elämä.

Kuuntelen edelleen Mika Waltarin reissaamista Euroopassa. Nyt olemme jo 1930-luvussa. Waltari 22 v ja kaihoaa Istanbuliinkin, joka vuoteen 1930 asti oli Konstantinopoli, jolloin Kemal Atatürk vaati viralliseksi nimeksi kaikkialla juuri Istanbul. Ja Istanbul se on. Minäkin sinne joskus lujasti haikaillut, vaan jäi, kuten niin moni muukin haaveeksi. Ehkä seuraavassa elämässä tai/ja olomuodossa, jos on uskominen reinkarnaatioon. Äitini uskoi ja piti loppuun asti siitä kiinni, että on aikaisemmassa elämässään ollut japanilainen nainen.

Nyt tämä päivä pantava pulkkaan: mars hommiin.